AJATUS 1
Ennen saapumistani
olen kävellyt jo
kilometrejä.
AJATUS 2
Ehkä hyvät häviävät aina juuri siksi,
että heidän kunnia-asianaan on olla
alentumatta samaan.
Mutta, oikeasti,
heillä ei ole vaihtoehtoja.
AJATUS 3
Kavioiden jäljet
lumelle ripoteltuja sydämiä.
Toisiinsa nojaavat puut narisevat.
Myös ihmiset.
AJATUS 4
Nukkehallituksen penkinpainajaisissa
marionettien muovit sulavat kiinni johtajantuoleihin,
jotka ovat pelkkiä pallipäitä,
lypsyjakkaroita.
Ilmapalloissa sisällä isoja seteleitä.
Kielenkannoissa valmis äänite lupaa
alamaisten jalkoihin kohtuuttomia korkoja,
eikä vieläkään naisille taskuja tai nappeja.
Hyllyllä hattutemppuja listan ulkopuolelta.
Välikädet täyskädettömiä,
harjaajia, jotka viimeistelevät heitot.
Käytävien silmissä ydinsukellusveneitä.
Veden alla uppopallot jaksavat odottaa.
Kun figuurit väistämättä satavat ilmaan,
kukaan ei laita ämpäriä alle.
Varauloskäynti samalle takaportittomalle tunkiolle,
energia jää viimeiseen ilmakuplaan,
sätky,
mikroilmeenä yllätys.
Pian nähdään!
AJATUS 5
Kun minussa harsitaan myttyyn,
matkustan paikallisliikenteessä
lukemaan virhekoodin,
kyselemään työoloista.
AJATUS 6
Jälkipolvet keksivät syvälliset selityksensä
hetken pieruille,
muttei kukaan ole
fossiilia parempi tarinankertoja.
AJATUS 7
Vaikeinta, kun saa luvan tehdä,
mitä vain, sillä
juuri aiheen keksiminen
on haastavinta.
AJATUS 8
Mikä olisikaan parempi initiaatioriitti
aikuisuuteen kuin
ottaa oma nimensä käyttöön sen jälkeen,
kun on luonut itsensä,
luopua tästä väliaikaisesta peitenimestä,
josta ei ole luonnerooliksi,
vaan joka on pelkkä taakkasana,
jonkun jäämistöistä koottu,
muodinmukainen, pyhimys.
AJATUS 9
Olen tarina,
jota kerron,
mutten ole tämä ääni.
AJATUS 10
Epäilyksen siemen itää jopa
ilman lämpöä ja kosteutta.
Kysymyksiä
– Millä nimillä nimetöntä nimitellään?
– Eivätkö monet tekomme olekin pelkkiä symboleja?
– Jos välillä korvaisi seuraavan kysymyksen:
Oletko minulle se oikea?
toisella kysymyksellä:
Olenko minä itselleni se oikea?
– Häviääkö se, mihin ei usko?
– Paljastaako kriisi olennaisen?
TYYTYVÄINEN IDIOOTTI 1 (Jatkokertomus tytöstä ja hänen äidistään)
Ei minulla mitään kirjainyhdistelmäsyndroomaa ole. Ei mitään, mihin tarvittaisiin sihisevää c-porevitamiinijuomaa vahvempaa lääkitystä. Ei siltikään, vaikka toisinaan teen läksyt ruokapöydän alla. Jotenkin vain sukellan sinne toisella kädellä nenästäni kiinni pitäen. Tuolit ovat niin hiisiläisen (oma keksimäni kirosana) liukkaat, ja painovoima vetää minua alas, toiseen maailmaan, pöydänalaismaailmaan, josta katsoen kaikki näyttää erilaiselta. Pöydän alla on myös koiran jemma–niminen paikka. Luiden solmuja, hammasharjoja (epäreilua, että koirat saavat pestä hampaitaan syömällä herkullisia luita), tekotuskaansa vinkuvia kanoja ja kaksi taljoiksi suolistettua nallea, joilta molemmilta puuttuvat silmät ja suu. Niille on käynyt vähän köpelösti. Rakkaus on joskus liian rajua.
Meidän koiramme, jonka nimi on Koira, on jo vanha, mutta imee yhä tuttia. Se käy makuulle ja muotoilee tutin (tutiksi käy vaikka sukkahousuilla täytetty musta miesten sukka, kallis retkeilykaupasta ostettu makuupussi tai mäyräkoiranpäätyyny) pulleaksi kasaksi etutassujensa väliin. Etutassut ovat ihan tavalliset koiran tassut, vaikka äiti kutsuu niitä sorkiksi. Sitten Koira sulkee silmänsä antautuen lutkutukselle. Se menee ikään kuin transsiin. Imee itsensä aikaan, jolloin ihminen ei vielä ole kesyttänyt villikoiria kavereikseen. Tuttia imevä Koira ei tiettävästi ole elänyt niinä vapauden aikoina, yli kymmenentuhatta vuotta sitten. Edes Jeesus ei ollut syntynyt vielä silloin.
Silti Koira tietää, millaista oli ollut. Se muistaa, kuka oikeasti on. Tuntee tuulen kosteassa kuonossaan ja pienet, terävät kivet tassujensa alla, maistaa pohjattoman järven sileän maun ja ylistää laulaen uutta päivää yhdessä vihreärintaisten jättilintujen kanssa. Silloin Koira oli ollut iloinen ja vapaa. Nyt se on enää iloinen. Äidistä sekin on jo paljon. Ilo, nimittäin. ”Maailman kauneimmat kaksoset, ilo ja nauru”, sitä äiti jankutti. ”Hukkaa kukkarosi, järkesi ja ulkonäkösi, mutta älä iloa ja naurua. Uusia hampaita saa nykyisin kaupasta ja hiuskarvaa kaikissa väreissä sekä muita lisävarusteita voi tilata halvalla Kiinasta. Uusia järjenhiveniä voi kasvattaa vaikka ikkunalaudalla (krassin tapaan talouspaperin päällä), ja raha, se meni jo kiertoon. Mutta aitoa iloa ja naurua ei kannata päästää karkuun, sillä monet käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja yrittävät vakuutella sinut puolelleen. He väittävät kaiken arvokkaan olevan raskaan ja ilottoman työn takana. Kun sinäkin muutut ahdistuneeksi ja tuskaiseksi, se kertoo heille, että he olivat taas oikeassa. Se saa heidät melkein tuntemaan iloa, sitä vaarallista ja vallankumouksellista tunnetta. (Onneksi vain melkein.) Unohdat keveyden ja helppouden. Joka päivä on makkarakastiketta. Makkarakin on enää vain pelkkiä jauhoja. Sää on liian kylmä, liian kuuma ja kevät aina myöhässä tai etuajassa. Miksi aina minä ja miksen koskaan minä?”
(Äidillä on vain pitkiä virkkeitä ja valtavasti sanoja, joista osa voi olla brassailua, sillä ne löytyvät sivistyssanakirjasta. Yäk!)
Olen kyllä ihan samaa mieltä siitä ilosta, vaikka periaatteesta en olisi halunnut. (Mitä järkeä on olla samaa mieltä, kun samalla vaivalla voi olla eri mieltä?) Tiedäthän sen tunteen, kun naurattaa niin paljon, että jalat pettävät alta. On pakko mennä kyykkyyn, vaikkei olekaan kakkahätää. (Silloinkin on mentävä kyykkyyn, jotta saa kantapäällä työnnettyä roinan takaisin. Mitä? Joskus vaan vessa on kaukana, enkä minä kanna mukanani mitään kokoontaitettavaa tai puhallettavaa minivessaa. Tämä on sen verran kaupunkia, ja ihmiset jokseenkin sivistyneitä, kuulemma, ettei täällä voi paskoa ympäriinsä. Ei edes lannoitusmielessä.)
Kun oikein nauraa maassa maaten, sitten vasta alkaakin naurattaa. Joltain pääsee pieru, vaikkei ole edes torstai, ja on ihan turha väittää, etteivät ilmavaivat olisi hauskoja, koska ne ovat, aina. (Mamma haluaa minun kutsuvan pierua nimellä pumppa. Hän on lukenut paljon kirjoja ja osaa siis todistetusti lukea hyvin, ja on siksi sivistyneempi kuin monet muut. Pumppa ei kuulemma haise yhtä pahalta kuin pieru. Pumppa on sivistynyt pieru, äänetön ja parfymoitu.)
Minä pidän enemmän pieruista. Hajun tekeminen on pierun työtä. Pumppa on vähän kuin työssään epäonnistunut.
(Tyytyväinen idiootti jatkuu huomenna)
Olkoon tämä lauantai sinulle hyvä!
Kirjoittele!
