Kun suljen silmäni ja palaan lapsuuteeni, on aina kesä. Ja, olen metsässä. Kaikki ovat jo siellä, vaikka olen yksin. On lihava ja kiukkuinen katti, joka haluaa minun seuraavan itseään. Kaukaa kuuluu lehmänkello. Se heiluttaa pitkää kieltään, joka ei ole samalla tavalla karhea kuin sen kantajalla. Puro, joka ei kuole, vaikka välillä kuivuu. Polku, josta pitää poiketa. Niitty, joka syntyi viime yönä. Taivaan hyväntahtoiset aurinkokasvot paljastavat minulle salaisuuksia, joita ei voi jakaa eteenpäin, sillä sanat ovat latteita.
En etsi mitään, löydän kaiken. Annan asioiden tapahtua. Kaikki vilisee. Nykyään etsin koko ajan, mutten löydä enää mitään. Ehkä etsivä ei löydäkään? Ehkä ensin pitää eksyä, poiketa pois, olla teillä tietymättömillä. Vai, onko maailma vain muuttunut? Olenko minä muuttunut liikaa?
Lapsuuden kesiä symboloivat kissankäpälät ja metsäkurjenpolvet. Valkoiset ja vaaleanpunertavat tassut askeltavat kallioilla isoina laumoina. Ojanpientareiden violeteissa metsäkurjenpolvissa on jotain tuttua. Minä vain rakastan niitä, kun en muuta voi.
Neljänkympin molemmin puolin on aika, jolloin saan paljon ruusuja. Kuivaan ne, ja niitä on niin vuolaasti, että ihmisten mielet vähän järkkyvät.
– Rakkaus, minä selitän, ja se on lisää vettä hierrinkivimyllyyn.
Ikkunalaudat olivat silloinkin täynnä palmuvehkoja. Tiedät kyllä, miksi juuri niitä. Se uskomaton kyky antaa anteeksi.
Jotain kovin ihanaa on maissa, joissa kukkaset ovat niin edullisia, että niitä on varaa ostaa, vaikkei kukaan kuollut keskiviikkona tai täytä tänään tasavuosia. Alankomaissa en epäröi mennä liian pitkälle. Ostan usein sata tulppaania kympillä tai isoja sekakimppuja, joissa on kaikkea yhteensopimatonta ja vapaata.
Pyrin pysähtymään kauneuden äärelle. Antamaan meille yhteistä aikaa.
