Tuijotan lumoutuneena verenimijää, joka täysin pokkana imee minua tyhjiin . Ryystää pitkällä pillillään niin, että posket menevät lommoille. Sitten se asettelee rauhallisesti ylensyöneen vatsansa siipiensä suojiin, kiihdyttää kiitoradalta ilmavirtojen keinutettavaksi jättäen emoaluksen. Täysin häpeämätön tyyppi. Ei jättänyt edes juomarahaa kiitokseksi. Pelkän kutisevan näppylän.
-Älä tule toista kertaa tälle apajalle, kivahdan pullukan perään. -Muistan kyllä tuon ruman naaman. Ensi kerralla teen sinusta palttua.
-Anteeksi. Tuota, olen vain töissä täällä.
Kirjavien käsitöiden takaa nostaa päätään lyhyt mies, jonka päässä keikkuu neljäntuulen lakki. Ilme on loukkaantunut.
-Asiakaspalvelutyö muuttuu vuosi vuodelta vaarallisemmaksi, äijä mutisee. -Heti mennään henkilökohtaisuuksiin.
-En minä sinulle, vaan tuolle, tuolle ylipainoiselle kärsäkkäälle, joka lentelee tuolla.
Osoitan kädelläni epämääräisesti ensin etelään, sitten lännen tienoille.
Mies huokaisee hattunsa kallelleen.
-Niin, niin. Niinpä tietysti. Mitä ihmeen piristeitä te nykyajan tytöt oikein käytätte, kun näette tuollaisia harhoja?
-Pelkkää kahvia, tokaisen yksitotiselle selälle, joka painuu sisälle myymälään. -Ja sitäkin runsaalla maidolla laimennettuna.
Onpa huumorintajutonta väkeä. Ehkä impulsiivinen pakomatkani Inariin tulisikin päättymään kuin äskeinen sääskenlento. Ensin ylensyöntiä ja sitä seuraavaa krapulamorkkista, sitten naamalleen johonkin kuraränniin.
Matkamuistomyymälässä ei ole muita. Missä ne kaikki japanilaisturistit digikameroineen oikein viipyvät? Entä polvihousuisia saksalaisia täynnä olevat bussikaravaanit? Hypistelen poronnahkaisia ukkoja, joiden sisään voi piilottaa viinapullon. Jos elämäni jatkuu samana sekametelisoppana, joudun pian ostamaan tällaisen kaverin olohuoneeni nurkkaan, juuri sopivasti siihen television viereen. Television, jonka lupamaksua en ole vieläkään maksanut.
Miksi kaikki ikävät asiat muistuvat juuri nyt mieleeni. Kai tässä elämässä jotain ihanaakin on? Nostan katseeni myyjään, joka loukattuna, takapuoli pitkällä, tonkii jotain villasukkalaatikkoa.
-Ei, ei tässä taida paljon juhlan aihetta olla, huokaisen puoliääneen.
-No, ei todellakaan. Tuolla käytöksellä ei tarvitse ystäviä ympäriltä hätistellä.
Mies on napannut hiljaisen lauseeni lämpimänä seisovasta ilmasta, ja palauttaa sen kovalla täsmäsyötöllä kuin pingispallon. Anteeksipyyntö jumittuu kuin kalanruoto kurkkuun. Vinosti, kipeää tehden. Olen viimeisen vuoden aikana anellut niin monasti anteeksiantoa, etten enää pysty. En yksinkertaisesti kykene olemaan pahoillani. Kylmä nousee pohkeista, alavatsan kautta päähän. Jää valtaa minut keskellä kauneinta kukkamekkokautta.
Kostutan spektroliittikiveä syljelläni. Kokemuksesta tiedän, että kiven värisävyt vaihtuvat sitä käännettäessä, kun valon tulosuunta muuttuu. Värit vaihtelevat rajattomasti. Vihreä kohtaa keltaisen muuttuakseen sitten punaisen eri sävyiksi. Puristan spektroliittikaulakorun kämmeneni kuoppaan. Jospa siitä olisi amuletikseni. Minä olisin todella onnea tuovan ja suojelevan tarpeessa. Ainakin koru kutsuu minua, viettelee kauneudellaan. Kiertelen ja kaartelen myyntitiskiä kuin kotka saalistaan.
Mies on aloittanut tuntemattoman konserton viheltämisen. Tai ehkä se on jokin paikallinen kesähitti. Joudun kuuntelemaan kaikki kymmenen säkeistöä. Teen sen äärimmäisellä kärsivällisyydellä. Yhdyn jopa yksitoikkoiseen rytmiin rummuttamalla sormiani lasista tiskiä vasten. Mitä vain, jotta saan koruni. Mitä vain! Lopulta kappale loppuu, ja mies kääntyy puoleeni jurona ja yrmeänä. Ilmiselvä hobbitti suoraan Sormusten Herrasta henkiinpuhallettuna. En kuitenkaan ehdota koekuvauksiin osallistumista. En sano mitään siinäkään vaiheessa, kun 23 euron arvoinen koru maksaakin kaksi euroa enemmän. Hintalappu killuu korun ketjussa niin, että me kumpikin näemme sen. Maksan koko summan säntillisesti kolikoilla ja nappaan amulettini.
-Ja muuten, se kaksi euroa oli sitten hyvästä palvelusta, huikkaan turvallisesti keskeltä myymälää. Mistä sitä laimea kaupunkilaistyttö tietää lapinäijien temperamentista. Kiirehdin ovesta samalla kaulakoruani kiinnittäen. Ja törmään kiveen tai puuhun. Isoon runkoon, joka haarautuu treenatuiksi käsivarsiksi ja tuuheaksi latvaksi.
-Puujumala, kuiskaan pökertyneenä.
-Mitä? mies naurahtaa huvittuneesti tummalla äänellä. –Vai puujumala.
-Varo sitä, Anders. Se puree.
Kaksi ylimääräistä euroa ei ole näköjään onnistunut tukkimaan äijän suuta.
-Liian kova pala jopa sinulle, myyjä käkättää ilmeisen vahingoniloisena.
Käteni painaa edelleen miehen rintaa. Tämän T-paidan pinnassa kiemurtelee ruskeita juovia. Kuin rosoista kaarnaa. Mies tuoksuukin niin raikkaalta. Tunnen käteni alla nopeat sydämenlyönnit. Se on elävä, tämä puujumalani. Olen vain tavallinen, maallistunut kaupunkilaistyttö, joka käy kirkossa kuin teatterissa katsomassa outoa näytelmää. En tiedä mitään tällaisista kirkkaista näyistä tai ihmisistä, joiden silmiin tuntuvat mahtuvan kaikki vuodenajat. Mieshän on kuin juuri ostamani koru. Aina vähän erilainen. Suljen silmäni, avaan ne uudelleen. Kyllä. Äsken tämän silmissä oli tyyni lampi, nyt siellä myrskyää pelottava meri.
-Etelän tytöt.
Andersiksi nimetty huokaisee kuin omaisi syvällistä sisäpiirin tietoa meistä etelän tytöistä.
-Olen saamassa yliannostuksen teistä.
Samalla mies pyyhkäisee käteni irti rinnuksiltaan kuin itsepintaisen tahran. Koruni lentää lattialle.
-No, se sopii, kivahdan lattialankkujen tasolta. -Minäkin tulin tänne asti päästäkseni teistä eroon. Se pitää sisällään teidät kaikki etelästä pohjoiseen. Ja myös hobbitit, lisään katsoen myyjää merkitsevästi.
-Nouse nyt ylös sieltä, tyttö-hyvä. Nyky-aika on saapunut jo tännekin. Edes puujumalille ei tarvitse enää uhrata.
Mieleni tekisi näyttää kieltä, mutta se taitaisi romuttaa aikuisen naisen imagoni.
-Eikö tässä kyläpahasessa osata muuta kuin tytötellä, tiuskahdan sen sijaan. -Tyttö siellä ja toinen täällä. Kyllä tässä on ehditty jo naiseksi kasvaa monta kertaa.
Kiusallani kohotan kämmensyrjäni nostamaan rintojani. Puolirivo eleeni ei tee Andersiin mitään vaikutusta. Myyjä sen sijaan nielaisee niin, että aataminomena tykyttää hetken kuin kahden kerroksen välille juuttunut risa hissi. Kenkuttaa niin hemmetisti, kun arvioni miehestä osui niin nappiin. Puujumala. Todellakin. Maksimoin ärsyttävyyteni nostamalla käteni kokonaan rinnoilleni. Miksi minä niin teen, en tiedä. Tavallisesti olen melkoisen ujo näissä asioissa. Nyt kuitenkin puristan rintojani yhteen saaden ne kohoamaan lähes leukaani kiinni. Anders katselee kylmin silmin vaaleita rintojani. Että ruskeat silmät voivatkin olla näin kylmät, talviset.
-Olen pahoillani, jos loukkasin. Anders toteaa vakavana. -En tiennyt sinun olevan noin epätoivoinen. Anna, kun minä kiinnitän sen korun.
Mies kääntää minut selin itseensä. Katselen vastapäätä olevaa kuluneen näköistä baaria, jonka rappauksen viima on kuluttanut. Hiljaiset kyyneleet sumentavat hetkessä näkymän. Mitä tahansa, muttei sääliä. Kestän vihanpurkaukset, uhkailut ja solvaukset, mutten myötätuntoa. Häpeä levittää siipensä ylleni. Andersin sormet hipaisevat hiusrajaani. Tämä koskettaa lohdullisesti hiuksiani. Haravoi niskaani kevyesti. Kävelen myymälästä taakseni katsomatta. Kukaan, ei kukaan, saa nähdä kyyneleitäni. Kosketan koruani. Sen pinnassa tuntuu vielä miehen lämpö. Ja minun niskastani, iho on palanut kohdasta, jota mies hyväili.
Isäni sanoo aina, että ruumiillinen rasitus poistaa turhat tukkeumat, hätistää huolet ja karkottaa kammotukset. Vanhemmiltani saamaani perimätietouteen nojaten pakkaan tässä reppuani. Ei se mikään rinkka ole, vaan vanha lukioaikainen reppuni, joka vasemmasta alakulmasta jo vähän repsottaa. Sinne aurinkorasvaa, laimennettua Mehukattia, voileipiä ja makkaraa, jonka aion grillaamatta syödä raakana ja kylmänä kannonnokalla. Hittoon hienostelut! Kainalossani puristan pikkuveljeni festaritelttaa ja ohutta makuupussia. Kännykän jätän vaatekomeron puolilaholle hyllylle. Jos karhu päättää minut syödä, tuskin apujoukot kuitenkaan ehtisivät ajoissa.
En viitsi vilkaista olemustani majapaikkani kokovartalopeilistä. Tiedän muutenkin näyttäväni idiootilta. Tämä limenvihreä kansitakki ja nämä sekalaiset kantamukset vain korostavat typeryyttäni. Huutavat sen kaikelle kansalle. Olen kaikkialta eriparinen. Olemukseni on yhtä lähellä aitoa vaeltajaa kuin aurinko on maata. Valovuosien päässä.
-Mikset vain voinut mennä lähimetsään kirmaamaan, soimaan itseäni hypistellessäni kuluneita repunremmejä. -Olisit sulautunut niin hyvin yhteen kaljaveikkojen kanssa. Ja teillä olisi ollut paljon yhteisiä puheenaiheita. Rispaantuneiden ihmissuhteiden vatvomista nyt ainakin. Se perussetti siis. Olisit myös voinut vetää kotona kunnon kalsarikännit. Mutta ei, kun mennään äärimmäisyyksiin. Tulit sitten Inariin asti tuulettamaan pääkoppaasi.
Niin minä todellakin tein. Puhtaasta päähänpistosta, sekunnin liian kauan jatkuneen aivojen verenkiertohäiriön seurauksena. Ensin junalla Rovaniemelle. Sitten kolme tuntia bussilla Inariin. Ja nyt tässä, tavaratalon alekorin äkkipiukeat lenkkarit jaloissa. Valmiina suuntamaan nokan kohti villiä luontoa.
Majapaikkani, joka sijaitsee vanhassa koulurakennuksessa, alakerrassa emäntä katselee olemustani päätään puistellen. Näin pienessä paikassa huhupuheet ovat varmaan jo ennättäneet edelleni. Kaikkien katse ainakin tuntuu hamuilevan nälkäisenä rintojeni seutua. Vai kuvittelenko minä vain?
-Menet sitten sinne Pielpajärven erämaakirkolle. Et lähde sooloilemaan tottumattomana tuonne erämaihin. Opistotien varresta, siitä Siidan vierestä lähtee viiden kilometrin polku. Reitti on merkattu puihin keltaisilla neliöillä. Et voi eksyä. Kyllä sulla siinä seikkailua on tarpeeksi, likka-ressu. Siellä on aarnimetsää, on metsälampia ja järviä. Ja jos pakko yötä on olla, laitat telttasi siihen kirkon taakse, siinä on luonnonniittyä.
Hymyilen kauniisti koko suun täydeltä, vaikken ole kuunnellut kuin noin joka viidennen sanan. Katselen asuntolan muuta väkeä. Hengittäviä eräasuja vedenpitävine kalvoineen, pilkkijöiden eräreppuja istuimilla, huippuluokan kenkiä todella vaativaan käyttöön, ajatuksentavoin leikkaavia puukkoja vöillä, untuvamakuupusseja ja neljän vuodenajan vaellustelttoja. Entisenä myyjänä hallitsen edelleenkin nämä kaikki ylisanat.
-Nämä muutkin ovat ilmeisesti lähdössä sinne? tarkistan vielä.
-Voi kyllä, emäntä oikein riemastuu. -Saat seuraa.
Taputan kiitollisena naisen lihaisaa olkavartta. Tämä yrittää parhaansa. Minä vain olen hankala tapaus. Pihalla kipitän äkkiä pusikkojen suojiin. Kaikkein vähiten minä nyt kaipaan seuraa. Haluan olla yksin ajatuksineni. Väijyn kitukasvuisessa pensaikossa pussukoineni, kunnes viimeinenkin iloisesti poriseva turisti on häipynyt merkatulle reitilleen. Sitten lähden hiippailemaan vastakkaiseen suuntaan merkitsemään ihan omaa polkuani. En ehkä ole kummoinen, mutta kai minä nyt osaan tulla takaisin samaa reittiä, mitä menenkin. Ihme touhotusta!
Olen asussani kuin savusaunassa. Kuumuus lyö melkein lieskoja kaula-aukostani. Sitten tulen sammuttaa täysin odottamaton sade. Se yllättää minut, suuren säätieteilijän, takaapäin. Kastun hetkessä pieneksi ja littanaksi, mutta myös painavaksi. Kaiken kruunaa ukkonen, joka kulkee ylhäällä kuin Thor vasara kädessään iskemässä kipunoita.
-Hyvä keli, parempi mieli, väännän riimiä pisarat ripsistä roikkuen. –Tässä ei kyllä ole mitään runollista.
Komennan itseni teltan laittoon. Löyhennän pienen pussukan suuta, vedän oranssin möykyn ulos, ja ihmettelen. Heiluttelen tyhjää pussia, käännän sen ylösalaisin ja lopulta riuhdon kokonaan nurinniskoin. Muistikuvani mukaan jonkinlaisia metallisia piikkejä tarvittaisiin. Sellaisia, joita voisi survoa sormet verissä maahan kirosanojen kera. Ajatelmani perustuu siihen ensimmäiseen ja lopulta ainoaksi jääneeseen telttaretkeen, jonka teimme perheeni kanssa. Ensin äidiltä meni hermot, koska isän maine suurena, sudenpentujen kaltaisena, retkeilijänä, osoittautui kuplaksi. Minkä seurauksena me lapset ajauduimme hysteriaan. Pikkuveli käräytti nuotiossa heavytukkansa latvat ja minua pisti ampiainen, jonka puremalle olinkin yllättäen allerginen. Sen jälkeen vietimme perheen yhteistä, ns. laatuaikaa, kiltisti TV:n äärellä yrittämättäkään enää mitään extremeä.
-Perhanan pikkuveli!
Kiroan tuon holtittoman otuksen Kiinaan asti, jossa tämä tällä hetkellä juuri onkin tyttöystävänsä kanssa valitsemassa silkkejä hääpukuihin.
-Onnekas pirulainen!
Ja minä olen täällä Pohjan perukoilla ilman metallipiikkejä. Istun kannolla ryppyinen teltta pääni päällä. Kaivan repusta juustoleivät ja sekamehun. Jotenkin leipäkin on päässyt kastumaan. Kuten koko elämä. Vettynyttä kamaa. Jamin sileiksi suitut kasvot nousevat mieleeni. Kulmakarvojen välissä tyytymättömyydestä kielivä syvä juonne.
Pelkäsin viime vuoden, koko yhteisen ”uramme” jätetyksi tulemista. Lopulta se olin kuitenkin minä, joka sai yliannostuksen. Tämä matka on minun perusteellinen vatsahuuhteluni, napanuoran katkaisu. Minä olin miehelle aivan liian vähän; tämä oli sen sijaan minulle kaikkea liikaa. Odotuksia, vaatimuksia, käskyjä, ohjeita, viimeisiä sanoja. Totuus täräytti minua, kun katsoimme yhdessä, ties monennenko kerran, yhtä Bond-elokuvista. ”Kun maailma ei riitä” olisi näet sopinut suhteemmekin otsikoksi. Jami ei olisi tyytyväinen roolisuoritukseeni, vaikka olisin hehkeä Bondkaunokainen. Tämä kaipasi jotain käsittämätöntä Mona Lisaa, salaperäistä naista, joka jaksaisi ruokkia aamusta iltaan hänen mielenkiintoaan. Tunsin itseni temppuja suoltavaksi apinaksi, eläintarhan elostelijaksi. Suoraan sanoen, minä huorasin. Myin miehelle mielikuvaa naisesta, joka en ollut ainakaan minä.
Siihen pisteeseen miellyttämisenhaluni oli minut ajanut, ahdistanut nurkkaan. Olin loppu. Aivan loppu. En jaksanut enää keinuttaa Jamia lanteillani hurmioon. Jestas, minähän annoin hänen syödäkin ensin. Kaivelin lihapadasta miehelle aina parhaat sattumat ja valitsin lautaselle sokerisimmat munkit. Joku toinen sai nyt tulla pönkittämään Mr Bondin egoa. Minä otin lopputilin. Rustasin käsikirjoitukseen itselleni oven, josta poistua. Bonuksena hyvästä palveluksesta sain kuitenkin Jamin epäuskoisen ilmeen. Se oli suhteemme paras hetki. Tarkemmin ajatellen, olen aina pitänyt anarkistiterroristi Robert Carlylen kuivakasta charmista enemmän kuin playboymaisesta Pierce Brosnanista, jolle mikään ei kuitenkaan riitä.
Sisäisen ääneni, intuition, kuuntelu johdatti minut siis tähän kannon nokkaan. Onneksi Jamilla ei ole röntgenkatsetta. Alennukseni näkeminen tuottaisi nimittäin miehelle suunnatonta mielihyvää.
-No niin, neiti, jupisen itselleni. -Tässä sitä nyt ollaan etsimässä uutta suuntaa elämälle. Taitaa vain olla niin, että ollaan jälleen kerran eksyksissä. Ainakaan kartta ei tunne tätä kohtaa tai sitten sinä et osaa lukea tätä pirun paperia, joka on täynnä mystisiä merkkejä. Telttakin on pelkkä vitsi, häpeäksi itselleen. Nyt olisi oikea aika paljastaa se varasuunnitelma.
Lannistunut huokaus.
-Ai, ei varasuunnitelmaa. Jotenkin arvasin sen. Sitten pitää säveltää.
Ponnahdan pystyyn, juoksen pientä ympyrää ja valitan. Pieni, yllättävä pakokauhu nostaa karvaanpunaista päätään.
-Onko täällä ketään? Haloo!
Vain sateen ropina ja taivaallinen taonta.
-Apua!
Jopa inisevät itikat ovat ymmärtäneet siirtyä sateensuojiinsa. Minä vain olen jäänyt metsän peittoon. Metsä on sulkenut minut sisäänsä, eikä päästä enää pois. Muistan lapsuuden satukirjasta, miten metsän peittoon joutuneen silmät kääntyivät, eikä tämä enää tuntenut edes omaa kotitaloaan.
-Ei sinusta ole mihinkään!
Jamin hokema kaikuu sisälläni. Mutta tällä kertaa se ei lannista minua, vaan toimii kaipaamanani kannustimena.
-Nosta sitä kankkuasi, komennan. -Ja lopeta tuo ruikutus. Se ei sovi sinulle.
Kuin kuuliainen ekaluokkalainen suojatien päässä, seisoskelen reppu selässäni etsien ulospääsyä.
-Tuolta minä tulin, päättelen nyt jo reipastuneena. Paras yrittää takaisin Inarin keskustaan.
Tai sitten en tullut, totean pari tuntia myöhemmin. Seison omituisessa pikkuristeyksessä. Neljän eri polun päät ikään kuin yhtyvät muodostaen liikenneympyrän, joka ei johda mihinkään. Muistaisin tämän kyllä. Ei, en ole koskaan ennen ollut tässä. Kosketan apua anovasti uutta spektroliittikoruani.
Maalari maalasi taloa -lorun ja tieteellisen analysoinnin jälkeen yksinkertaisesti vain valitsen polun, joka vaikuttaa kuluneimmalta. Ainakin se vie johonkin. Tuntuu rauhoittavalta kulkea reittiä, jota todistettavasti on joku muukin eläväinen käyttänyt. Kuin kangastuksena eteeni avautuu vihreää heijastava metsälampi ja sen takana ruskea pyöröhirsinen erämökki. Siisti klapipino seisoo ikkunan alla. Koputettuani tovin, alan etsiä vara-avainta. Ihmisten avainkätköt ovat varmasti kaikkialla maailmassa samanlaisia. Portaiden alla se ei ole, ei liioin ikkunan pielessä, mutta räystään takaa se sitten jo löytyykin.
-Heureka, kiljaisen kuin Arkhimedes muinoin tehtyään mullistavan keksinnön.
Sisällä mökissä on se tavallinen seisahtunut tunnelma, jotenkin alakuloinen. Pistän heti töpinäksi.
-Nyt tuikataan tämä sauna tuleen, naureskelen.
Ruokakomerosta nappaan mukaani lihakeittopurkin, jota nautiskelen istuessani puuceessa. Kylmät lihanpalat maistuvat uskomattomilta. Joudun vähän väliä kurkkaamaan alas reikään, ettei vain susi tai karhu pääse puraisemaan minua pyllystä. Pitkäksi venyneen istunnon jälkeen menen tupaan avatakseni tillilihapurkin. Lähes taivaallinen onnentunne täyttää minut, kun ilman syyllisyyttä ahmin jonkun hyvän hengettären säilykkeitä. Pieni sauna tuoksuu puhtaalta. Ikkunaan on nastoilla kiinnitetty kapea verhokappa, jossa tokallinen poroja on asettunut luokkakuvaan. Istahdan ylälauteelle nautinnosta huokaisten. Tämä on elämää. Aitoa ja yksinkertaista. Huoleni lentävät veden mukana kiukaaseen ja sihisevät höyrynä ilmaan. Tervemenoa vanha, tervetuloa uusi! Juuri tätä minä olin vailla. Joskus paras saapuu vahingossa.
-Mitä helvettiä!
Säpsähdän lempeistä unelmistani, kun saunan ovi riuhtaistaan lähes saranoiltaan. Ensimmäisenä näkyy valtava puupalikka, jolla sohitaan minua kohti kuin kaksimetrisellä rautakautisella miekalla.
-Sinä, tumma ääni enteilee uutta ukkosmyrskyä.
-Sinä, huudahdan minäkin, kun enin höyry väistyy väliltämme.
-Teimmekö me treffit?
Sanattomana pyörittelen lähinnä suuria kellertävänvihreitä silmiäni.
-Vaivauduit siis ihan tänne asti esittelemään vaivaiset rintasi?
-En minä…
Mies järkyttää rinta-parkani armottomalla ja tunteettomalla tuijotuksellaan. Rinnoilleni käy kuin miehille näiden noustessa jäisestä vedestä. Koko komeus hätääntyy ja painuu pelokkaaseen kumaraan.
-No, nyt olen nähnyt ne. Enkä ole mitenkään erityisen vaikuttunut edelleenkään. Muistuttavat sellaista keskeltä kuopalle mennyttä lässähtänyttä kakunpohjaa, jonka lapsena leivoin äitienpäiväksi.
Nostan kädet loukattujen rintojeni suojaksi. Alastomana on vaikeaa pitää puoliaan. Olla asiallinen, uskottava. Ja varsinkin silloin, jos on murtautunut toisen mökkiin.
-Tämä näyttää epäilyttävältä. Tiedän sen.
-Tämä on ihan selvä juttu.
-Onko? ihmettelen jo puolittain helpottuneena.
-Halusitko kokeilla, miltä Lapin mies tuntuu? Tekeekö hän sen eri tavalla?
-Mitä sinä nyt?
-Onko hän villi ja alkukantainen? Unelmoitko, että ottaisin sinut porontaljan päällä noitarummun paukkeen tahtiin? Ikävä kyllä, rumpu jäi viimeviikkoisen etelän tytön sängyn alle.
-Kuule, olet tainnut nauttia vähän liikaa poronsarvijauhetta, aloitan.
-Älä turhaan häpeä totuutta. Olen tavannut teitä yöttömän yön -metsästäjiä enemmän kuin tahdon muistaa. Kaikki te olette vailla jotakin.
Mies katselee mietteissään saunan pienestä ikkunasta kuin näkisi siellä himokkaita naisia jonottamassa petiinsä.
-Teille kaikille on yhteistä tuo nälkäinen suden katse.
-Mitä? parkaisen.
-Ei se enää voi kovin nälkäinen olla, kun tyhjensin kaikki lihasäilykkeesi.
-Tässä on pyyhkeesi, mies viskaa oranssin jättifroteen syliini. –Tämä on muuten minun lempipyyhkeeni.
-No, siksi minä tämän valitsinkin, nälväisen.
-Arvasin jo aamusella sinut nähdessäni, että sinusta on vielä harmia. Mutten ikinä olisi uskonut sinun pystyvän tällaiseen esitykseen.
-Ai, eksymään sateella, ihmettelen. –Se on kuule helppoa näissä maisemissa. Jokainen varpu ja käkkäräkoivu näyttää samalta ihmiselle, joka on kasvanut lähiöidyllissä. Meillä päin ainoa vihreä kasvaa lähikaupan salaattiruukussa. Et voi vaatia minulta liikoja.
-Kuka sinulle kertoi tästä paikasta? Kuka uskalsi neuvoa tien mökilleni? Matkamuistomyymälän Seppo tietysti, joka taas tänäänkin oli unohtanut ottaa lääkkeensä.
-Ei kun tuo seppä Ilmarinen, kivahdan. -Eikö hän olekin täältä päin? Huikkasi tämän osoitteen minulle samalla kun takoa kilkutteli tuota taivaankantta. Nämä ovat ihmeellisiä aikoja, Anders-hyvä.
Miehen silmissä välähtää tietävä ilme, jonka tulkitsen oitis oikein.
-Vaikka muistankin nimesi, se ei tarkoita, että tulin seilaamaan vartalollasi.
Omituiset sanat pujahtavat huuliltani. Näen itseni nostamassa valkoisia raakapurjeita. Ne heiluvat myrskyssä kuin linnoituksen liput kertomassa antautumisesta. Rantaudun miehen navan äärelle, kuperran käteni kupiksi ja nostan pienestä lammesta raikasta vettä janooni. Kaivan repustani kiikarin. Tähyilen lihaksikkaita reisiä, jotka aurinko on jo ehtinyt merkata omakseen. Käännyn tutkailemaan laajaa rintakehää ja palleaa, jonka pinnassa eksynyt pisara kimmeltää kutsuvasti. Olen löytänyt unelmieni saaren, jossa on kaikki elämiseen tarvittavat elementit: vesi, aurinko ja suoja.
-Hyvä luoja, nainen. En minä ole kaupan. Ei ihmisiä voi poimia kuin matkamuistoja hyllyiltä.
Andersin äänessä kuultaa väsymys. Miehen olkapäät laskeutuvat, kädet putoavat pitkin kylkiä. Tarkemmin katsoen erotan väsymyksestä kielivät pandarenkaat tämän lähes mustien silmien ympärillä.
-Sinä olet uupunut, totean karhealla äänellä. Aidosti pahoitellen aiheuttamaani harmia.
Ja sitten, täysin varoittamatta, alan itkeä. En sievästi tai naisellisesti kyynel kerrallaan, vaan valtaisalla rykäyksellä. Pauhulla, joka kumpuaa kuin keväinen koski jostain sielun tummista vesistä. Olen häpeissäni, mutten saa tulvaani padottua. Valun yli äyräiden. Annan itseni taipua pitkin seinää lammikoksi lattialle. Nostan polvet koukkuun ja kädet pääni ympärille suojatakseni omaa repaleista maailmaani lisähyökkäyksiltä. Sisälläni helisee täysi tusina rikottuja lasipulloja. Pääni alkaa särkeä niiden satuttavista teristä. Suussa maistuvat ruosteiset naulat.
Kun en enää surkeammaksi ja pienemmäksi voi käydä, tunnen viileät kädet ympärilläni. Puujumalan varmuudella Anders kaapii minut syliinsä lattian pinnasta. Turvonneet silmäni etsivät piilopaikan miehen kaulakuopan ja paidanreunan välisestä pehmeästä maastosta. Käteni kietoutuvat kuin liaanit vankan rungon ympärille. Mies laskee minut sängylle. Varoen kuin harvinaisen linnun munan.
-Irrotahan nyt kätesi, Anders kehottaa.
Olen haluton luopumaan löytämästäni, yllättävästä pesästä. Olenko koskaan tuntenut olevani niin oikeassa paikassa? Jokainen kumpu ja kuoppa minussa huutaa tuon vieraan, tutun, miehen, puoleen. Lopulta luovutan, ja loputkin minusta vajoaa vihreälle peitolle.
-Mitä minä oikein teen kanssasi? mies ihmettelee. -On paljon helpompi olla vihainen ja ärtynyt, mutta sinä se menit sekoittamaan koko pakan paljastamalla tuon haavoittuneen eläimen sisältäsi. Miten sinun kanssasi oikein pitäisi toimia?
-Viskaa metsään vain, niiskaisen tyynyn sisuksiin. –Tällaiset lainsuojattomat eläimet kuuluvat luontoon.
-Sinä taidat kyllä olla ihan kesy. Tuo sihinä ja raapiminen onkin pelkkää pelkoa.
Miehen sääli kaivaa suljettujen luomieni alta lisää kuumia kyyneleitä. Tuntuu kuin pompahtelisin itsekin kimmoisan kyyneleen sisällä. Se onkin vain Anders, joka huokaisten oikaisee pitkän runkonsa viereeni.
-Katsos, valitsit vain mahdollisimman pahan ajan tälle vierailullesi, mies aloittaa varovasti, kuin itsekin sanomisiaan tunnustellen.
-Minulle on huomenna aamupäivällä tulossa vieras. Tai ei hän vieras ole. Vanha perhetuttu, joka voisi mahdollisesti olla enemmänkin.
-Minä olen jo melkein ulkona, niiskutan.
Anders työntää minut olkapäistä takaisin sängylle.
-Näytät aivan hirveältä.
-Kiitos. Tuo piristi kummasti. Ei tissejä ja hirven naama.
-Sanoin hirveä, en hirvi.
-Sama asia. Vai voitko väittää, etteikö hirven naama naisella ole muka hirveä näky? Toisaalta, se olisi ainakin erikoista. Saisin kaikkien miesten jakamattoman huomion.
-Sitäkö sinä haluat?
Miehen puistellessa päätään, mustat hiukset pyrähtävät kuin naakat lentoon.
-Sinä saat minutkin sekoamaan, tämä huokaisee. -Kuka sinä oikein olet?
-Sitä minäkin olen pitkät viime päivät ihmetellyt, vastaan totuudenmukaisesti, samalla pyyheliinaa venyttäen. -Olisi todella helpompaa, jos olisin hirvi.
-Paitsi hirvestyskausina, mies muistuttaa.
Tunnustelen, miltä hymy tuntuisi. Arkana omituinen virnistys leviää korvasta korvaan. Tänään olen itkenyt, nauranut ja taas itkenyt.
-Kuka sitten oletkin, hymy pukee sinua. Eipä sinulla kyllä paljon muuta ylläsi olekaan.
Tällä kertaa miehen katse on juoksevaa suklaata. Geishaa, joka rapisee ihanasti suussa. Rintanikin puhkeavat uudelleen kukkaansa. Jaloissani poreilee samppanja, jota en ole juonut vuosiin.
-Satu. Olen Satu.
-Niinpä tietenkin. Olipa kerran –nainen. Onko sinulla paljon ylimääräisiä onnellisia loppuja? Voisinko varata itselleni yhden?
-Pelkäänpä, etten ole ihan sellainen satu, henkäisen. –Taidan ennemminkin olla eläinsatu, jossa kettu syö happamia pihlajanmarjoja.
Mies katsoo ikkunasta myrkyisään kesäiltaan.
-Tästä tulee sitten mielenkiintoista. En olekaan ennen jakanut sänkyä hirvikasvoisen ketun kanssa. Saat jäädä siihen yöksi. Aamulla aikaisin saattelen sinut vaivihkaa keskustaan ennen Irinan saapumista.
Irina! Kaunis nimi. Irina, nainen Inarista. Kuka sellaista voisi vastustaa? On se vähän eri kuin Satu Sipoosta. Siinä ei vain ole samanlaista eksotiikkaa. Satu Sipoosta, joka esittelee asuntoja. Todella mielenkiintoista. Itkeskelevä ja turhautunut persoona. Mukanani pitäisi seurata tosi isot myötäjäiset, jotta kukaan edes harkitsisi ottavansa minua.
-Mihin sinä nyt uppouduit? Älä turhaan ole noin kiitollinen.
-Anteeksi, kuiskaan painellen samalla kirveltäviä poskiani. Ne ovat viime aikoina saaneet liika-annoksen kyynelten suolaa.
-Olisin tosi, tosi kiitollinen, jos saisin nukkua tämän yön tässä. Olen niin poikki, etten jaksa edes haukotella. Mietiskelin äsken elämääni siellä jossakin: työpaikkaani Majakkakiinteistöä sekä Sipoota, jossa yksiöni sijaitsee. Kaikki tuntuu niin kaukaiselta ja tuhruiselta täältä katsottuna. En varmaan edes muista, miltä sinivuokko näyttää tai valkoinen lumi. Olen niin etääntynyt luonnosta.
-Olet siis kiinteistönvälittäjä. Jos se on syy täällä olemisellesi, niin voin taata, etten myy tätä mistään rahasta, mies naurahtaa jotenkin surullisena. –Rakastan mökkiäni. Käyn täällä kesäisin imemässä voimaa ja rauhaa.
Mies-parka! Minä ja rauha, me emme taida olla tällä hetkellä sovussa. Olen tuonut kaaoksen Andersin sielunmaisemaan.
-Ja huomenna aiot imeä Irinaa!
En voi olla kiusoittelematta miestä. Tilanne on liian herkullinen. Mies on liian herkullinen! Ja minähän olen mustalla listalla joka tapauksessa.
-Onpa sinulla likaiset puheet. Etenkin, kun ottaa huomioon, etten ole kutsunut sinua tänne. Olet edelleen koeajalla.
-Irinan kutsuit, huokaisen. –Irinahan ei koskaan puhuisi näin?
-Irina on aito saamelaistyttö, jonka suonissa vielä virtaa verta, ei pelkkiä kemikaaleja tai nautintoaineita.
Anders haaveilee maagisesta Irinastaan. Naisesta, joka aiheuttaa miehille tuota kuuluisaa lapinhulluutta.
-Irina ei ymmärtäisi tätä.
Mies levittää kätensä katoksi yllemme.
Varmasti ymmärtäisi, ajattelen. Tuollaiselle miehelle nainen antaa kaiken anteeksi. Mutta minut siinä kynittäisiin. Kaula katkaistaisiin kyselemättä. Tällaisissa tilanteissa se toinen nainen on aina syyllinen.
-Irina on vielä viaton, mies avautuu.
Andersin mietteliäs katse on niin tumma ja tenhoava, että melkein kuulen, miten kilometrin säteellä kaikkien neitsyiden immenkalvot räjähtelevät.
-Olemme tienneet toisemme koko ikämme, mutta vasta viikko sitten aloimme tutustua. Kaikki on vielä yhtä mahdotonta kuin mahdollistakin.
-Ymmärrän, kuiskaan lähes liikuttuneena.
-Olet siinä kuumeisessa, ihanassa alkurakkauden tilassa. Tunnet koko ajan halua koskettaa tuota naista. Etsit hänen kasvojaan väkijoukosta. Hänen tuoksunsa seuraa sinua kaikkialle. Olet ymmälläsi, mutta samalla täysin varma. Siinä hän nyt on. Vihdoinkin!
Andersin ilme kietoutuu paljaisiin olkapäihini. Mies piirtää kevyesti solisluun kaaren iholleni. Kuin sileät ja huokoiset, mustat kivet polttaisivat.
-Sellaistako se on? Siltäkö se tuntuu? Rakkaus?
Uppoudun ihmeissäni miehen silmiin. Tämänhän se pitäisi tietää.
-Ehkä olen vasta päättänyt rakastaa, mutten ole vielä saanut täysin ylipuhuttua itseäni. Olen päättänyt olla onnellinen, mutten vielä tiedä tarkalleen, miten se tehdään. Olen päättänyt, että hän se on, mutten vielä tunne häntä.
Siinä vastaus.
-Olen viimeinen neuvomaan rakkausasioissa. Eksyisin matkalla elämäni miehen luokse, vaikka tämä seisoisi metrin päässä ja vinkkaisi minua luokseen.
-Sitten sinulla karsastaa pahasti, mies naurahtaa. –Tarvitset optikon palveluja.
Yritän kääntää kankkuani, mutta alaselästä vihlaisee pahasti.
-Auts! Tarvitsen hierojan palveluita, huudahdan oranssin pyyhkeen alla täristen. Välilevyt pullistuvat ja nikamat raksuvat kuin rapea näkkileipä.
-Olisi pitänyt aloittaa tämä urheilijan urani vähän vaatimattomammin. Mutta ei, päätin lähteä liikkeelle suoraan huipulta. Viitisen tuntia patikointia täysvarustus selässä. Minulla ei järki pakota.
-Onko sinulla sellainenkin?
Anders nousee viereltäni. Tunnen oitis kylmän viiman, kolottavan yksinäisyyden ja oudon ikävän. Älä jätä minua yksin, tekisi mieleni kiljaista. Älä mene minnekään.
-Anna, minä autan sinua, mies pyytää.
Autat minua parhaiten lopettamalla kärsimykseni mahdollisimman nopeasti, ajattelen itsekseni. On yhtä tuskaa olla vieressäsi ja tietää, että tämä ei voi koskaan toistua. Nämä hetket kanssasi. Nämä kädet selässäni, parahtaa sisimpäni, kun Andersin sileä iho asettuu lapaluitteni väliseen maastoon.
-Saanko ottaa tämän pyyhkeen pois? Olen kuitenkin jo nähnyt kaiken.
Örisen jotain käsittämätöntä. Shokissa olevan ihmisen on vaikeaa muodostaa kokonaisia lauseita. Mies kuitenkin tulkitsee äänteeni myöntäväksi, koska oranssi frotee riuhtaistaan ympäriltäni.
-Olet vieläkin ihan kostea, mies huomauttaa kämmenet nyt alaselälläni. –En halua, että kukaan vilustuu minun mökissäni.
Nyt minä vasta alankin kostua, ajattelen kauhuissani. Puristan tiukasti reiteni yhteen. Pysy sinä kiihkeä ja kuuma siellä, piilossa, poissa. Älä tunne. Ajattele banaanikärpäsiä, lautasiin kovettunutta riisiä ja valuvia neniä. Älä ajattele, miten ihanalta tämä tuntuu. Annan alapäälleni ja rinnoilleni, verisuonistolle ja hengityselimistölle asiallisia käskyjä, mutta milloinka kukaan minua olisi totellut. Luovempi oikea aivopuoliskoni lähettää toisenlaista morsetusta. Aivosoluilla ei ole moraalia. Te petturit! Pääni ja vartaloni ovat selvästi liitossa tehden yhteistyötä. Minut on uhrattu! Olen hävinnyt tämän taistelun.
-Rentoudu, Satu! Anders kehottaa.
Mies sivelee koko selkääni pitkin vedoin.
-Täällä on jo veri lähtenyt liikkeelle.
Niin täälläkin, mietin.
-Selkäsi on näet paikoin aivan punaisissa läiskissä.
Tämä lakana on pian läiskissä. En uskalla liikahtaa, ettei lakana paljastaisi moottorini ylikäyntiä.
-Täältäkö sinua vihlaisi?
Andersin kädet ovat laskeutuneet ylpeydenaiheelleni, muodokkaalle takamukselleni. Tämä pyörittelee ja leipoo, vatkaa ja soseuttaa.
-Tuntuuko?
Onko tämän äänessä hippunen uudenlaista käheyttä vai toiveajattelenko minä vain.
-Ymmm.
Samassa sanassa sekä vastaus että nautinnonhuokaus.
-Vähän kovalta pakarasi vaikuttavatkin.
Pyörittelen mielessäni kuvaa toisenlaisesta kovasta. Tällä hetkellä antaisin surutta taivaspaikkani, jos mies vain kääntäisi minut ja tulisi sisääni. Ilman kysymyksiä ja esileikkejä, vain tulisi sisääni.
Lupaan pyhästi, etten koskaan enää pyydä mitään, jos nyt joku jossakin täytät tämän toiveeni. Anomukseni saa oitis kielteisen päätöksen, sillä Anders kierähtää viereeni ja aloittaa touhukkaan puuhastelun.
-Nyt pitää nukkua. Hyppää peiton sisään. Hop! Hop!
Vähän vaikeaa siirtyä kiihottuneesta mielentilasta todellisuuteen. Vapisen viileän lakanan alla. Sydämeni on mennyt korvapuustiksi. Samanlaiseen solmuun, kuumaan uuniin.
-Pitää herätä aikaisin, että ehdin saattaa sinut pois ennen Irinaa.
Kahinasta arvaan miehen riisuvan vaatteitaan.
-Riittää, kun näytät oikean suunnan ja piirrät karttaani reitin.
-Niin, niin, Anders vain myötäilee.
Tämä on jo unohtanut minut, saatellut pois. Irinan varjo makaa välissämme. Parempaa ehkäisyvälinettä ei Väestöliittokaan voisi keksiä. Turhautuneena käännän miehelle selkäni.
Hetkeen en muista kuka ja missä olen. Unikuvat, joissa ratsastan eroottisesti puun oksalla, täyttävät vielä sekalaisen mieleni. Tunnen reisissäni kihelmöintiä kohdissa, joita kaarna unessa naarmutti. Liekö sydämeni pudonnut jalkojeni tasolle? Kovasti siellä ainakin sykkii ja lepattaa.
-Voi ei, kuiskaan vaienneeseen yöhön, kun huomaan tungettelevan asentoni.
Rintani ovat porautuneet miehen selkään. Oikea jalkani on lennähtänyt tämän lantion päälle.
-Oletko hereillä? mies kuiskaa.
-Voi olla, vastaan yhtä hiljaa.
-Tiesitkö, että ääntelet unissasi?
-En minä kuorsaa, protestoin.
Olen varma siitä. Jami olisi kyllä huomauttanut asiasta. Tämän mielestä naisesta ei saanut lähteä minkäänlaisia epämääräisiä ääniä. Ei mistään päästä.
-Kuorsaisitkin, mies kääntyy puoleeni. –Mutta kun sinä vikiset ja voihkit. Hengityksesi kiihtyy ja taas tasaantuu. Se on tuskallista kuultavaa.
-Anteeksi.
Anders tulee aivan liki. Miehen hengitys liikuttelee hentoa nukkaa ihoni pinnassa. Vielä lähemmäksi. Miltei kiinni minuun. Ja sitten tunnen sen.
-Todella tuskallista, Anders toistaa kuiskaten. –Olen ollut koko ajan valveilla yrittäen estää itseäni räjähtämästä pitkin seiniä.
-Minä taas luulen olevani nytkin unessa.
Mies tarttuu pakaroistani, puristaa minua itseään vasten.
-Kiitos, kun otit minut mukaan uneesi. Tämä ei ollutkaan tavallinen yö, vaan taivaallinen yö.
Olen lähes tajuttomuuden porteilla pelkästä läheisyydestä. Anders poistuu alushousuistaan.
-Nyt minä vapautin sen, mies varoittaa. –Ja se on vainunnut saaliin.
Kuuma, kostea lähestyy Mombasaani. Koputtelee palleaa ja alavatsaa.
-Miksi me kuiskaamme? ihmettelen.
-Ettemme lujilla äänillä vain herättäisi toisiamme. Olisi ikävä herätä kesken tätä ihanaa unta, ja huomata langenneen enkelin haihtuvan savukiehkurana ilmaan.
-Ollaan sitten ihan saatanan hiljaa, ehdotan.
Varovasti huulemme löytävät toisensa. Tuntuu kuin ne kyselisivät: Sallitko? Saanko? Oletko aivan varma? Miehen huulet ovat upottava suo. Vaivun karpalon- ja hillantuoksuiseen hurmioon. Enkä kykenisi lopettamaan, vaikka kymmenen Irinaa seisoisi sängyn päädyssä koko suku ja porotokka mukanaan. Olen odottanut liian kauan. Aivan liian kauan. Tämän jälkeen en tarvitse tässä elämässä enää paljoa. Vähän leipää ja maitoa. Muutama hyvää leffaa, pari kirjaa.
-Mitä tämä oli? Anders kysyy myöhemmin.
-En tiedä, vastaan hiljaa.
Hetken katselemme molemmat järkyttyneinä kattoon. Sitten nukahdamme käsi kädessä.
Suku ei ole mukana. Eikä porotokka. Mutta Irina siinä seisoo. Eikä hänen suloisilla kasvoillaan kimaltele aurinko. Ulkona sade tuntuu väistyneen antaen tilaa auringolle. Mutta sisällä mökissä ukkosmyrsky on vasta alkamassa.
-Irina, Anders ihmettelee.
-Irina! mies voihkaisee.
-Voi Irina, puujumalani pahoittelee.
Näky onkin varmaan veret seisauttava. Kaksi alastonta vartaloa, joissa vielä viipyilee rakastelun jättämä suloinen raukeus.
-Pyysit minut tänne. Tämänkö vuoksi? Irina kirkuu.
-Onko kello jo kaksitoista? Anders kauhistelee.
-Ei tässä ole tapahtunut mitään, minä vakuuttelen vastoin totuutta.
-Ajattelin vähän erilaista vastaanottoa. Jotain sellaista perinteisempää, Irina huutaa. –Ehkä aamupalaa ja kukkia maljakossa.
-Miksei kännykkä hälyttänyt, Anders puristelee käsiään, hakkaa puhelintaan sängyn reunaan.
-Minä vain eksyin, minä selittelen. –Olen niin huono karttojen kanssa. Ja sitten löysin herkullisen tillilihapurkin.
Puhumme toistemme yli ja ohi. Jokaisella on oma versionsa tapahtuneesta. Yhdessä asiassa kuitenkin olin oikeassa. Minä todellakin toin miehen tyyneen elämään kaaoksen. Sotatanner laskeutui keskelle rauhan tyyssijaa. Katson Andersia, jonka silmät anelevat raivostunutta Irinaa, joka taas murhaa minua hitaasti suklaarusinasilmillään. Kolmiodraama on maailman vanhin tragedian muoto, välähtää mielessäni. Kuinkahan monta kertaa tämä sama kuvio on toistunut vain vähän eri sanoin ja elein. Minulle tämä oli ensimmäinen tätä lajityyppiä. Ja ehdottomasti viimeinen.
-Minun syytäni kaikki, kuiskaan Irinalle ja kosketan tämän paljasta olkapäätä. Nainen riuhtaisee itsensä irti, sähähtää kuin kalkkarokäärme.
Vedän lakanan tiukemmin ympärilleni ja juoksen saunan eteiseen etsimään vaatemyttyäni. Litimärissä vaatteissa tuoksuu selvä aamupahoinvointi. Tungen sukat ja paidan reppuuni. Puen vain välttämättömimmät vaatekappaleet. Jos eilen lähtiessäni näytin typerältä vaatteissani, nyt olen sitä ihan kokonaan. Valun typeryyttä ihan joka askeleella.
-Typerä, typerä, hoen itselleni. –Kakara, kakara, jatkan listaani.
Anders ja Irina ovat edelleen samoissa asemissa, joihin heidät jätin. Puujumala ja jääprinsessa. Tähtikaksikko. Niin, ja kerjäläistyttö. Minä. Halpa sivujuoni.
Irina riipii minut viereensä seisomaan.
-Anders, katso meitä. Katso hyvin tarkkaan. Tuollaisestako sinä pidät? Älä nyt viitsi.
Irina päästää kolkon naurun.
-Mistä sinä ylipäätään olet onnistunut löytämään jotain näin…näin keskinkertaista?
Nainen katsoo minuun halveksivasti.
-Eihän sinusta ole edes vastukseksi. En voi edes vihata sinua. Herätät minussa lähinnä sääliä.
Tämä on unta, hoen mielessäni. Viime yö oli ihanaa unta; tämä painajaista. Turha hermostua, koska pian herään tästä ja menen keittiösyvennykseeni laittamaan kahvin tippumaan.
-Lopeta! kehottaa Anders Irinaa. –Menet liian pitkälle.
-Eikö tämä kuvatus osaa edes itse puolustautua?
Kierrän naisen takaa, juoksen ulos ovesta sotkeentuen itikkaverkkoon.
-Satu! huutaa Anders perääni.
-Anna sen mennä, Irina komentaa. –Tuohan on kuin halvasta komediasta kompasteluineen ja vaatteineen.
Irina on oikeassa. Juoksen vielä sittenkin, kun en enää pysty. Päädyn täsmälleen samaan kohtaan, josta eilen toiveikkaana lähdin liikkeelle. Kylä on koko ajan ollut muutaman vaivaisen kumpareen takana. Ei ihme, että Andersin oli vaikea uskoa eksymistäni. Lähden paikkakunnalta sovinnolla ja oitis. En jää odottamaan Irinan sukua, joka pian jo aloittanee lapinpuukkojensa teroituksen.
Esiteltävässä kohteessa näkyvät elämisen jäljet. Neljän lapsen ylimääräinen energia esittäytyy reikäisissä ovissa, kaiteessa, johon on kaiverrettu nimikirjaimia ja laminaateissa, jotka vesivahinko on nostanut kuprulle. Osalle ostajaehdokkaista riittää jo pelkän tuulikaapin näkeminen. Aloitteleva taiteilija on keksinyt testata uutta, 36 tussin sarjaansa, seiniin. Erotan klassisia kalliomaalausten aiheita.
-Yksi seikka meitä tässä sentään lohduttaa, muistutan laulun sanoin. –Tämä on edullinen.
Kuulen keski-ikäisen miehen kommentin, ettei hän huolisi tällaista riesakseen edes ilmaiseksi. Hymyni ei kuitenkaan petä. Olen ammattilainen. Kokemuksesta tiedän ennen pitkää kohtaavani sen tee se itse –tyypin, joka osaa ottaa tämän haasteena. Näkee pintoja syvemmällä sijaitsevat mahdollisuudet.
-Oliko raskas päivä? Anu kysyy, kun palaan vielä toimistolle hetkeksi ennen kotiin lähtöä?
-Eipä erityisemmin, vastaan.
En viitsi lisätä, että työ on ainoa, mikä helpottaa. Mitä pidempi ja uuvuttavampi päivä sitä vähemmän muistan miettiä Andersia. Ja kun laskeudun raskaaseen lepoon, ainoa rukoukseni on, etten tapaisi Andersia samassa unessa. Ihoni kyllä muistaa. Se velloo ikävässään. Ihon muisti on kymmenen kertaa tavallista muistia pidempi.
-Ai niin, melkein unohdin. Joku asiakas kävi kyselemässä sinua. Yritin udella, että millaisen asunnon tarve hänellä on, mutta tyyppi nauroi vaan ja sanoi, että tarvetta kyllä on.
-Vai niitä tyyppejä, huokaisen. –Kai sanoit, ettei täällä edelleenkään anneta mitään intiimihierontoja. Se paikka on tuolla seuraavalla kadulla.
Riesanamme ovat välillä olleet miehet, jotka eivät millään ymmärrä, että kaupanpäällisiksi ei tule päiväkahviseuraa, ei liioin uuden asunnon sohvan jousien testaamista. On miehiä, joiden mielestä hyvään palveluun kuuluu, että kaiken saa samasta paikasta. Että kaikki on rahalla ostettavissa.
-Ajattelin jättää sinulle vielä takaportin auki. Jos sinua vaikka sattuisikin kiinnostamaan. Siinä katseessa oli jotain vetoavaa.
-Alat tulla vanhaksi ja pehmeäksi, huokaisen. –Kamalaa, kun mihinkään ei voi enää luottaa.
-Annoin miehelle käyntikorttisi. Katseli hetken kuvaasi ja räjähti sitten sellaiseen nauruun, että Kaija tuli kahvihuoneesta kysymään, onko kaikki kunnossa.
-Minusta se on hieno kuva, puolustaudun loukkaantuneena.
Kuva on otettu kahden viikon Algarven-matkan jälkeen. Olen juuri saanut kuningatarajatuksen värjäyttää hiukseni vaaleiksi. Tumma iho, valkoinen pörröpää ja valtava, pinkki hymy.
-Niin onkin, jos pitää Seitsemästä veljeksestä. Olet kuvassa kuin veljessarjan Juhani, jolla on kaikista kankein ja hampunkarvaisin tukka sen liki mustan ihon koristuksena. Ja vielä vähän sellainen sekopäinen hymy, joka usein on ylen onnellisilla ihmisillä. ”Onnellisilla” lainausmerkeissä.
-Ymmärrän kyllä. Se on kiva, kun työkaverit kehuvat ja kannustavat, naurahdan. –Tämän itsetunnon kohotuksen jälkeen taidankin lähteä kotiin juomaan itseni humalaan.
Humalan sijaan hemmottelen itseäni pinaatilla täytetyllä lihamurekkeella ja röstiperunoilla. Herkullisen elämyksen jälkeen nukahdan kesken jännittävän ohjelman, jossa joku rakentaa vanhasta laverisängystä itselleen kätevää työtasoa. Herään keskellä yötä kangistuneena toispuoleiseen asentoon. Kompuroin vessaan ja matkalla huomaan, että postilaatikosta on pudotettu eteisen lattialle ruskea, pehmustettu kirjekuori. Kämmenelleni valuu tuttu esine. Inarista ostamani spektroliittikaulakoru. Suutelen kiveä ihmeissäni. Pussissa on vielä muutakin. Hopeinen rannerengas, johon on upotettu suuri, musta kivi. Pohjalla on pieni paperi, johon on varmalla käsialalla tekstattu sanat:
Ihminen, joka on kerran nähnyt revontulet,
saa elää onnellisena loppuelämänsä.
Eikä mitään muuta. Ei edes allekirjoitusta. Kiitos vain! Nyt en sitten pysty enää keskittymään mihinkään. Vatsa kovana ja jännittyneenä möykkynä vain odotan jotain tai mieluummin jotakuta. Kolme päivää. Kolme ihmiselämän mittaista päivää hän pistää minut odottamaan. Niin pitkänä aikana kyllä ehtii jo rapistua, kuihtua kukkeinkin loppukesän kukka. Ja sitten, kaikki tapahtuu niin luonnollisesti. Ovikello soi. Ensin eteiseen tömähtää iso kassi, sitten tuttu tuoksu ja tärkein tulee vasta viimeisenä.
-Moikka. Minä tulin nyt, mies vain toteaa riisuen vihreää verryttelytakkiaan.
Sitten tämä mies astelee olohuoneeseeni kuin omaan kotiinsa.
-Ihan kivahan tämä on. Kyllä täällä viihtyy.
Nostelee tyynyjä ja oikoo vähän vilttiä sohvan reunalla.
-Oltiinko me katsomassa televisiosta jotakin? Vai lukemassa?
Anders tulee ja sulkee suuni suudelmalla.
-Olet ihan kuin siitä norjalaisen Edvard Munchin kuuluisasta Huuto-taulusta. Silläkin on aina suu ammollaan.
-En nyt vain tunnu pysyvän tässä tarinassa mukana, änkytän.
-Vaikka olet itse satu, mies ihmettelee silmiään pyöritellen. –Tiedäthän, kun satu ja puujumala kohtaavat, kaikki on mahdollista. Sellaiset nyt vain kuuluvat yhteen. Ovat aina kuuluneet, aikojen alusta asti.
-Entä Ilona?
-On muiden ilona. Siinä ei vain ollut pisaraakaan taikaa. Lähinnä se oli epätoivoa. Ajattelin, että ehkä tunne tulee vasta myöhemmin. Mutta heti kun törmäsit minuun myymälän ovella, tunsin sinut. Olen vuosia nähnyt unta juuri tuollaisesta naisesta. Meille saamelaisille koti ei ole niinkään rakennettu talo, vaan ympäristö, joka tuntuu omalta. Sinä olet minun kotini. Mutta mieluummin ilman sitä valkaistua tukkaa, mies nauraa hyväntuulisena.
–Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut välittää itseäni, vaikka kiinteistövälittäjä olenkin. Mökkisi vain asettui polulleni ja kutsui minut sisäänsä.
-Tiedän sen. Se kaikki mesoaminen siellä mökillä olikin pelkkää toiveajattelua. Olin haltioitunut. Samalla pelkäsin sinun vain haluavan leikkiä kanssani.
-Mutta muutit mielesi, kun rakastelimme?
-Tunsithan sinäkin sen?
-Tunsin. Näin värejä ja kuulin kuiskauksia.
-Uskon, että sinä yönä meidät luvattiin toisillemme.
-Me olemme siis oikeastaan jo naimisissa? varmistan.
-Hyi sinua! Ajattelitko heti samaa kuin minäkin?
-Hääyötä? varmistan ja nauramme yhdessä.
Monen hääyön jälkeen seisomme käsikkäin lokakuun hämärässä katselemassa taivaanrannan revontulia. Näen selvästi, miten kettu juoksee pitkin tuntureita. Sen häntä iskeytyy lumikinoksiin singoten kipinöitä, revontulia, taivaalle. Se lupaa meille onnellisen loppuelämän. Isken sille silmää. Mutta sillä on liian kiire eteenpäin. Sekin etsiskelee sielunkumppaniaan. Ehkä seuraavan tunturin takana…
*******
(Tämän novellin olen kirjoittanut jo vuonna 2007, ja se on aikansa tuote.)
