Aamupäivällä kutsuin auringon kanssani terassille juomaan pikakahvia.
Minulla oli Rembrandt-muki, aurinko tyytyi kellumaan nesteen pinnalla. Terassi ja kalusteet olivat vielä linnunpaskan peitossa.
Muovimatot olivat selvinneet talven yli. Lintulaudasta roikkui tyhjiä verkkoja. Rasvasiemenseokset olivat maistuneet hyviltä.
Molemmat koirat makasivat ihmetellen kaikkea sitä, mikä lensi. Lentokoneet nousivat läheiseltä Helsinki-Vantaan lentokentältä.
Kaveri-kärpäset olivat heränneet nälkäisinä, vähän äreinä. Koko tienoo oli tapetoitu linnuilla, jotka kutoivat sellaista äänimattoa, että sitä kuvaamaan riitti vain yksi sana, jonka poimin korkealta.
Pyhä.
Katsoin, kuuntelin, kosketin ja haistelin tätä kaikkea, joka oli niin huikeaa ja kaunista ja kuitenkin elämää, jonka moni määrittelisi “pieneksi”. Sellaiseksi, josta ei juuri riittäisi kerrottavaa.
Minulle pyhä ei ole vain päivä, eikä minun tarvitse mennä kirkkoon tai palvontamenoihin, kohdatakseni sen.
Voin koskettaa pyhää tässä ja nyt. Tekemättä mitään. Sanoa käsipäivää. Tunnistaa.
Miksi pyhän pitäisi olla aina jossain muualla, odottamassa, kuin lupaus?
Miksi pyhä piilottelisi kuoleman takana? Siksikö, että sen väsymätön kultaus hohtaisi sieltä lohdullisen kutsuvana.
Miksi ensinkään pyhä rajoittuisi pelkästään kuvien ilmeettömään äitiin tai siihen poissaolevaan isään?
Sanovat, ettei pyhä voi laskeutua arkeemme, olla osa tavallista elämäämme, sillä siten se katoaisi. Minusta taas sille tekisi hyvää menettää vähän kultaustaan, ja tulla ihan samaan ruokapöytään.
Aamuisen innoittamana otin äsken sarjan kuvia, joissa pyrin tutkimaan pyhän käsitettä.
Muutamissa kuvissa voi nähdä ristiinnaulitun ja madonnan, jotka molemmat asuvat Krakovassa sijaitsevan Wieliczkan suolakaivoksen kappelissa. Tämä ihmeellinen suolakaivos on yli 800-vuotias.
Mitä jää jäljelle, kun kultaus lähtee?
Onko sumuverho pyhän ympärillä tahallinen?
Iloton pyhä. Tyhjyys. Pakkopaita.
Kärsimyksen ihannointi.
