Kaunista alkavaa viikkoa sinulle!
Tähän kärkeen kolme aamuista tuokiokuvaa. Kuvat on otettu Espoon Omnian nurkilta.
Viikonloppuna katsoin Johanna Vuoksenmaan käsikirjoittaman ja ohjaaman kotimaisen pläjäyksen “21 tapaa pilata avioliitto” (2013). Olen nähnyt komedian aikaisemminkin, mutta jäin siitä huolimatta 93 minuutiksi sen äärelle.
Kolme asiaa.
1. Elokuvassa käytetään ihania vaatteita.
2. Minä nauroin. Taas.
3. Sannan ystävän, Ainon, radioennustukset muistuttavat omia metodeitani, joilla toisinaan lähinnä viihdytän itseäni, mutta myös etsin uusia vinkkeleitä. Kulmia ja salalokeroita ja piirongin taustoja.
Ainon innostamana puhun suulla suuremmalla, ja annan kohtalon kouran avata kolmesta muistikirjastani oikean kohdan, jotka meille merkiksi annetaan.
1. “Mistä hyvänsä tämä elämäni koostuukin, se on sen oikea muoto, nyt. Tämä muoto kuitenkin muuttuu koko ajan. Joskus siihen tulee jotain uutta, joka kestää oman aikansa, kun taas joskus jotain poistuu.”
2. “Hymyilevät kiltit ovat maailman vihaisimpia ihmisiä. Kiltistä aikuisesta kuoriutuu katkera vanhus. Kun saadaan pois asioiden patoaminen ja mielistely, tulee tilaa oikealle kiltteydelle ja joustavuudelle.” (Voi Hyvin -lehti 1/06)
3. “Elämässä on kaksi suurta kärsimyksen aiheuttajaa. Toinen on se, ettei rakasta. Toinen se, ettei tee sitä, mitä tahtoisi tehdä.”
Gretchen Rubin kirjoittaa kirjassaan “Onnellisuusprojekti” (2013) siitä, “että oli intohimon kohde mikä tahansa, ajan järjestäminen sille ja sen pitäminen oikeasti tärkeänä eikä pelkästään jonain ylimääräisenä, jota tehdään vain jos aikaa jää, lisää onnellisuutta huomattavasti.”
Kyseisessä kirjassa muuten kirjoitetaan mm. romaani kuukaudessa. Ajatus on hyvin hyvin hyvin inspiroiva.
“Ja koska hain aina materiaalia, jolla voisin rikastuttaa tarinaa, maailma muuttui toisella tavalla eläväksi.” (s. 248)
“Romaanin kirjoittaminen kuukaudessa tarkoitti, ettei kyseenalaistamiseen ollut aikaa, ja oli helpottavaa vapautua sisäisestä kriitikosta.” (s. 249)
HEVOSHULLUUS
1.
Linnut täyttivät täällä velvollisuutensa ihmisten tavoin. Rakensivat pesää, lisääntyivät, ruokkivat poikasiaan, söivät toisten pikkulintujen aivoja, kävivät etelän lomilla ja palasivat kiukkuisina ja tautisina takaisin kotiin. Täällä linnut tiesivät kymmeneltä koittavasta yleisestä hiljaisuudesta. Oli otettava huomioon, että jotkut halusivat nukkua. Jotkut halusivat aina nukkua.
Hän ei ollut koskaan elänyt kiireisen ihmisen elämää, ja se hävetti häntä suuresti.
Ennen talkki oli tuonut mattapinnan naiselle, jonka ei ollut perinteisesti suotavaa loistaa liian kirkkaana. Nyt sen saman puuterin pitäisi peittää aiheuttamansa ihovauriot. Hän valitsi ikäiselleen sopivia sävyjä, kuten mullanruskeaa, hautakiven graniitin harmaata, sukkahousujen beigeä, ja mietti, miksi elämässä piti aina olla varovainen.
Häntä panetti, eikä se tuntunut sopivan yhteen sen kanssa, mitä ja mikä, hän nykyisin oli.
Pankista soitettiin vakuutuksista, jotka suojaisivat häntä kaikelta pahalta ja hän tulisi elämään ikuisesti ja saisi syntinsä anteeksi, eikä yksikään hevonen enää tulisi sotkemaan hänen olohuonettaan, jonka hän oli sisustanut toisia varten. Ja jos hän ottaisi kaksi vakuutusta, kaupanpäälle tulisi pellavainen pefletti, joka oli vähän kuin järjen ääni ja kuolemattomuuden salaisuus.
Nainen pankista oli robotti, joka oli ohjelmoitu jatkamaan loputtomiin, eikä tämä ymmärtänyt, ettei ihmisen pahin ollut hänen kuolemansa. Pahin vaati aina henkiin jäämistä. Pahin sai toivomaan, että olisi itse kuollut.
Keittiön ikkunassa pää alaspäin sekoilevan kärpäsen silmät olivat pään kokoiset. Se oli juuri ulostanut kulhossa olevan vihreän omenan päälle. Jos Sokrates II olisi yliopistolla vetämillään “Johdatus filosofiaan” -kursseilla määritellyt kärpäsen omnipotentiksi jumalaksi, kaikki olisivat uskoneet miestä, jonka hiukset olivat kasvaneet kiinni partaan. Historia todisti sellaisten miesten viisauden. Miten elämä muuttuisikaan, jos kärpäset todella paljastuisivat jumaliksi. Ihmiset olivat tappaneet ja kiduttaneet niitä laskemattomia määriä kärpäslätkillä, raideilla, aamutossuilla, päivän lehdillä. Ripustaneet tarrateippejä navettoihin. Käyttäneet sähköä. Käynnistäneet tuulettimen ja virittäneet sen taakse sukkahousut.
Oli satanut kuusi päivää, ja kaikki alkoi liueta veteen. Kun iso tulva pian tulisi hakemaan ihmiset, jumalat heittäisivät pelastusköysiksemme sähköankeriaita, joiden antama 650 voltin sähköisku olisi vain kohtuullista.
(Hevoshulluus on kirjastani Mantelinperijä)
…Sateinen tarina jatkuu huomenna…
Tsemppiä!
