RUNO 1
Ulkokultainen riisani,
korea suojani,
jonka luonnostelin,
jotten haalistuisi,
haaroittuisi,
haavoittuisi,
tuli lihaksi.
Automaattinen pysäköintikiekko,
itselämpiävät,
jatkokäsitellyt syödään sellaisinaan.
Esikaupunki halkaisijoillaan kutoo
itsensä kiinni keskustaan,
unisieppari käännyttää kaikki,
ajatukset.
Hautomosta saa lämpimäisiä,
onnenkeksejä.
Jotta voin käyttää aikani tärkeämpään.
Keväisin kuulen,
miten tikit sulavat itsestään,
kurkiaurat ja nostokurjet kyntävät energiakenttää,
koiria talutetaan ihmisten napanuorissa,
purossa neitsyeen lapsivesi.
Tämä piilo, jossa
päällinen varjostaa sisältönsä kuolleeksi,
ei ole leikki.
RUNO 2
Paras hillitsijä on se,
kun joutuu itse
siivoamaan
raivonsa jäljet.
RUNO 3
Jos haluat synnyttää pellon,
sinun pitää olla valmis
polttamaan metsä.
RUNO 4
Maailma on kollektiivinen kohtu,
josta pinnistelemme
syntyäksemme kuolemaan.
RUNO 5
Modernit ihmiset taantuvat
vanhanaikaisiksi karikatyyreiksi
silmille,
jotka heitä halveksivat.
RUNO 6
Peitän paljaani kääreisiin,
etten herättelisi itsessäni turhaa sympatiaa.
RUNO 7
Heti kun näet
taideteoksen,
ymmärrät,
miksi se ei ole
kuva.
RUNO 8
Niin pimeä oli huoneesi, että jouduin
luovuttamaan kaiken valoni,
jotta hetken näkisin itseni,
ja olin enää katseeni terävöityneessä kohteessa,
asiana.
RUNO 9
Menneisyys
kyynärvarren jäykän mitan päässä
kipeä käpy kämmenellä
vastasuomuun.
RUNO 10
Mitä muuta me teemme
kuin ihailemme toistemme
pedon muotoa?
AJATUS 1
”A man can do all things if he will”, said Leon Battista Alberti. Three years after his death was born Michelangelo, the artist of David, Pieta and Sistine Chapel ceiling. He said: “If people knew how hard I had to work to gain my mastery, it would not seem so wonderful at all.”
Näiden kahden renessanssitaiteen yleisneron, Leon Battista Albertin ja Michelangelon, sanat kertovat siitä, että usein lahjakkuus on kovan työn takana.
AJATUS 2
RAKASTAT MINUA RAKASTAMALLA ITSEÄSI.
Itselleen armolliset
pelastavat myös läheisensä.
AJATUS 3
Usein ajatellaan, että näkyvän ja kuuluvan minän sisällä on se aito ja jotenkin oikea minä, joka on aina hyvä ja oikeamielinen. Mutta, entä jospa kaivelemalla löytyykin jotain, mistä olisi parempi pysyä loitolla? Tai, entä jos olemmekin läpivärjättyjä? Koko matkalta, päältä ytimeen, tätä samaa. Voisimme olla myös onttoja maatuskanukkeja täynnä keräämäämme rihkamaa. Sen yhden kerran, kun pyrkimättä pääsin tilaan, jossa olin täydellisen iloinen ja täydellisen huoleton (rakkauden ja kiinnittymättömyyden outo liitto), en matkannut mielestäni sisäänpäin, vaan paremminkin ulos itsestäni. Askeleen eteenpäin. Pois itsestäni.
Mielenkiintoinen ajatus olisikin, että päästäkseen itseensä, pitäisi astua pois itsestään. Ehkä me emme sijaitsekaan aivan siellä, missä luulemme.
Iloista perjantaita!
