Tämä päivä on ollut ihan lemppari. En ole tehnyt yhtään mitään järkevää. En edes ruokaa. Kävin Topaasipolun Saigonissa (grillivaunu), ja ostin Atomin (taas!), enkä suostu edes tuntemaan mitään keskivartalosyyllisyyttä.
Olen myös syönyt rasian aprikooseja, koska lemppareita, ja aion siirtyä nyt nektariineihin, koska lemppareita. Myös.
Routaholvi
Kirja, jonka jokainen virke on runo tai ajatus, joka pitää ajatella loppuun. Sellainen on Anne Michaelsin Routaholvi (2009, WSOY). Mainitsen myös suomentajan, Kaijamari Sivill, sillä eikö suomentaja tee valinnoillaan ja tyylillään alkuperäisestä ikään kuin omansa, uuden kirjan.
Tätä romaania luetaan hitaasti. Siinä on niin paljon, kun yhdestä aukeamastakin lähtee lentoon parvi yölintuja ja huoneita, jotka hetkessä paljastavat meidän tapamme. Kirjaa lukemalla oppii asioita taateleista ja taatelipuiden osuuksista, putkipostista, vehnän risteytymisestä, rakennusten jännityksistä, lasten näyttämökirjoista, tavaroiden surusta, parantavista kasveista, Marimekon kankaista, rakkaudesta…
Seuraavaan poimin kirjasta ajatuksia herättävää ja kaunista.
”Ei minulla vieläkään ole sanaa sen surun syvyydelle. Se on vähän kuin toisenlainen näkö; kaikki kaunis on polttomerkittyä.” (s. 59)
”Mikään ei saa ihmistä uskomaan, että kaikki lopulta järjestyy, yhtä hyvin kuin kunnon resepti… Jopa annoskoko ‘neljälle’ on täynnä toivoa.” (s. 78)
”Hän ojensi kukkakimppua ja silloin minulle tapahtui jotain. Tajusin yhtäkkiä, ettei minun pidä maalata kukkia vaan niitä pitelevä käsi.” (s. 90)
”Mikään ei ahmaise aikaa niin kuin menneet.” (s.92)
”Aina silloin kun meille annetaan tai meiltä otetaan jotakin pois, meistä tulee oma itsemme.” (S. 93)
”Ne lukemattomat paikat joissa on koettu väkivaltaa ja kuolemaa… miten ne kaikki merkitään? Voisiko sitä kävellä kortteliakaan astumatta jonkin surun paikkaan – ei niitä voi kaikkia merkitä.” (s. 104)
”Kuinka paljon naisen ruumiista kuuluu naiselle itselleen, kuinka paljon siitä on savea, jota miehen katse muovaa?” (s. 112)
”Jokainen esine… on myös käsite. Jos asetetaan rinnakkain kaksi tai kolme tai kymmenen sellaista esinettä jotka eivät aiemmin ole olleet vieretysten, herää uusi kysymys.” (s.119)
”Kaksi asiaa ei koskaan ole niin kaukana toisistaan etteikö niitä voisi yhdistää.” (s. 120)
”Minulta menee koko loppuelämä sen oppimiseen, mitä olen tänään nähnyt…” (s.128)
”Ja juuri kauhun keskellä yksityiskohdilla on kaikkein eniten merkitystä, sillä aste-erot ovat ainut toivo.” (s. 157)
”Menneisyys ei muutu, eikä meidän tarpeemme menneeseen. Se minkä on muututtava on kertomisen tapa.” (S. 302)
”Mutta nyt hän tiesi, tuntui kuin olisi tiennyt aina, että ensimmäinen puutarha oli ollut hauta.” (S. 309)
Katso! Olen tällainen!
Katsoin tänään neljä jaksoa käsittävän puolalaisen (!) sarjan Queen (Królowa), jossa pariisilainen räätäli-dragkuningatar lähtee Puolaan todetakseen tyttärelleen, jonka on aikanaan hylännyt: ”Tämä on totuuteni, Loretta.”
Itkin kyllä, sillä sydämeni muuttui hyvin lämpimäksi! Ja onnelliseksi. Ehkä se jopa sykki hetken.
Tuulahdus torstailta (hyh hyh)
Uusi torstaimenu pienellä, venyvällä twistillä (pikkanen hyppy hyppy). Purkillinen hernekeittoa (ötökät ei haittaa), linssejä, perunoita ja tietenkin sinappia.
Jälkiruoaksi täysjyvälettuja omenahillolla. Pakattuna johonkin pahvirasiaan, joka on unohtunut laittaa roskikseen.
Kaikkein parasta (ja aina yhtä yllättävää) tässä kaikessa on se, että molempia appeita pystyy itse asiassa syömään. Ja, joissakin tapauksissa ne voivat olla jopa herkullisia.
Affirmaatiokortit
Väänsin joskus vinon pinon affirmaatiokortteja, joissa kerrotaan, miten kaunis, viisas ja iloinen olen. Kirjoitin ottamiini valokuviin kannustavia lausahduksia. Lopuksi laminoin kortit. (Se oli aikaa, jolloin olin täysin hurahtanut laminointiin. Kaikki piti laminoida.) Toistin korttien ajatuksia, toistin korttien ajatuksia, toistin, korttien, ajatuksia. Nyt olen kaunis, viisas ja iloinen. Tai, ainakin iloinen. Suurimman osan ajasta, ja omalla tavallani.
Periaatteessa kyllä uskon toistoon ja sen todeksi tekevään luonteeseen. Jos hoen koko päivän sitä, miten kipeä olen ja miten huonosti voin, iltaan mennessä olen jo aivan sairas.
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
Karitan nimi pitää sisällään yhden kauneimmista tietämistäni naisten nimistä. Rita olisi täydellinen kukan nimi. ”Saisinko kimpun sinisiä Ritoja, kiitos?” Ja mies voisi sanoa naiselle: ”Olet lumoava kuin vastapuhjennut Rita.”
Toki Karitassa on myös kaksi miehistä asukkia, Kari ja Ari. Molemmat 1960-luvun alkupuolen pikkupoikia. Ajalta, jolloin yksilöllisyys nimissä ei ollut vielä niin arvostettua. Luokalla saattoi olla viisi Karia ja kuusi Aria, eikä se ollut häpeäksi heistä kenellekään. Näin olen kuullut.
Sellaisia me ihmiset olemme. Meissä on naisellisia ja miehisiä piirteitä sekaisin, Ritoja ja Kareja. Ihan kuin sellaisissa kahvipaketeista punotuissa kasseissa.
Äidin vanhoissa tyttökirjoissa kai todettaisiin Karitan olevan tyttö ”paremmista piireistä”. Hänen huoneessaan on riikinkukonsulkia korkeassa lattiamaljakossa. Kampauspöytä, joka on täynnä kauniita pahvirasioita, joita tekee mieli hypistellä, hajuvesiä, koruja, kosmetiikkaa. Messinkinen kynttilänjalka on ihmisen korkuinen. Jokaisessa yhdeksässä kolossa on pitkä, valkoinen kynttilä. Niitä ei ole tarkoitus polttaa. Ne ovat aivan liian hienoja ja vaarallisia poltettaviksi. Jättiakvaariossa ei ole tavallisia neontetroja, vaan isoja kaloja. Frisbeenkokoisia kiekkokaloja.
Mietin, mitä ne mahtavat syödä. Meillä oli joskus muutama lehtikalaa, ja ne söivät rehuhiutaleita. Ikkunalaudalla on viisi orkideaa. Etäämmältä katsottuna ne näyttävät muovisilta. Orkideat ovat hiljaisia kukkia. En ole koskaan kuullut niiden sanovan sanaakaan. Sen sijaan, vaikkapa saintpauliat, ne lörpöttelevät taukoamatta, ja niillä on ihan hassut jutut.
Huone on tyylikäs ja liikkumattoman siisti, kuin valokuva tai lavaste. Vähän toista kuin muiden ystävieni huoneet, joissa tuoksuvat kulhoihin unohtuneet ruoat ja seinät ovat täynnä sinitarroista jääneitä rasvatahroja. Tämä huone ei ole elämiseen, ei ainakaan leikkimiseen. Ehkä Karita on vanhempiensa mielestä liian vanha leikkimään. Ehkä hänen pitää ottaa elämä vakavasti.
En ole koskaan tavannut ketään Karitan kaltaista. Olen utelias tietämään hänestä enemmän. Tekeekö raha onnelliseksi? Köyhille hoetaan aina, ettei, mutta se taitaa vain olla keino pitää köyhät tyytyväisinä ja poissa anarkistisista puuhista, kuten spreijaushommista. Ainakin raha rauhoittaa antaen mahdollisuuden tärkeämpiin asioihin keskittymiseen. On helppo henkistyä, kun laskut on maksettu ajallaan. Kun rahaa ei ole, siitä tulee kaiken keskus, sanoo isä, joka ei kuitenkaan koskaan lottoa (koska uskoo todennäköisyyteen).
Äiti hokee minulle aina, ettei kannata pudota vertailuansaan. Kuopassa on niin liukkaat seinämät, ettei sieltä pääse koskaan kapuamaan takaisin maanpinnalle. Vertailu on takuuvarma keino tulla onnettomaksi. Ymmärrän kyllä sen.
Aina on ihmisiä eri kerroksissa. Ylempänä asuvat varakkaimmat ja suosituimmat, kadunvarren taloissa keskiluokkaiset, lähiöissä pitkäaikaistyöttömät, maahanmuuttajat sekä duunarit ja todella köyhät istuvat torien laidoilla paljaalla kivetyksellä. Maailma on tunnettu epäreiluudestaan.
Joskus tosin vertaileminen saattaa hetkellisesti helpottaa oloa, sillä aina voisi olla vielä huonommin.
Me emme ole köyhiä, mutta emme rikkaitakaan. Olemme varmaan sellaisia keskiluokkaisia tylsimyksiä. Äiti on joskus kuulemma käynyt leipäjonossa, mutta toimittajan roolissa. Hän on myös syönyt sen kuuluisan ilmaisen lounaan. Kyseessä oli ollut seurakunnan järjestämä ruokailu. Ruoan saamisen edellytyksenä oli ollut saarnan kuunteleminen alusta loppuun. Äiti oli ollut raivoissaan. On yhä, itse asiassa. Hänen mukaansa auttamisella ei pitäisi olla ehtoja.
”Jos uskot meidän jumalaamme, saat palkinnoksi lihakeittoa.” Ei se minustakaan kovin ylevältä kuulosta.
Istumme jäykkinä tuoleilla, hyvin epämukavilla tuoleilla, jotka ovat läpinäkyvää muovia. Tulen tietoiseksi pitkistä jaloistani. Ojennan ne suorina eteen, mutta siinä ne kiinnittävät liikaa huomiota. Lopulta nostan oikean jalan vasemman päälle ja kierrän vielä käteni päällimmäisen polven ympärille. Pistän itseni tiukkaan pakettiin, vaikkei kukaan ole maksanut postimaksua.
Tunnen itseni moukaksi tässä sävy sävyyn -huoneessa, jossa verhot, matot ja tapetit on soinnutettu toisiinsa. Minun huoneessani on räsymatto, josta olen itse kutonut osan. Se on kirjava, eikä taatusti tasalaatuinen kudokseltaan. Se ei sovi yhteen minkään kanssa, eikä mikään sovi yhteen sen kanssa. Hyvin sopimaton matto kaiken kaikkiaan.
– Minä aion lopettaa taitoluistelun, Karita töksäytti äkkiä.
– Äiti repi pelihousunsa, kun kerroin.
Karitan äidillä on varmaan varaa ostaa uudet pelihousut, joten vahinko ei ole kovin suuri. Kiroan pikkusieluisuuttani. Huomaan, miten minun on vaikeampi hyväksyä rikas kuin köyhä ihminen.
– Minä inhoan taitoluistelua. Olen aina inhonnut. Kukaan ei ole koskaan kysynyt, ei kertaakaan, haluanko luistella. Äidin mukaan taitoluistelu on kaikkien tyttöjen unelmaharrastus.
Nyökkäilen vaan, sillä en halua keskeyttää Karitaa.
– Äiti luuli pääni kääntämisen olevan helppoa. Kertoi, miten paljon aikaa ja rahaa harrastukseeni on jo upotettu. Minulla ei kuulemma ole tässä vaiheessa enää lupaa muuttaa mieltäni.
Karita näyttää ballerinalta. Hoikka, siro ja klassisen kaunis. Ulkoiset puitteet ovat kohdillaan.
– Vaikka harjoittelisin yötä päivää, en olisi matkalla olympialaisiin. Ensin pitäisi olla hyvä kotimaassa, jotta voisi pärjätä maailmalla. Osaan kyllä kaksoisaxelit, lentopiruetit ja liukusarjat, mutta kun intohimo puuttuu, se on pelkkää teknistä suorittamista. Äiti ei näe totuutta, sillä hän ei uskalla nähdä sitä. Hän päätti jo kymmenen vuotta sitten, että minusta tulee palvottu taitoluistelija. Hänen menestymisensä esteenä on vain yksi asia: minä. Minä, joka en ymmärrä kaikkien parasta.
Karitalla on kyyneleet silmissään. Ne kerääntyvät silmäkulmiin, mutta eivät putoa poskille. Näen edessäni tytön, joka on oppinut hillitsemään itsensä. En tiedä, olenko tästä taidosta hänelle kateellinen vai olenko kuitenkin iloinen, etten kykene samaan kurinalaisuuteen?
– Ilmoitin jo kolmisen kuukautta sitten halustani lopettaa, mutta äiti ei usko minua vieläkään. Emme ole edenneet mihinkään. Emme yhtään mihinkään. Ensimmäisen kuukauden hän raahasi minut isän avustamana väkisin autoon ja hallille. Sitten valmentaja teki selväksi, ettei minun kannata tulla enää harjoituksiin, jos minulla ei ole motivaatiota. Äiti haukkui valmentajan kaikkien kuullen ammattitaidottomaksi leukapussirupikonnaksi. Minä pidän valmentajastani, eikä lopettamispäätökseni liity mitenkään häneen.
Katselemme hetken toisiamme suoraan silmiin.
-Nyt äiti on pitänyt viikkokausia mykkäkoulua. Hän uskoo murtavansa minut hiljaisuudellaan. Arvaa vaan, miten vaikea on hoitaa asioita, kun toinen ei vastaa.
Siinä samassa Karitan äiti tulee huoneeseen. Hän ei koputa.
– Sinä olet varmasti fiksu tyttö, hän aloitti katsoen minua arvioiden.
– Yritä puhua tuolle Karitalle järkeä. Se on menettänyt järkensä.
Tai olisiko peräti tullut vihdoin järkiinsä, ajattelen.
– Mitä siitä seuraisi, jos jokainen tekisi niin kuin haluaa?
Taitaisi seurata paljon kaikkea hyvää.
– Näen, että olet samaa mieltä kanssani.
Jossain mainoksessa luvattiin kolmet silmälasit kaksien hinnalla. Siihen tarjoukseen kannattaisi ehkä tarttua.
– Ei sinunkaan äitisi sallisi tällaista uhmakkuutta?
Minun äidilläni on omakin elämänsä. Sen hän tekee varsin selväksi. ”Elän tässä ohessa myös omaa vaatimatonta elämääni, jos sallitte.” Minä totean usein siihen, ettei hän mitään omaa elämää tarvitse, sillä onhan hänellä meidät.
– Luotan sinuun.
Minä en kyllä luottaisi itseeni. Kuulun selvästi jo luonnostaan Karitan äidin kanssa eri koulukuntaan.
Karitan äiti jättää huoneeseen voimakkaan kukkaistuoksun.
– Aye aye, sir, sanoin sulkeutuneelle ovelle kunniaa tehden.
– Huomasitko? Karita huokaisi.
– Hän ei edes katsonut minuun päin. Olen ihan arvoton nyt, kun en enää tee hänen toiveittensa mukaisesti.
– Suurin osa maailman pahasta on seurausta pelosta. Mitä äitisi mahtaa pelätä, kun hän on tuollainen, noin ehdoton?
– Näithän sinä sen? Mitä tuollainen pelkäisi? Sitä pelätään.
– No, ehkä hän pelkää, että tämän yhden omavaltaisuuden innoittamana aiot pistää koko elämäsi uusiksi. Äitisi saattaa kuvitella sinun aikovan leikata myös mohikaanin, värjätä sen vihreäksi, ottaa septum-lävistyksen ja myöhemmin vielä kieli- ja genitaalilävistykset.
Katson epäilevästi kaurahiutalepurkin tytön kaksoisolentoa.
– Oletko varma, ettet ole aikeissa ottaa kokoselän tatuointia?
– Luulen, että pienen pieni aurinko lapaluun päällä olisi sopivampi, mutta sekin saattaa olla liikaa. Siirtokuvat ja tarrat taitavat olla minun juttuni.
Nousen venyttelemään. On tuoleja, joissa on hyvä istua ja tuoleja, jotka näyttävät hyviltä. Joskus saattaa löytyä hienonnäköinen tuoli, jossa on myös hyvä istua. Se ei ole tämä tuoli.
– Äidistä minun pitää olla kaikessa hyvä. Tiedäthän, koulusta on tultava aina kiitettäviä arvosanoja. Vapaa-aika pitää käyttää tuottavasti. Minulla on viime vuodet ollut melkoinen minuuttiaikataulu. Minua kuljetetaan autolla paikasta toiseen kuin jotain Kanada-maljaa. Vaihdan autossa vaatteita ja juoksen välipala kädessä seuraavalle rastille. Kaikkein hölmöintä tässä koko yhtälössä on se, että minun pitäisi olla myös kaikkein suosituin. Siis, mitä? Enhän minä ehdi koskaan näkemään ketään. Minulla ei ole sosiaalista elämää. Harjoituksissa tapaan ikäisiäni, muttei siellä ole aikaa luoda mitään todellisia ystävyyssuhteita. Sitä paitsi, meidän pitää kilpailla keskenämme. Siihen oikein kehotetaan. Vain pieni osa meistä voi olla parhaita, loput joutavat bioastiaan tai nurkkaan häpeämään.
Karita raapii kämmenselkäänsä verille.
– Onneksi Suomen kouluissa ei sentään valita mitään teiniprinsessaa Amerikan tyyliin. Äidistä olisi suuri vääryys, jos minä en olisi Prom Queen, ja joku toinen tyttö olisikin seisomassa ja vilkuttamassa kuorma-auton lavalla.
– Entä veljesi? Koskevatko nämä samat vaatimukset häntä?
– Isoveljeni tekee mitä lystää. Hän kelpaa ihan sellaisenaan.
– Mitä hän harrastaa?
– Kesäisin ajelee kaikki yöt mopolla. Keulii ja polttaa rengasta ja ajelee ilman käsiä. Veljelläni on surkea todistus, mutta isän mukaan pojat oppivat sitten aikanaan töitä tekemällä. Työssäoppiminen hakkaa kuulemma tehokkuudellaan mennen tullen koulunkäynnin. Mutta se pätee vain poikiin. Minusta tuntuu kuin isä olisi sisimmässään oikeastaan iloinen veljeni huonosta koulumenestyksestä. Se huvittaa häntä kovasti. ”En minäkään koulussa loistanut, mutta katsokaa nyt”, sitä isä hokee. Kun veli saa kahdeksikon äidinkielen kokeesta, koko suku kerääntyy ihailemaan ja palvomaan koetta, mutta jos minä saan saman numeron, äiti laittaa pihalle suruliputuksen. Kun veli jää jälki-istuntoon, isä alkaa heti muistella omia nuoruusaikansa kepposia. Kevinin jälki-istunnot ovat merkki veljeni hyvästä huumorista ja rohkeudesta, ja juuri sellaisia miehiä tämä maa tarvitsee. Ja bisnes ennen kaikkea. Jos minä jäisin jälki-istuntoon, sellaista mahdollisuutta ei olekaan. Äidin pitäisi silloin muuttaa pois maasta. Se olisi niin häpeällistä. Mitä kaikki ajattelisivat?
Näen mielessäni iltapäivälehden lööpin, joka kirkuu: ”Karita Koski jälki-istunnossa. Äidin maailma murskana.”
– Isä suunnittelee Kevinistä maahantuontiyrityksensä jatkajaa. Minä en ole koskaan ollut edes ehdolla. En ole kiinnostunut, mutta haluaisin kuitenkin saada tilaisuuden kieltäytyä.
Karita siirtyy raapimaan paljasta säärtään.
– Minä olen kiittämätön lapsi.
– Et ole.
– Kamala kakara.
– Et todellakaan. Kaikkea muuta.
– Toimin miten vain, teen jollekin vääryyttä. Joko äidille tai itselleni. Kysymys kuuluukin: kumman puolta minun kuuluu pitää, omaani vai äitini? Kummalle olla uskollinen?
– Hankala tilanne, myönsin.
– Minä vain en usko uhreihin. Kukaan ei voita, jos sinä uhraat itsesi.
Kun oma viisaus ei riitä, pitää lainata itseään etevämpiä. Sellaista se oppiminen ja kasvaminen on. Jokaisella ihmisellä on opetettavaa. Ja opittavaa.
-Kun arvostat itseäsi ja kohtelet itseäsi hyvin, muut seuraavat pian perässä tai jotain sellaista.
– Äidin mielestä olen velkaa hänelle.
– Eivät lapset voi olla vanhemmilleen velkaa.
(jatkuu)
Laulujen lauantaita!
Ystävyydellä,
Nina
