– Ei kai, huudahdan puhelimessa tuskaisena äidilleni.
– Ei taas sitä.
– Pakko se nyt vaan on, äitikin huokaisee.
– Lempi-mummu täyttää oikein tasavuosia.
Todellakin, 90 hirmuhallinnon vuotta. Nimi johtaa harhaan. Lempissä ei ole mitään lempeää. Mummua hänen ankarassa varressaan ei ole edes yhtä rasvaprosenttia. Sukumme ainoa järkevä, Lempin aviomies, ymmärsi kuolla jo kaksikymmentä vuotta sitten. Miehen kuolemasta liikkuu yhä paljon huhuja, mutta minä uskon vakaasti, että hänet imettiin tyhjiin. Pillillä ja pikku hiljaa, niin ettei raskauttavia jälkiä jäänyt.
– Kai sinulla tällä kertaa on joku.
Äidillä on eläimen ääni.
– Joku, jonka kanssa seurustelet? Etkö sinä vieläkään seurustele? Seurustele nyt herran tähden. Kenen tahansa kanssa. Vaikka vain muutama päivää. Tee se minun ja itsesi vuoksi. Jospa kerrankin, edes yhden kerran, pääsisimme sieltä elävinä poistumaan.
Katselen seinällä hitaasti etenevää muurahaista. Mistä niitä riittääkin. Pihaltako ne kipuavat tänne toiseen kerrokseen. En millään raaski myrkyttää niitä, vaikka tappava jauhepussi odottaakin jo kaapissa.
– Nappaa nyt joku. Pääsemme kaikki helpommalla. Jos raahaat jonkun miestä muistuttavan mukanasi, Lempi varmasti jättää sinut rauhaan.
– Nappaa joku! matkin äidin kiihtynyttä ääntä.
– Kenelle muka voisin tehdä niin ilkeän tempun? Syöttää elävänä suttakin pahemmalle?
– Ajattele positiivisia puolia, äiti muistuttaa.
– Miten ihanalta miehen oman elämän täytyykään tuntua sen jälkeen, kun hän on viettänyt aikaa kanssamme. Kyllä näiden juhlien jälkeen kenen vain elämänlaatu paranee. Sitä miettii, miten on koskaan kehdannut valittaa elämänsä pienistä vastoinkäymisistä.
Jos minä saalistaisin jonkun pahaa aavistamattoman uhrikseni, miehen pitäisi olla vähintään seitsemän ja kaikki lisänumerot. Eli, täydellinen paketti foliopapereineen ja kiharrettuine lahjanaruineen. En lähde sukulaisiin esittelemään mitään vihtahousua tai velipuolikuuta. Pitäisi löytyä lavallinen pokkaa ja kenttäkeittiöllinen sellaista karismaa, joka rokkaa toisten suut suppuun.
– Valitset nyt vain jonkun sieltä veljeskunnastasi, äiti opastaa sulkien puhelimen.
Äiti viittaa ystäväpiiriini, joka koostuu 70-prosenttisesti miehistä. Niin, minä pidän miehistä, mutta vain ja ainoastaan ystävinä. Sydäntarrat, itkuiset päiväkirjat ja suudeltavat huulikiillot, ne minä jätän muille. Särkyneen sydämen haluan ainoastaan kukkasena. “I Love Love” tuoksuu hyvältä sitruksisena hajuvetenä.
Jätän rakkaushommat niille, jotka kaipaavat elämäänsä sen sortin draamaa. Keskityn mieluummin asioihin, jotka hallitsen, ja joista voi tehdä siistin pinon.
Toisinaan mietin, tunnenko todellakaan ketään, joka oikeasti rakastaisi kumppaniaan. Joskus luulen ihmeen tapahtuneen, mutta sitten paljastuu jokin tahra: pettämisiä, mustasukkaisuutta tai henkistä väkivaltaa. Näkemäni ja kuulemani on tehnyt minut todella epäileväksi Tuomaaksi. Vanhemmillani on karmiva avioliitto, jota on jatkunut aivan liian pitkään. Sukuni on täynnä ihmisiä, jotka lohduttavat itseään yrittämällä tehdä muistakin yhtä onnettomia kuin itse ovat. Ja ikävä kyllä, useimmiten he siinä onnistuvatkin. Pahan Sanomat on tämän maan laajalevikkisin lehti.
Uskotko, jos sanon, että tähän 24 vuoden ikään mennessä olen hypännyt laskuvarjolla tandemhypyn, roikkunut benji-köydessä nosturista ja keikkunut ilmassa natisevassa korissa. Kerran vuodessa olen viettänyt riehakkaan venytetyn viikonlopun pohjoisen laskettelukeskuksessa ja toisen kokonaisen viikon etelässä, joka on siellä kaakon sekä lounaan välissä, jossain180 asteen lämmössä. Joukon ainoana naisena, tietenkin. Enkä ole edes pyykännyt, laittanut miehille ruokaa tai maannut heistä yhdenkään kanssa. Tämän varmaan uskot. Mutta jos kerron, etten ole koskaan ollut rakastunut. Jaksatko uskoa vielä senkin? Olen varma, että luulet minun liioittelevan. Tai vähättelevän.
Olen se maankuulu hyvä tyyppi. En kuitenkaan se ihan hyvä tyyppi.
Hyvän tyypin ainoa huono puoli on se, että kun hehkeä tyttöystäväkandidaatti astuu sisään, hyvä tyyppi pistetään hyllylle jemmaan. Sieltä naftaliinista se hyvä tyyppi sitten taas kaivetaan esiin, kun ikävät ajat alkavat, eikä tyttöystävä jaksakaan enää innostua retkipyöräilystä tai telttailusta tai Veikkausliigasta.
– Mieti, mieti, mieti, piiskaan vasenta aivolohkoani samaan tapaan kuin Nalle Puh tehdessään suuria päätöksiä. Söisikö hunajaa nyt heti vai vasta minuutin päästä? Entä, jos tekisi ne molemmat? Söisi heti ja myöhemmin.
Usein parhaat ratkaisut ovat niitä kaikkein yksinkertaisimpia. Sellaisia, joissa mennään piiloon suoraan saaliin silmien alle. Tai, sitten huijauksen täytyy olla aivan älytön ja överi. Sellainen, ettei kukaan usko mielikuvituksesi ja kanttisi riittäneen moisen sepitykseen, vaan kaikki ostavat sen totena. Vaihtoehtoja on siis tasan kaksi. Enää puuttuu vain saalis. Joku täydellinen ja samalla minulle yhdentekevä. Joku niin fantastinen, etten voi olla häntä vihaamatta. Sellainen, jonka voi uhrata. Ystävälleni en voisi tällaista temppua tehdä.
– Ei, ei häntä!
Puristelen päätäni.
– Siis, ei missään nimessä. Ei Juhania. Ei, ei, ei.
Yritän hätistellä ajatusta kuin kiusallisesti inisevää hyttystä. Paha vain, että huitominen innostaa hyttysiä. Ne hullaantuvat kehoni lämmöstä, uloshengitykseni hiilidioksidista ja tästä hiestä, joka pukkaa päälle.
Juhani nyt vain sattuu olemaan komea ja tasapainoinen. Itsevarma ja sujuvasanainen. Kaikkea ja vähän liikaakin. Niin, ja ehdottomasti ärsyttävä ja vielä toisen kerran hankala ja kolmasti todella sietämätön. Unohdinko sanoa, että rasittava ja vihonviimeinen?
Jos joku nyt näkisi minut istumassa nurkkaan kyyhistyneenä, supisemassa itsekseni, hän sadattelisi kyllä määrärahojen niukkuutta. Miten on mahdollista, että Suomessa päästetään näin vaikeat tapaukset kotihoitoon.
– Nämä ovat kyllä mitä luultavimmin viimeiset suuret sukujuhlat. Pakko olla. Eihän kukaan elä ikuisesti. Sitä paitsi, sukujuhlat vähentävät kaikkien vieraiden elämistä ainakin sen viisi vuotta.
Sylissäni oleva tyyny saa osakseen kovakouraisen rutistuksen. Se vain näyttää väkivaltaiselta.
– Tosiasia on, että 90 vuotta on jo aika paljon. Eikä Lempi syö edes luonnonjogurttia, joka tunnetusti pidentää ikää. Toisaalta taas, mikä pahan tappaisi, sanoo suomalainen kansanviisauskin.
Suuresta sukujuhlasta tulee mieleen lähinnä Muumilaakso ja Muumimamman leppoisan pyöreä olemus. Melkein haistan letut ja mansikkahillon. Ja kuulen Niiskuneidin nilkkakorun helähdykset. Voi, tämä on kaikkea muuta. Näihin suuriin sukujuhliin kannattaa saapua varustautuneena. Aseistettuna. Rautahaarniskaan tai vähintään metsurin kevlareihin pukeutuneena.
Äitini kehottaa vain jaksamaan. Mutta hän onkin liikkeellä teemalla perintöä odotellessa. Minua ei kiinnosta raha, ei rakkaus, mutta hyvä ruoka onkin sitten jo toinen tarinansa. Olen aina valmis tekemään tuttavuutta Mr Risoton tai von Lasagnen kanssa. Monsieur Feta ja vaimonsa madame Olive kuuluvat myös lähipiiriini. Puhumattakaan sydänystävästäni Sir Penne Rigatesta. Hän on nopea ja täydellinen. Parmigiano-Reggiano sekä loraus oliiviöljyä saavat hänet loistamaan. Olen taivaassa.
– Juhani.
Maistelen nimeä. Ja huokaisen. Juhani on erään poikakaverini, Jeren, isoveli. Jere tuskailee aina isoveljensä mahdottomuutta. Mies kun on niin mahdottoman erinomainen rautahermo. Jeren mukaan pikkuveljen perinteisenä tehtävänä on ärsyttää isoveli raivohulluuteen, mutta Juhaniin ei kuulemma tehoa mikään. Kaikkeni olen antanut, naurahtaa Jere aina välillä.
Rankan päänraavinnan ja lukuisten punaisten irtohiusten jälkeen soitan Juhanille. Olen kirjoittanut eteeni paperille nerokkaat vuorosanat, joiden avulla aion napata miehen. Eli, lähinnä olen valmis suostumaan mihin vain saadakseni hetkeksi miehistä taustatukea. Auts! Tämä tulee sattumaan.
– Ai kuka? Juhani ihmettelee esiteltyäni itseni.
Perhanan mies.
– No, Saarisen Kristiina, toistan nolona.
Pitkä hiljaisuus on täynnä kysymysmerkkejä. En olekaan ennen huomannut, miten kankeannäköisiä ne ovat.
– Pikkuveljesi Jeren kaveri. Muistat kai sentään Jeren? Jere? Äitisi on hänet synnyttänyt.
Auts, minun piti olla ystävällinen. Kääntelen vuorosanaliuskaani epätietoisena. Luen äkkiä ensimmäisen silmiini osuvan repliikin paperistani.
– Niin, minä siis tarvitsen nyt miehen.
Tällä kertaa hiljaisuus pursuaa pientä naurua.
– Ai, se Kristiina! Juhanin äänessä kuuluu nyökkäilyä.
– Ihan virkistävää, että ilmituot mielihalusi noin suoraan. Taidan kuitenkin vastata yhtä kiertelemättä. Kiitos, kun ajattelit minua, mutta ei kiitos. Et ole oikein minun tyyppiäni. Pidän enemmän sellaisista, hm, hillitymmistä. Ja haluan päästä itse henkilökohtaisesti valitsemaan. En ole oikein tuon postimyynnin ystäviä.
– Niin, haluat hypistellä, mitata pulssin ja katsoa hampaat ennen kuin ostat, kivahdan.
Ei tästä tule mitään. Olen jo luovuttamassa. Samassa mieleeni nousevat Lempi-mummun pulleat kalansilmät. Kuulen vanhuksen lausuvan lorua: naimaton, lapseton, järjetön. Yhä uudelleen näitä kolmea sanaa, jotka mummun mukaan kuvailevat parhaiten juuri minua. Nämä arviot hän lausuu aina valtaisa mielihyvän pilke silmissään.
– En tarvitse miestä, tarvitsen miehen. Lainaksi. Päiväksi.
– Onko minulla ilmoitus jossain lehdessä? Juhani ihmettelee.
– Ai niin, tämä on tietysti Jeren juttuja. Pyydäpäs velipoika puhelimeen. Mikä vitsi! Sinä muka miehen tarpeessa. Kuka mies uskaltaisi…
Keskeytän Juhanin helpottuneen vuodatuksen. En välitä kuulla totuuksia itsestäni. Viikon päästä saan niitä kuitenkin silmät ja suut täyteen. Taatusti koko sen kristallivaasin edestä, jonka äiti on yhteisesti meiltä hankkinut lahjaksi. Olen vakuuttunut, että mummu vihaa vaasia. Mitä iloa 90-vuotias saa vaasista, joita kaapit ovat jo täynnä? Yritin ehdottaa homejuustovalikoimaa ja matkalahjakorttia, mutta äidillä ei ole silmää laatulahjoille.
– En tiennytkään sinua pelkuriksi.
Valitsen uuden strategian. Miehet kaipaavat aina pientä kisailua ja haastetta.
-Minulla olisi sinulle ehdotus, josta vain kaikkein rohkeimmat ja urheimmat selviytyvät.
Mistä minä tuon naiiviuden keksin? Jostain viime viikkoisesta ritarikomediasta?
-Katsos, kun minulla on mummu, jonka rinnalla maailmanhistorian kaikki Caesarit ja Mussolinit näyttävät ihan lällyiltä pojanklopeilta.
Kertaakaan hengittämättä annan tulla koko tarinani.
-Ja mitä minä siitä saan? ihmettelee Juhani perhetragediani loputtua.
Miten olisi: hyvän mielen ja lämpimät kiitokset?
-Mitä sinä haluat? kysyn sen sijaan maireasti. Olen niin lähellä. Nyt pitää edetä varovasti kuin heikoilla jäillä. Hitaasti. Rauhallisesti.
Juhani miettii ja miettii. Kuulenko minä taustalta laskukoneen naputtelua? Jos mies laskeskelee siellä itselleen tuntitaksaa, olen mennyttä. Tai siis, kaikki kesälomarahani ovat mennyttä.
-Ehkä urakkapalkalla? ehdotan varovasti.
–Sovitaan joku könttäsumma. Ja pikkuveljesi kaverina saan varmasti pienen alennuksen. Pliis?
Perhanan mummu. Tämä ei voi aavistaakaan, miten kalliiksi minulle tulee. Mummujen ylläpito vie minulta kesän kaikki riemut. Hyvä jos saan edes pullollisen keltaista jaffaa. No, onhan siinä sentään kesän maku parhaimmillaan.
-Et sinä tästä rahalla selviä, Juhani vastaa kuivasti.
-Keksin kyllä jotain.
Olen äärimmäisen huonoissa neuvotteluasemissa. Minä tarvitsen miestä säilyttääkseni itsekunnioitukseni, ehkä jopa henkeni; hän taas ei tarvitse minua mihinkään.
-Varmasti keksitkin, naurahdan möykky vatsassani. Näen jo itseni kulkemassa alastomana neljän ruuhkassa pitkin kaupungin pääkatua. No, toivottavasti miehellä ei ole yhtä paljon mielikuvitusta kuin pikkuveljellään.
-Ehkäpä puen sinut kerrankin naiseksi. Minihame ja verkkosukkahousut. Saat mennä torille myymään Dominoja, ehkä niitä mintunmakuisia. Ja arvaa, mistä asiakkaat saavat niitä keksejä kaivella?
Se siitä sitten. Juhanilla on mielikuvitusta. Se on sukuvika siellä päässä. Tästä ei taida tulla kaunista katseltavaa.
-Tämä on helppo, huokaisen.
-Sieltä verkkosukkahousuista tietenkin. Ei kai minulla sattumoisin ole kaulassa myöskin kylttiä, jossa lukee pilua kymmenen euroa?
-Ai, sekö olisi sinun fantasiasi? Juhani nauraa.
-Ajattelin kyllä vain, että sinulla olisi sievästi käsivarrellasi kori niin kuin Punahilkalla aikoinaan.
-Niin varmaan ajattelitkin, tokaisen ärtyneenä.
Miten me kestämme toisiamme kaksi päivää, kun jo pari minuuttiakin aikaansaa raivotaudin oireita. Liiallista syljen eritystä ja tuntomuutoksia. Niin, en ole kertonut Juhanille aivan kaikkea. Meidän pitää yöpyä Lempi-mummulla. Suurten sukujuhlien perinteisiin kuuluu, että kauempaa tulevat yöpyvät ja kokoontuvat sitten vielä aamiaiselle haukkumaan toisiaan. Sellainen luo yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Hikisenä heitän kännykän sohvalle. Ja se soi heti uudestaan.
-Äiti täällä taas.
En anna äidin jatkaa pidemmälle.
-Kyllä äiti, minä seurustelen.
-Mistä lähtien? Tunti sittenhän sinulla ei vielä ollut ketään. Minä soitin yhdelle vanhalle työkaverilleni, ja hän taas soitti pojalleen, joka lupasi harkita ehdotustani.
-Äskeisestä lähtien. Pikarakastuminen. Totaalinen hullaantuminen. En pysty puhumaan enempää, olen niin onnesta sekaisin.
-Toivon itsesi tähden, että se on joku normaali mies, joka tulee puku päällä ja tukka suittuna. Eikä esimerkiksi kiltissä ja rastoissa säkkipilli selässä.
-Muuten äiti, se entisen työkaverisi poika, miten vanha hän on?
-Miten niin? Olisiko joku plus viisikymppinen.
-Arvasin, huudahdan.
–Tosi uskottavaa. Minä ja joku kolmen aikuisen lapsen yksinhuoltajaisä.
-Sinunlaistasi naista ei saa rauhoittumaan kuin vanhempi mies, äiti selvittää asiantuntijaäänellään.
-Tarvitset kovaa kättä.
-Kerronko minä sinulle, mitä kovaa minä tarvitsen?
-Ei tarvitse, huokaisee äiti.
-Minä en pidä kaksimielisistä jutuista. Tiedät sen. Ja ole niin kiltti, jos sinun on yleensäkään pakko puhua siellä Lempin juhlissa, niin myötäile ja nyökkäile vain. Se riittää. Olet aina niin kärkäs. Voisit vaikka esittää, että olet menettänyt äänesi sitkeän kesäflunssan myötä. Moi.
Pikaisesti äiti sulkee puhelimen. Pelkuri! Taidan olla ainoa, joka edes haaveilee pistävänsä Lempille kampoihin. Kun osumme nokakkain, ympärillä olijoiden hiustenlatvat kärventyvät. Äiti sanoo sen johtuvan siitä, että olemme molemmat horoskooppimerkeiltämme kaksosia. Emme voi sietää, kun näemme toisessa omia piirteitämme. Minusta ainoa yhteinen piirre meissä on se, että inhoamme molemmat raskaita kristallivaaseja. (Tässä vaiheessa en vielä tiedä, että Lempi-mummu on testamentannut kaikki vaasinsa nimenomaan minulle.)
Poutapilvinen lauantaiaamu on aivan liian kaunis. Ajan autoa, ja Juhani nuokkuu etupenkillä. Ikävä kyllä, mies ei kuorsaa, eikä valuta kuolaa suupielestään, vaan näyttää epäilyttävän komealta myös nukkuessaan. Voiko tuollaista olla olemassakaan?
-Katse tiehen, rakkaani.
Juhani ei avaa silmiään. Mistä mies tiesi, että vilkaisin häntä?
-Voi, oma lempipossuni. Minun on pakko varmistaa, ettet kuorsatessasi tukehdu kieleesi. Sillä tarvitsen sinua vielä tänään.
Olemme sopineet Juhanin kanssa tiukoista pelisäännöistä. Tämä ei ole helppo matsi, vaan vaatii kovaa strategiaa ja oivallista pelisilmää. Runsain mitoin lempi- ja hellittelynimiä. Käsi kädessä patsastelua, nojailua ja muka-salaisia hipaisuja.
Hätätapauksessa on lupa käyttää myös huulia apuna. Toivon ja rukoilen, ettemme joudu menemään niin pitkälle näytelmässämme, tässä huonosti harjoitellussa kesäteatteriesityksessä.
-Vetoketjut ja napit pysyvät sitten kiinni, varmistan vielä.
Juhani kohottautuu ja antaa ruskean katseensa vaeltaa kiireettömästi muodoillani.
-Enköhän minä pysty siihen. Kyllä, ei tunnu liikettä missään. Olet täydellisen turvassa.
Se riittää hiljentämään minut.
Kuljemme käsikkäin taisteluareenalle, joka etäisesti sattuu muistuttamaan ihmisasumusta. Kesän kasvillisuus on onnistunut peittämään verilammikot.
Lempi-mummun huusholli on kuin pitkä, punainen juna. Sitä jatkuu ja jatkuu. Se on niitä vanhanaikaisia rakennelmia, joiden sisään mahtuu vaikka koko kylä. Äiti ja isä ovat jo saapuneet paikalle. Äiti kiirehtii nopeasti luokseni salin halki.
-Mistä sinä olet tuon saanut?
-Eikö olekin kaunis? supisen takaisin kiristäen otettani Juhanista.
Äidin heräävä tyytyväisyys lopahtaa äkisti.
-Ja, mikä tuo on?
-Ai, tämä vai? Kukka.
Esittelen äidille jättimäistä hankintaani, jota riiputan pitkässä muovissa.
-Se on kak-tus, äitini tavaa.
-Niinpäs onkin. Eikö olekin komea yksilö? Ja kallis. Koko kukkakaupan kallein kukka. Niin paljon minä arvostan Lempi-mummua.
Jostain syystä äitini ei ole samaa mieltä kanssani, vaan poistuu hiljaa voihkaisten takavasemmalle isän viereen.
-No, mutta, tuttu (liiankin tuttu) ääni narisee takaani.
Huomaan, että Lempi-mummun ryhti se vain suorenee vuosi vuodelta. Olen näkevinäni kurkunpäästä esiin pilkistävän heinäseipään. Hyi sinua, moitin heti itseäni. Käyttäydy!
-Hyvää syntymäpäivää. Tässä olisi mummulle tällainen.
Tökin jättimäistä kaktusta Lempiä kohti.
-Ah, oikein ajatuksella hankittu lahja, mummu kiittelee.
–Tässä on vissiä symboliikkaa. Piikikäs, kuten antajansakin. On tämä parempi kuin kristallivaasi.
Lempi-mummu viittaa kädellään lahjapöytää kohden, jossa kolme uutta kristallivaasia kiiltelee auringossa.
-Ovat tainneet kaikki sukulaiset käydä lähiaikoina halvoilla ostoksilla Virossa ja Pietarissa.
Juhania naurattaa niin, että olkapäät hytkyvät.
-Ja kukas tämä tyhjännauraja sitten on?
-Hyvää syntymäpäivää vain minunkin puolestani. Olen Juhani, tuon Kristiinan sulhanen.
Juhani on kylmäverinen. Mies ei osoita eleelläkään edes kuulleensa saamaansa loukkausta.
-Vai oikein sulhanen, Lempi ihmettelee.
–Ja ihan olet miehen näköinenkin. Pian päästäänkin sitten toisenlaisiin juhliin.
Vihjaileva katse mittaa vyötärönseutuni. Juhani silittää hellästi tahtomattaan huomion keskipisteeksi joutunutta vatsa-parkaani.
-No, katsotaan nyt, Juhani hymyilee salaperäisesti.
Hymyilen kireästi ja revin Juhanin mukaani sivummalle.
-Miten ihmeessä vanhat ihmiset etenevät aina niin nopeasti. Viikko tutustumisesta ja jo pitäisi olla kihloissa, vihkipaikka varattuna ja esikoinen asettelemassa uimaräpylöitä jalkoihinsa miehen kiveksissä.
-Mummusi vain haluaa nähdä sinut onnellisena, Juhani tyynnyttelee.
–Vaikka sen Caesarin suhteen olit kyllä oikeassa. Mummusi näyttää tuossa kukkaseppeleessään aivan yhtä tiukalta kuin Caesar aikoinaan lakeeriseppeleessään.
Kaktus jätetään yksinäisenä seisoskelemaan keskelle salin lattiaa. Vieraat nojailevat pieliin kauhistuneina kuin väki luokkakokouksessa. Näissä ”iloisissa jälleentapaamisissahan” vatsa vetelänä odotellaan, milloin tulee se oma vuoro kertoa, miten elämä on sujunut sitten viime näkemän. Kuka on menestynyt? Tuo on ainakin syönyt aina lautasen tyhjäksi!
-Lisää vaikeuksia, kuiskaan Juhanille.
Valkoiseen sifonkiin vyöttäytynyt eteerinen hahmo lähes leijailee luoksemme. Perässä talsii tylsistynyt mies, josta ei voi aivan varmaksi sanoa, onko hän hereillä vai käveleekö unissaan.
-Kristiina, moite äänessään serkkuni halaa kangistunutta vartaloani.
Joudun irrottamaan otteeni Juhanista ja tunnen heti, miten voimattomuus leviää minuun. Minä todella tarvitsen tätä miestä. Tässä ja nyt.
-Sinä et ole soitellut, vaikka lupasit niin viime kesänä, Julia-serkkuni ihmettelee suuret, siniset silmät pyöreinä.
-Ai, enkö?
Tiedän kuulostavani todella älykkäältä (eli täydeltä ääliöltä). En edes tiennyt menneeni lupaamaan moista. Minut oli varmaan huumattu silloin.
Julian harmistunut katse sulaa hempeydeksi hänen siirryttyään mieheni puoleen. Tai siis, Juhanin puoleen. Miten alkaakin mennä todellisuus ja näytelmä sekaisin.
-Oletkin ensimmäinen mies, jonka Kristiina tuo näytille sukunsa eteen, Julia henkäilee puristaen samalla kädellään Juhanin hauista. Nappaan oitis miehen käden ja väännän sen vyötäisilleni.
-Ja entä tämä Leevi, monesko hän on, jonka sinä tuot näytille? ihmettelen tarkoittaen Julian nykyistä miesystävää.
Huomaan vasta toisten katsoessa minua kummastuneena, sanoneeni jotain outoa (jälleen kerran). Haloo, yritin vain pitää yllä kevyttä rupattelua. Ehkä äiti sittenkin tuntee minut paremmin kuin kuvittelin. Ehkä minä olen jotenkin hankala tapaus. En vain itse näe sitä, kun lähelle on niin, tiedättehän, vaikea nähdä.
-Niin, yritän korjata lipsahdustani.
-Tarkoitin, että noin kauniilla sitä tietysti ottajia riittäisi. Minun on tyydyttävä siihen, mitä annetaan.
Huh, pelastuin täpärästi. Kunnes huomaan taas toisten katseet.
-Ei, en minä Juhania tietenkään tarkoittanut. Juhanihan on…on…elämäni rakkaus ja maailman komein mies. Minun… minulla on hätä. Tarkoitan, pitää käydä vessassa.
Puolijuoksua poistun näyttämöltä. Idiootti, hoen mielessäni. Kumartelen joka suuntaan henkeni hädässä, mutta samalla pyllistän toiselle puolelle. Minun on todellakin äitini ehdotuksen mukaisesti paras menettää ääneni mitä pikimmin.
Ruokailun jälkeen väki hajaantuu hengähtämään ja odottelemaan kahvittelua, juhlapuheita ja kilistelyjä. Olemme niin lähellä hetkellistä vapautta. Näen vihertävän nurmikentän ja sen takana aukeavan kallion, jonka onkaloihin voisi helposti eksyä pariksi päiväksi. Toisella suunnalla virtaa joki. Sitä en näe, mutta melkein tunnen vedestä nousevan mäntysuovanraikkaan tuoksun.
-Siinähän se minun suosikkipariskuntani on, Lempi tukkii tiemme.
-Ja siinä minun lempimummuni, Juhani veistelee.
-Saan kai sanoa niin? Minulla kun ei ole omaa mummoa enää lainkaan. On niin äärettömän hauskaa tutustua Kristiinan mummuun ja sukulaisiin.
Juhanilla on se, mikä minulta uupuu. Diplomatiaa ja tilannetajua.
-Nuorta rakkautta on aina yhtä ihana katsella.
-Niin, Juhani myöntelee.
-Olemme niin rakastuneita. Ihan itseänikin ihmetyttää.
Yllättäen Juhani takertuu varasuunnitelmaamme (jo nyt) eli iskeytyy huulilleni. Taitavat huulet suutelevat kauniisti. Niin antaumuksella. Kuin koko maailmassa ei olisi minun huuliani tärkeämpää valloitettavaa. Toisen kätensä mies taittaa niskani taakse ja toinen kupertuu poskelleni. Ok, ajattelen sumuisesti. Kunhan ei käperry rinnalleni. Ja sitten en muista ajatelleeni enää hetkeen mitään. Herään siihen, kun Lempi-mummu taputtaa käsiään.
-Teidät minä majoitankin yöksi tuonne aitan alisille, ja Julia saa kivuta mörökölleineen sinne yläkertaan.
Juhani luo minuun sivukatseen ja kuiskaa.
-Rakkaani, tämä tulee sinulle vielä kalliiksi.
Yllättävän sopuisan kohtaamisen jälkeen kapuamme kuumalle lähikalliolle.
-Sinä suutelit minua, syytän miestä.
-Niin tein.
-Miten… miten sinä, änkytän ajatus ja sanat hukassa.
-Ihan vain näin perinteisellä tavalla ja annoin ikään kuin tilanteen viedä mukanaan, mies naurahtaa siirtyen lähemmäksi.
Näin se alkoi, Juhani kuiskaa huuliini kaataen minut sileälle kalliolle. Suudelma on itkettävä. Itkettävän ihana. Se on kuin kokonainen tarina, jossa kuljetaan satumaisissa maisemissa.
-Näin se olisi voinut jatkua, jos olisimme olleet kahden.
Juhani suutelee kaulakuoppaa ja rintojeni sisäkaaria.
-Ja sitten, jos pitäisimme edes vähäsen toisistamme…
-… mitä emme tee… , jatkan miehen lausetta.
-… niin silloin heittäytyisin rohkeaksi, avaisin puserosi napit ja suutelisin rintasi hereille.
Juhanin kädet vapauttavat rintani, jotka tuntuvat kasvaneen ainakin kaksi numeroa suuremmiksi. Kesätuuli ja aurinko ottavat paljaat rintani heti omikseen.
-Kiusoittelisin ensin rinnanpäitäsi. Jatkaisin sitä niin kauan, että et voisi enää olla hiljaa.
Kuin käskystä minulta pääsee matala voihkinta, jonka tuuli kuljettaa ties minne ihmisten ihmeteltäväksi.
-Oh!
-Sitten suutelisin vatsasi sekaisin. Olen varma, että sinulla olisi ihana vatsa. Vastustamaton. Ja keskellä pieni, suloinen napa kuin vanhanaikainen kaivo.
Juhanin hengitys saa vatsani hennot ihokarvat värisemään. Jos en olisi minä, luulisin tätä tunnetta, niin, sellaiseksi, haluksi. Hirveän isoksi ja upottavaksi haluksi. Mutta koska olen Kristiina, kova luu ja vaikean maineessa, totean vain itsekseni olevani järjiltäni. Kun mies suutelee alavatsaani, reisiäni pitkin kulkee huokaus. Ota kaikki. Ota minut. Kesytä ja vangitse. Ihmeellisiä ajatuksia pujahtaa mieleeni.
Luovun housuistani suosiolla. (Älä koskaan osta pellavaisia juhlahousuja, jos on vaarana joutua kallioille pahan tekoon. Ne rypistyvät ja paljastavat touhunne uteliaille.) Juuri kun tunnen Juhanin kielen koskettavan ujoa keskustani, kuulemme molemmat lähestyvien ihmisten ääniä. Samalla hetkellä myös ampiainen (nyt jo edesmennyt) puree minua reiden syrjään.
Ennätysnopeasti pukeudun Juhanin sadattelun rytmissä. Ja sillä hetkellä kun tappeleva kaksikko näkee meidät, olemme jo onnistuneet asettumaan kalliolle kuin rippikoululaiset. Viattomasti Juhani tutkii kallion sammalta, ja minä huomaan pilvirykelmän muistuttavan pikaisesti parittelevia kirahveja.
-Ai, hei, yritän hymyillä yllättyneen iloisesti, vaikka keho palaa. En uskalla katsoa Juhania silmiin, sillä olen varma, että kaikki hämmennetyt tunteeni näkyisivät, ja mies arvaisi. Niin, arvaisi mitä? Että olen aivan tavallinen. Samanlainen kuin kaikki muutkin. Oloni on kuin laavalampulla, jossa kuumat pallot nousevat ja laskevat.
-Juhlapuheet ovat aina samanlaisia, supisen myöhemmin Juhanin korvaan, kun kilistelemme mummulle pitkää ikää.
-Jos niistä olisi edes murto-osa totta, olisimme kaikki vähintään pyhimyksiä. Haluan, että minun juhlissani jokainen sanoo, mitä oikeasti ajattelee, julistan rehvakkaasti.
-Niissä juhlissa ei välttämättä montaa vierasta olisi, Juhani kiusoittelee.
-Olet 90 ikävuoteen mennessä ehtinyt suututtaa meidät kaikki jo moneen kertaan.
Mies pehmentää sanojaan silittämällä hiuksiani hellästi. Kukahan meitä katselee, kun Juhani noin minua koskettelee. Yritän katsella ympärilleni, mutta vieraat näyttävät keskittyneen kuulemaan Lempin urotöistä. Kohdassa, jossa puhutaan Lempi-mummun lämpöisestä sydämestä, minulle iskee yskänkohtaus. Eikä Juhanilla tietenkään ole pastilleja mukanaan. Puhuja pääsee jatkamaan vasta, kun kurkkuni selviää. Miten noloa! Kyllä jollain pitäisi aina olla kurkkupastilleja mukanaan.
Yöksi meidät majoitetaan aittaan. Äiti saattaa meidät pihan yli ja jakaa minulle vielä viime hetken seksuaalikasvatusta. Ainoastaan huono omatunto saa äidin noin puheliaaksi.
Julia poistuu miehineen yläkertaan kärrynpyörien joukkoon. Me astumme kuumaan ja pimeään alakertaan, jossa menneisyys tuoksuu raskaalta pölyltä. Ensitöikseni kompastun rukkiin ja lyön jalkani johonkin terävään.
-Reisiparkaani vainotaan taas, voihkaisen.
Ampiaisenpistostani on lääkitty raa´alla, halkaistulla sipulilla. Sipulinviipale on teipattu reiteeni maalarinteipillä. Äitini taitaa eriskummalliset luonnonrohdot.
-Tuo sipulintuoksu ainakin karkottaa kaikki vampyyrit ja verenimijät, Juhani naurahtaa riisuen samalla paitaansa.
-Toivottavasti, vastaan katsellen miehen vauhdilla paljastuvaa vartaloa.
Ehkä sipuli onnistuu siinä, missä minä tunnun epäonnistuvan, pitämään sinut loitolla. Näin heikoksi lenkiksi en ole vielä koskaan ennen itseäni tuntenut. Olen pelkkä hapertunut kumilenkki.
Suuni loksahtaa saranoiltaan, kun huomaan Juhanin pujahtavan alastomana vilttien väliin.
-Nukun alastomana. Ei kai se haittaa sinua? Sitä paitsi, et muistanut mainita mitään yöpymisestä.
Nimenomaan, se haittaa. Ja paljon.
Hymyilen pimeyteen.
-Ei tietenkään. Miksi haittaisi? Mehän rupeamme nukkumaan.
Miksi tuo kuulosti niin epävarmalta?
Sänky on kova ja kapea.
-Sinulla on vaikean tapauksen maine.
Juhanin ääni rikkoo jännittyneen hiljaisuuden.
-Jerekään ei tiedä ketään, jonka kanssa olisit maannut?
-Puhutko sinä sellaisista asioista pikkuveljesi kanssa? järkytyn.
-Pidätte kirjaa minun seksielämästäni. Varmaan olet sitten merkinnyt kalenteriisi seuraavien kuukautisteni alkamispäivänkin.
-Anteeksi, että olen kiinnostunut sinusta.
-No, aloitan jo leppyneenä.
-En minäkään montaa tiedä.
-Olet ollut liian nopea juoksemaan karkuun. Tai, sitten olet tavannut vain huonokuntoisia miehiä, jotka ovat väsähtäneet ensimmäiseen nousuun.
Juhani siirtyy lähemmäksi. Tunnen kovan urheilijavartalon. Kaksi kovaa vastakkain. Minä pyöräilen ja juoksen. Juhani pelaa ainakin salibandya divisioonatasolla. (Myöhemmin selviää, että hän myös sauvakävelee. Muttei sekään onnistu vähentämään hänen miehekkyyttään.)
-Minä haluan sinua, Juhani toteaa koruttomasti koskematta minua.
Mies on nopea oppimaan. Suora puhe vetoaa minuun.
-No, totuudentorvi. Anna tulla!
Olen putoamassa omaan ansaani. Tämä muistuttaa lapsuusvuosien totuutta ja tehtävää. Paitsi, että tänä yönä ei anneta vaihtoehtoja, vaan totuutta seuraa heti tehtävän toimeenpano.
-Jos nyt aivan totta puhutaan, niin enpä tiedä. En tiedä, voinko olla tällä kertaa kanssasi eri mieltä.
Vähän tylsäähän se on, kun täytyy yhtyä edelliseen puhujaan.
Siinä samassa Juhani vetää minut päälleen, avaa rintaliivini ja siirtää varpaillaan alushousuni rukin päälle. Kokemattominkin tajuaa, että kun sängyn päätylauta jää käteen, silloin on tosi kyseessä.
Juhania kaikkialla. Mies peittää minut, täyttää minut ja suutelee kiihkonsa minuun. Mikään ei pidättele enää minua. Revimme toisemme melkein hajalle. Juhani heittelee minua eri asentoihin ja minä puolestani yritän pitää miehen sisälläni.
-Ole edes hetki paikoillasi, huudan miehelle ja puristan kiinteää pakaraa itseeni päin. Sitten keksin kietoa sääreni miehen ympärille.
-Siellähän pysyt, vaikeroin onnellisessa tuskassani. Työntö työnnöltä voihkintamme lisääntyy, lujenee ja täyttää lopulta koko maailman.
-Aaaah!
Huudan niin, että omat korvanikin menevät lukkoon.
-Anteeksi. Minun vain oli ihan pakko.
-Huusit kuin vuoristoradassa, Juhani nauraa ääni käheänä.
-Minä en huuda koskaan vuoristoradassa. Sekoitat nyt itsesi minuun.
Yläkerrasta alkaa kuulua ablodeja. Kuulen Leevin tympääntyneen äänen.
-Vihdoinkin. Johan se kesti!
Ja sitten Julian hennompi ääni.
-Eiköhän se riittänyt jo tältä yöltä. Jatkatte sitten kotona.
Katsomme Juhanin kanssa toisiamme.
-Kateellisia, toteamme yhteen ääneen ja nauramme yläkertaan asti.
Aamulla olemme molemmat ymmällämme villiksi rehottaneesta käytöksestämme.
-Enkä ollut edes humalassa, Juhani ihmettelee.
-Taisi iskeä halolla takaapäin. Sinunlaisesi todella osaavat yllättää.
Minunlaiseni. Minkälaisia ne minunlaiseni mahtavat olla? Juhani huomaa epävarman ilmeeni.
-Sinunlaisesi ovat salaperäisiä ja jännittäviä.
-Kelpaa. Näin alkajaisiksi.
Katseeni putoaa miehen komeilta kasvoilta lihaksikkaalle rintakehälle ja… sitten tuleekin jo peitto häveliäästi vastaan. Tosin, Juhanin vartalon muodot ovat vielä tiukasti käsieni ja sylini muistissa.
Saavumme suuren sukujuhlan viimeiseen koettelemukseen pahasti myöhässä. Kaikki yksitoista (kunnollista ja siveellistä) yöpyjää luovat meihin arvioivan katseen. Maineemme on siis jo kiirinyt edellemme.
-Nyt varmaan maistuu tukeva ruoka, Lempi-mummu heittää.
-Prinssinnakkeja ja munia.
-Kristiinalla taitaa olla niistä molemmista jo yliannostus.
Leevi on ottanut juhlakansan tirehtöörin roolin. Mikä yllätys!
-Se yhtäjaksoinen ulina, se oli pelottavaa.
Tyynenä asettelen nakkeja lautaselleni symmetriseen rivistöön.
-No, teistä ei ainakaan lähtenyt pihahdustakaan, vastaan Leeviin katsomatta.
-Saittepa ainakin vähän tuntumaa siitä, millaiselta onnistunut seksielämä kuulostaa.
-Minusta se kuulosti kyllä lähinnä siltä kuin sinua, Kristiina, olisi sattunut.
Leevi ei osaa lopettaa ajoissa.
-Ai, mutta kyllä se sattuikin, nauran.
-Itku oikein tuli. Niin paljon ei ole sattunut vielä koskaan. Mutta arvaa mitä, minä en valita. Lisää vain samanlaista.
Juhlaväki hörähtää hyväksyvään nauruun. Äitini haukkaa juustosämpylää kasvot kivettyneinä. Tämä aihealue on aina tuottanut hänelle suuria vaikeuksia. Ellei minua olisi olemassa, epäilisin vankasti äidin vielä olevan neitsyt. Isäni sen sijaan on hurtin huumorin ystäviä ja saakin nyt yllättäen tilaisuutensa.
-On se vaan niin, että kun mies puhuu naiselle rivoja, se on seksuaalista ahdistelua. Kun nainen puhuu miehelle rivoja, se tekee vähintään 11.90 minuutti plus paikallispuhelumaksu.
-Milloin sinä noin kalliiseen olet soittanut? naapurin mies ihmettelee.
-Eikös se yleensä maksa tuollaiset kolmisen euroa minuutti.
-Ja mistäs sinä sen noin tarkkaan tiedät? miehen vaimo kivahtaa nolostuneena.
Äitini poistuu hiljaa huoneesta. Jonkinlaista karhukävelyä.
-Mentäiskö mekin tuonne aittaan? Lempin poika, Kusti, ehdottaa vaimolleen.
-Jos vaikka saataisiin sinutkin vielä kerran hymyilemään.
-Mitä? Kustin vaimo huutaa. Paitsi lonkkavikainen, nainen on myös huonokuuloinen.
-Antaa olla, Kusti huokaisee.
-Palataan asiaan sitten taas ensi jouluna.
Jokaiselle huoneessaolijalle käy selväksi, millaisen joululahjan tämä pari jakaa keskenään.
Debyyttimme onnistuu yli odotusten. Vierailu on ollut melkein siedettävä. Saamme kutsuja aina Ivaloa ja Hankoa myöten. Ehkä ihmiset näkevät meissä suvun ensimmäisen onnellisesti rakastuneen parin. Ja toivovat epidemiaa. Josko onni olisi tarttuvaa. Sitkeä virus, joka kalvaisi sisintä.
-Eläimellinen ääntelyni on tehnyt sinusta miesten sankarin, kuiskaan Juhanille, joka antaa ties monennettako lausuntoaan.
-Ja naisten uteliaisuuden kohteen.
-Menen tuohon joen rantaan heittelemään vähän leipiä. Palaan pian.
Palaan vielä takaisin antamaan miehelle suukon.
-Älä sitten jakele mitään ilmaisnäytteitä. Ole niin kiltti.
Jätän miehen luottavaisena sukulaisteni kynsiin. Juhani kyllä pärjää. Näköjään jopa minun kanssani.
Veden sileän satiininen pinta häiriintyy laakeista kivistäni. Silittelen kiveä kädessäni ja muistelen. Mieleni työntää dupattua kuvaa viime öisestä. Minun pitää nyt miettiä!
-Sinähän olet kuin kalastajan muija, joka katselee horisonttiin ja kaipailee.
Voi ei. Leevi on jostain syystä lähtenyt perääni. Luon mieheen tympääntyneen ”olen saanut sinusta tarpeekseni” –katseen.
-Mitäs täällä tapahtuu?
Kylänvanhimmaksi eli oltermanniksi yleisesti kutsuttu Niilokin köröttelee rannalle. Mies on sata ja johtaa yhä kyläläisten toimintaa.
Seison kivellä kivi kädessäni ja omaksikin yllätyksekseni alan lausua Kiveä sellaisella antaumuksella, että kivi kädessäni alkaa valuttaa vettä. Olen aina tiennyt sen. Luonto on herkkä liikuttumaan. Runoja se rakastaa erityisesti.
-”Mut mennyt on ihana vuosi,
on mennyt kuin unien maas.
Ja morsian nyt laulelee
ja lapsellensa kertoilee
mis löytyvi Onnela kaukainen,
mis siintää sen korkeat vuoret.”
Osasin Aleksis Kiven kirjoittaman Eskon häälaulun vieläkin ulkoa. Esitin koko runon viime kesänä Esko-nimisen tuttuni häissä. Niissä samoissa häissä, joissa ruoka loppui kesken jo heti kättelyssä, eikä kukaan vanhemmasta väestä tule koskaan unohtamaan sitä.
Juhani taputtaa käsiään.
-Lähdin katsomaan, mihin olet jäänyt, ja täällä sinä pidät omia varjojuhliasi.
Juhanin saapuminen karkottaa muut miehet.
-Olet varsinainen hyttystorjuntalaite, vitsailen.
-Vähän kaksiteräinen siinä mielessä, että ensin huudatit minua, ja nyt kaikki luulevat minun olevan joku nukke, joka sanoo ”aah ja ooh”, kun painellaan vain jostain.
Juhanin ilme on pelästynyt.
-Nyt kun olen voihkinut aitassa niin, että Kustin puolikuuro vaimo luuli ääntäni ukkosmyrskyksi, en taatusti saa miehiltä enää hetken rauhaa. Huomaatko, miten miehet seuraavat minua?
-Minun olisi pitänyt jättää sinut rauhaan.
-Mitä? Ei tämä nyt sinun vikasi ollut. Kunhan vitsailin.
-Olet oikeassa, olemme vaarallinen yhdistelmä.
-Enhän minä mitään sellaista tarkoittanut.
Olen ihan solmussa. Sillä tavalla kuin kaulaketjut menevät toistensa kanssa kymmeniin mutkikkaisiin solmuihin. Viidestäkymmenestä ketjusta tulee yksi muodoton möykky, kauhuelokuvien pimeässä kilisevä hirviö.
Hiljaisina palaamme talolle. Minua ahdistaa. Juhani on toisissa maailmoissa. Mitä tapahtui?
-No, mutta Kristiina, Lempi huudahtaa sokerinpala huuliensa välissä.
-Puhdas ilma ja luonnonläheisyys taitaa todella sopia sinulle. Oletko sinä ollut testaamassa tuon meidän rannan?
-Näittekö muuten Leeviä missään? Julia ihmettelee.
-Meidän pitäisi jo lähteä.
-Sinuna minä en jäisi odottelemaan, Juhani neuvoo.
-Leevi tunsi yllättävää tarvetta lähteä kallioille mietiskelemään. Käski sanoa, että voit lähteä ilman häntä, sillä hän haluaa tehdä pitkän kävelymeditaation. Miten pitkä matka täältä olikaan teille?
-Runsas kolmesataa kilometriä, Julia vastaa hermostuneena.
-Mitä hittoa se mies taas sekoilee?
Kotimatkalla vain radio on äänessä. Tunnelma on tuttu.
Muistutamme aivan vanhempiani. Sama kireä hiljaisuus. Samat umpimieliset ilmeet.
-Olet yhä velkaa minulle, Juhani muistuttaa poistuessaan autosta.
Yritän viettää normaalia kesäelämää. Käyn rannoilla kastelemassa varpaitani. Otan aurinkoa ja poltan itseni keitetyksi taskuravuksi. Kaikki on laimeaa ja mautonta. Mansikkajäätelö maistuu käyneeltä piimältä ja loistava kirja vain ”ihan kiva”.
Tyypillinen lomapäiväni tulee tässä. (Älkää ottako mallia.) Kuljen puolen litran maitotölkki kangaskassissani kaupasta kotiin. Avaan TV:n ja katselen uusintaa vuodelta –68. Avaan maitotölkin ja juon suoraan purkista, ettei tule turhaa tiskiä. Katselen kahdesta naistenlehdestä kuvat. Kuuntelen radiosta, miten ylipuutarhuria haastatellaan. Avaan uudelleen TV:n ja katselen sieltä mehiläisten puuhia. Tämän innostamana menen parvekkeelleni, istun jakkaralle ja tuijotan pää tyhjänä kaukaisuuteen. Vetäydyn aikaisin nukkumaan, vaikka minua ei väsytä. Sänkyni tuntuu valtameren kokoiselta. Yritän tarrautua tyynyyn kuin pelastusveneeseen. Lopulta rusennan sen jalkojeni väliin. Ja tajuan olevani rakastunut. Herään aamuyöstä. Kuulen, miten sanomalehdenjakaja juoksee puukengissään rappuja alas. Ja olen edelleen rakastunut. Mutten tippaakaan onnellinen.
Tästä tulee elämäni pisin kesäloma. Jokainen päivä on liikaa.
-Tänään on discoilta, Jere ilmoittaa puhelimessa.
-Eikä ole, vastustelen.
-Onpas.
Samaa kinastelua monta minuuttia.
-Onpas, Jere saa viimeisen sanan.
Olkoon sitten, ajattelen. Tosiasiassa haluan vain tilaisuuden udella Jereltä tämän isoveljestä.
-Oho, mikäs tuo on? Mitä sinulle oikein on tapahtunut?
Jere katselee farkkuhamettani ja minua uteliaana.
-Sinulla on sääret. Vaarallinen havainto. Yritän unohtaa näkemäni.
Jerellä on kaksivuotinen on/off –suhde Marjaan. Tällä, juuri tällä hetkellä, nuppi on off-asennossa. Mutta kokemuksesta tiedän tilanteen muuttuvan noin kello kahdelta yöllä. Silloin Jerestä kuoriutuu taas pikkuinen Jeppeliini, kuten Marja poikaystäväänsä kutsuu.
Kahden baarin jälkeen marssimme rivistössä kohti discoa. Meihin on liittynyt muitakin samanmielisiä. Laulamme täysillä Eppujen ”Rupisia riimejä”, ja herätämme pahennusta. Jere vilkuilee kelloaan ja etääntyy välillä soittamaan jollekin. Taisin ennustaa väärin. Kello on vasta kaksitoista, ja Jere on jo muuttumassa pikkuiseksi Jeppeliiniksi. Ihan tässä minun silmieni alla.
-Juhani! Mitä jätkä.
Jere halaa pikaisesti veljensä. Eikä näytä ollenkaan niin yllättyneeltä kuin pitäisi.
-Mikä sattuma, Juhani ilakoi tampaten veljensä selkää.
-Oletko sinä taas kasvanut?
-Lähinnä leveyssuuntaan, heittää Jere, joka on parimetrinen ja laiha kuin riuku.
-Minulla olikin asiaa juuri sinulle.
Juhani osoittaa yllättäen minua sormellaan ja vetää kyselemättä syrjään. Muut jatkavat matkaa. Mokomat, jättävät avuttoman naisen ja lyhyen farkkuhameen kesäyöhön. Ties vaikka paleltuisin hengiltä. (Se on hyvinkin luultavaa tässä helteessä.)
Mies ottaa farkkujensa taskusta pienen, neonkeltaisen superpallon ja alkaa keskittyneesti pompottaa sitä.
-Jäi kummipojalta, Juhani selittää, kun katselen kummastuneena.
-No, ruvetaanko heittelemään koreja vai oliko sinulla jotain asiaa? ihmettelen.
-Niin, minä siis tarvitsen nyt naisen.
-Aha, totean.
-Nyt hetikö? Tässä kadulla?
Kuulostaako ääneni jotenkin toiveikkaalta?
-En tarvitse naista, tarvitsen naisen. Lainaksi. Päiväksi.
Ilmiselvästi Juhani matkii minun aikaisempia puheitani.
-Ja kun sanon päiväksi, tarkoitan päivää, enkä esimerkiksi aitassa vietettyä yötä.
Molempien mieleen muistuu eräs tietty aitassa vietetty yö. Sekä seuraavan aamupäivän sekasorto, joka onnistui erottamaan meidät. Kunnes koitti tämä siunattu maksun aika. Eläköön kaikki vekselit ja lainat!
-Menemme vesibussilla päiväksi saaristoon.
Ilmeisesti siis piknik. Mielenkiintoista.
-Ja minun roolini on… ?
-Olet vain minuun yhtä rakastunut kuin minä olin sinuun viimeksi, niin se riittää.
Se tulee olemaan luonnerooli. Itse asiassa, lempiroolini.
-Miksi? ihmettelen kuitenkin muodon vuoksi, vaikkei minua oikeasti kiinnosta syy. Janoan seurauksia.
-Jos sinun suvussasi on Lempi-mummu, minun ystäväpiiriini kuuluu Tytti.
-Hm… ei kuulosta järin pelottavalta.
Maistelen Tytti-nimeä. Raitapolvisukat ja hiuspanta.
-Tulet vielä muistelemaan rakkaudella Lempiäsi, Juhani ennustaa.
-Tytti on entinen tyttöystäväni, jolle tuottaa vaikeuksia palautua takaisin ystäväksi.
Sympatiseeraan mielessäni tuota Tyttiä. Onhan se valtava arvonalennus. Ikään kuin työnnettäisiin petistä lattialle.
-Haluaako hän sinut takaisin?
-Kysy mieluummin, koska hän aikoo luovuttaa. Tytti alkaa jo olla pelottava. Hän on antanut uuden koiransakin nimeksi Juhani.
-Ei tuo nyt minusta erityisen vaaralliselta kuulosta. Juhani on ihan kiva nimi, koirallakin.
-Se on narttukoira.
Näen mielessäni Juhani-nimisen tyttökoiran vaaleanpunaisessa sadeasussaan.
-Seurustelimme kaksi viikkoa, Juhani huokaisee syvään.
-Ajattele, vaivaiset 14 päivää, joista niistäkin olin viisi vuorokautta Lapissa. Tasan niin vakavaa se oli.
Juhani tulkitsee kysyvän katseeni oikein.
-Emme, mies vastaa.
-Emme edes sitä.
-En minä kysynyt mitään.
-Kysyitpäs. Halusit tietää, olenko vienyt hänetkin aittaan? Ja minä kielsin. En edes auton takapenkille.
-Miksi tämä Tytti sitten edelleen kulkee kanssanne?
-Hän on hyvän kaverini Karin pikkusisko. Ja ystävystynyt myös Karin tyttöystävän, Siirin, kanssa. Kuten huomaat, olen Tytistä pääsemättömissä. Tarvitsen todellakin sinua.
-Se on sitten sopimus, totean tanakasti.
-Minä hoitelen Tytin.
Juhani pistää söpösti päänsä kallelleen, painaa nenästäni ja sanoo ”piip” sekä häviää yöhön. Minä menen suoraan kotiin käymättä discon kautta. Ruokahaluni on palannut. Sulatan pakkasesta ne kaikki kaksi pizzaa.
Aion ommella pellavaisesta housupuvustani pieniä kangaskasseja joululahjoiksi. Toimenpide takaa sen, etten enää koskaan näytä ryppyiseltä perunasäkiltä. Tänään ylläni ovat mustat farkut sekä pitkä, musta paita, jonka etumusta koristaa jättimäinen oranssi printti. (Kuvassa kotkannenäinen, ranskalainen nainen kohottaa samppanjalasia. Ehkä vastapäisessä bistrossa istuu mies, jonka kanssa nainen flirttailee.) Tämä on ensimmäinen kerta, kun pukeutuminen tekee minut onnelliseksi. Nyt minulla on ihminen, jota varten haluan näyttää kauniilta.
-Piknikin upeinta ei tarvitse kaukaa etsiä, Juhani vain toteaa minut nähdessään.
Olen kuin sokerissa kieritetty munkki. Niin on mieleni makea ja ymmyrkäinen. Nyt olisi hyvä hetki kuolla, ajattelen, kun Juhani tarttuu minua kädestä. Kuin olisi lukenut ajatukseni, Juhani kuiskaa.
-Kultaseni, alat pehmetä.
Juhani esittelee minut ystävilleen: Karille ja tämän tyttöystävälle Siirille sekä klassisen kauniille Tytille, jolla ei ole raitasukkia tai hiuspantaa.
Juhani rutistaa minut syleilyynsä Tytin arvioivan katseen paisteessa. Mies sivelee käsivarttani saaden paitani ranskalaisen naisenkin melkein heräämään eloon.
Saari ei ole osannut päättää, olisiko kalliota vai metsää. Siispä se on puoliksi molempia. Suojaisaan poukamaan on rakennettu pieni laituri, josta portaat laskevat mereen.
Tytin pienet bikinit saavat urheilu-uikkarini näyttämään lähinnä sukelluspuvulta. Nainen on rintava, eikä epäröi käyttää täsmäasettaan. Minne tahansa uinkin, saan nämä kellukkeet heti silmiini.
-Sellainen liian treenattu nainen, niin voiko se olla seksikäs? Tytti esittää kysymyksensä Juhanille.
Ei jää epäselväksi, kenen seksikkyyttä tässä nyt punnitaan.
Juhani avaa olutpullon ja haukottelee makeasti.
-Seuraava aihe, sanoo Siirikin, joka ilmiselvästi aavistaa vaaran merkit.
-Ei kai sinulla taas ole omaa taskumattia mukanasi? varmistaa Kari isonveljen ominaisuudessa.
-Sinulla on tuossa suupielessä pullanmuru.
Tytti siirtyy Juhanin viereen pyyhkiäkseen miehen posket, huulet ja leuan.
-Eiköhän se ollut siinä, Kari rauhoittelee siskoaan, joka yllättäen on ryhtynyt siivousalan yksityisyrittäjäksi.
Juhani-parka. Milloin miehellä on levää reidessä, milloin taas hämähäkki kutoo verkkoaan tummassa hiusrajassa.
-Kulta, naurahdan minäkin. Miten voisin vastustaa kiusausta?
-Sinun silmääsi on pudonnut ripsi.
Istahdan hajareisin miehen syliin. Kaadumme kalliolle ja kierimme yhdessä mytyssä, kunnes kopsahdamme päin kantoa. Vastustamattomasti uppoamme suudelmaan, joka kestää ja kestää.
-Jos olisimme kahden…, Juhani aloittaa.
-Suun kauttako sinä sitä ripseä otat pois? Tytti kivahtaa pikkuvanhasti.
-Meillä nykyisillä tyttöystävillä on omat konstimme, kuittaan.
Onko Juhani vain Oscar-tason näyttelijä vai mitä tämä kaikki on? Tämä kemia välillämme. Ilo ja yhteenkuuluvuus.
Aurinko levittää säteensä meren pintaan. On tullut aika palata takaisin. Nyt kun velat on kuitattu, olen vapaa. Vapaa ja kauhuissani.
-Pitäkää kiirettä, vesibussi on jo laiturissa, Siiri huutaa olkansa yli.
-Missä ihmeessä minun reppuni on? Minä jätin sen pakattuna tähän puun runkoa vasten odottamaan.
Kierrän puuta molempiin suuntiin. Katselen oikein tarkasti sammaleet ja korret. Jos reppu vaikka olisi muuttunut mikroskooppisen pieneksi. Tiirailen puun oksat ja latvan.
-Muistele nyt tarkkaan, Juhani kehottaa.
-Tarkkaan, mutta nopeasti. Vesibussin pilli soi jo lähdön merkiksi.
-Soita minulle! Jos vaikka repustani joku vastaisi.
Mutta mitään ei kuulu.
-Siinä repussa on kokonainen ihmiselämä, tuskailen.
-Kukkaro ja paperit. Kännykkä ja kotiavaimet. Ja rakkain koruni. Kultasydän, jonka sain rippilahjaksi. Minä en voi jättää reppuani tänne.
-Pelkääkö se pimeää? Juhani naurahtaa.
-Tulkaa jo, Siiri ja Kari huutavat vesibussin kannelta.
-Aamulla kello 10.00 lähtee seuraava kyyti, Juhani toteaa.
-Meille tulee pitkä ja kylmä yö.
-Tosi pitkä, huokaisen katsellessani Tytin hoippumista. Nainen on meikannut itsensä ja kammannut pitkät hiuksensa kahdelle letille.
-Mitä sinä täällä vielä teet? Juhani tuskailee.
-Mikset mennyt muiden mukana?
Katselemme kaikki kolme, miten vesibussi erkanee laiturista.
-En jätä sinua yksin, Tytti vastaa moittivalla äänellä.
-Millainen nainen minä olisinkaan, jos jättäisin sinut yksin?
-Järjissäsi, Juhani heittää, mutta Tytin valikoiva kuulo ohittaa tällaiset pikku takaiskut. Ehkä Tytti on perheensä prinsessa, joka on tottunut sinnikkyydellään ja jankkaamisellaan saamaan jokaisen mielihalunsa lopulta läpi.
Äkkiä minulle on hyvin selvää, mikä reppuani on kohdannut. Se on hukutettu tai kätketty kaislikkoon. Tytti on ostanut itselleen lisäaikaa.
-Nukutaan vähän aikaa ja herätään aamulla aikaisin etsimään reppuasi, Juhani ehdottaa haukotellen koko suun leveydeltä.
-Kylläpä sinä olet ollut huolimaton, Tytti valittaa minulle.
-Miten ihminen yleensä onnistuu hukkaamaan reppunsa tällaisella autiolla saarella. Eikö tässä sinusta, Juhani, ole jotain epäilyttävää?
Vaitonaisena Juhani levittää vilttinsä kallionkoloon.
-Rakas, tule tänne syliini.
Juhani avaa kätensä ja minä sukellan syvälle hauislihasten lämpöön. Peittelemme itsemme miehen kostealla pyyhkeellä.
-Tuntuu hyvältä, Juhani kuiskaa.
-Mmmm, hyrisen miehen sydäntä vasten.
-Pistä nyt vaatteet päällesi, Juhani komentaa Tyttiä.
-Sinä palellut bikineissäsi.
-Äh, en minä suostu rypistämään niitä. Kyllä minä tarkenen.
Nainen laskeutuu Juhanin selän taakse ja ottaa miehen ympäriltä kiinni. Voin kuvitella, miten Tytti tarkoituksellisesti painaa runsaat rintansa kiinni selkään.
Yöllä irrottaudun varovasti Juhanista. Tytti kuorsaa humalaansa suu aukinaisena. Tytin housut, pusero ja kengät lojuvat sekaisena myttynä naisen kassin päällä. Muistan päivällä nähneeni onton puunrungon. Työnnän vaatteet kaatuneen puun sisään ja tökin niitä vielä kepillä syvemmälle. Kovin pitkälle en niitä saa survottua. Outo möykky, ehkä lahonnut puunpala, pistää vastaan.
Toivottavasti joku metsäneläin ottaa tämän pehmustetun yksiön omakseen. Tekee Tytin Leviksiin poikasensa ja peittelee ne iltasadun jälkeen naisen kalliiseen pitsipaitaan.
-Kristiina, Juhani kuiskaa, kun palaan lämpimään kainaloon.
Miten oma nimeni kuulostaakaan kauniilta miehen sanomana. Samanlaisella pehmeydellä kai lausutaan myös ”rakastan sinua”.
Aamulla herään ensimmäisenä etsimään reppuani. Mihin Tytti olisi keksinyt sen piilottaa? Löisin vetoa meren puolesta. Tuo nainen ei jätä mitään puolitiehen.
Seuraavana nousee Juhani.
-Täällä termoskannussa on vielä pari kupillista haaleaa kahvia. Kelpaako?
Istun miehen viereen juomaan ja katselen samalla sivusilmällä, miten krapulaisen oloinen Tytti etsiskelee vaatteitaan.
-Tähän minä ne eilen jätin, nainen ihmettelee. Sitten hänen silmänsä pyöristyvät järkytyksestä.
-Tällä saarella on joku, joku sellainen, sellainen kamala. Ensin sinun reppusi ja nyt minun vaatteeni. Minä haluan heti pois täältä! Älkää vaan jättäkö minua yksin!
Joku muukin on hyvä näyttelijä, ajattelen kirpeästi. No, jos Tytti ei palauta reppuani, en minäkään vie linnunpoikasilta pehmeää kotipesää. Pelastaudumme ihmissyöjien (Tytin termi) saarelta kello kymmenen vesibussiin. Minä ilman reppuani, Tytti bikineissään, pyyhe lanteilla esittämässä hametta.
-Minä en ole koskaan hävennyt näin paljon, Tytti vaikertaa.
-Mitäs siinä mulkoilet. Etkö ole ennen tissejä nähnyt.
Nuori perämies joutuu Tytin raivon kohteeksi.
Saattelemme paljasjalkaisen Tytin taksiin.
-Tästä lähtien saatte tehdä piknikkinne kyllä ilman minua, Tytti tiuskaisee ja vetää oven kiinni.
-Jes! Juhani tanssii riemuissaan.
-Sinä teit sen, pikku äkäpussini.
-Niin, olen hyvä karkottamaan ihmisiä ympäriltäni. Sanoit sen kerran aikaisemminkin.
Tässäkö tämä? Vieläkö joskus tavataan? Pidätkö sinä minusta? Ovatko rintani sinusta liian pienet? Mieleni pursuaa kysymyksiä, joita minulla ei ole rohkeutta esittää.
-Mennään meille miettimään reppuongelmaasi, Juhani ehdottaa.
-Eihän sinulla näin sunnuntaina ole kiirettä mihinkään laulelemaan niitä rupisia riimejä.
Juhani asuu epäilyttävän siistissä poikamiesluukussa. Jopa ilma tuoksuu raikkaasti vastatehdyltä vihdalta. Pöydälle on sinisen liinan päälle katettu kaksi kuppia. Juhani alkaa touhukkaana häärätä. Keittää kahvia. Kantaa pöytään sämpylöitä ja lautasellisen erilaisia juustoja. Löytyy jopa mansikoita ja kaksi viineriä, joiden keskellä, hyytelön alla, kiiltelee vadelmia.
-Oletko sinä aina näin hyvin varustautunut? ihmettelen.
-Minulla oli kotona kaksi pakastepizzaa, enää ei ole niitäkään.
Uskallanko kysyä ja kuulla totuuden?
-Myönnä vain, että odotit tänne jotain naista?
Ääneni on vaisu.
-Valmiiksi katettu pöytä, kukkakimppu, mansikoita…
Juhani kaataa tyynenä kahvia kuppeihin, vie pannun pois, tarjoilee maitoa ja sokeria, istahtaa minua vastapäätä.
-Ei mitään kiirettä vastata, naurahdan jännittyneenä.
-Odotinhan minä.
En haluakaan kuulla. Vieläkö kysymyksen voi perua?
-Sinua.
Haluan sittenkin kuulla. Lisää! (Minä hymyilen.)
-Pidätkö sinä minusta?
Mies esittää minun kysymykseni.
Nyökkään hämmentyneenä.
-Kristiina, tilanne on muuttunut dramaattisesti. Haluaisin siirtää tämän kesänäytelmämme ihan vakio-ohjelmistoon ja päälavalle. Sitä ikään kuin esitettäisiin täysille katsomoille läpi vuoden.
-Läpi vuosien, korjaan.
-Lupaan myös pitää tavaroistasi tulevaisuudessakin hyvää huolta.
-Tässä!
Eteeni putoilee tuttuja tavaroita: kännykkä, kukkaro, avaimet ja sydänriipus.
-Repun minä työnsin erään onton puun sisään. Se ei mahtunut kassiini. Ostan sinulle huomenna uuden.
-Sinä!? huudahdan, ja sanassa on sekä huuto- että kysymysmerkki.
-Niin. Ei siellä ihmissyöjiä ollut. Minä se vain olisin halunnut syödä sinut, ja vastata kuuman kallion kutsuun.
-Mutta Tytti sotki suunnitelmasi, nyökkäilen.
-Sitä minä vain ihmettelen, että kuka ne Tytin vaatteet vei, Juhani mietiskelee.
-Menivät varmaan hyvään tarkoitukseen, vastaan katsellen yllättävän mielenkiintoisia varpaankynsiäni. Pitäisikö ne ihan kesän kunniaksi lakata?
Seuraavalla viikolla minulla on uusi, punainen reppu, johon yhdessä rakkaani kanssa pakkaamme mansikoita ja kuohuviiniä. Samaan aikaan toisaalla Tytti löytää kirjekuoresta lahjakortin farkkumyymälään.
Tänään on kaunista!
Ja yhä on!
Ystävyydellä,
Nina
