Tänä aurinkoaamuna kirjoitan kolme lyhyttä kertomusta. Aloitan sadan sanan raapaleella ja korotan aina sadalla.
Raap-ale
Pienet, merkityksettömät asiat. Savukkeiden uushopeinen kotelo. Pienet, merkityksettömät toimet. Ottaa savukkeet yksitellen kartonkisesta, suorakaiteen muotoisesta askistaan. Siirtää kymmenen savuketta varovasti. Niin rakkaita. Niin hauraita. Asetella ne lepäämään kuminauhan alle. Viisitoista jää vielä sinivalkoiseen askiin. Se tieto lohduttaa.
Pitkät sormet ovat voimakkaat, muttei niitä saa koskea toisilla sormilla. Se heikentäisi niitä. Välittäminen on aukko avuttomilla reunoilla, jotka rispaantuvat hiljaa. Rakkaus on röpöreunainen pihasaunio nenän sivutaskussa, kuopassa. Älä ole huomaavinasikaan. Syksyllä se on poissa. Hän ei ollut koskaan oppinut niin rohkeaksi, että olisi vain voinut ottaa vastaan.
Valokuvat haalistuvat, kuivuvat kiinni mustaan pahviin. Sinä tuoksut yhä savukkeessa. Neliökyntesi kuin onnellisten ihmisten sokerihampaat.
Saap-ale
Paitojen kaulukset pinttyvät nopeasti. Silitän kellertävän lian tiukemmin paitaan. Kiinni huokosiin, jotka on höyryhengitetty auki. On helpompi hyväksyä lika osaksi kuin pyrkiä siitä eroon. Minulla on huivi, jolla peittää. Paljon kirjavia, eläinkuvioisia ja yksivärisiä vaihtoehtoja, joilla peittää epätäydellisyys, harhauttaa katse pysähtymään portaille. Jos se ei sitten stoppaa pitkiin korvalehtiini, jotka valuvat pöydille kupinaluksiksi.
Kauniissakin maisemassa sattuu kamalia, ja se sattuu enemmän kuin se, että maisema olisi jo alistunut ja yksimielinen siitä, että rumana ansaitseekin kaiken tämän. Kesän alussa, lunastamatta jäävä lupaus on kattaus enää yhdelle. Mitä sanoa hänelle, jota ei pian enää ole? On niin paljon, kovin vähän, sanottavaa.
Suurin osa maisemista on hienoja heille, jotka vain pistäytyvät, mutta julmia heille, joiden on jäätävä. Jäävän osa on pienentyä tuulilasin kärpäsen kakkaan, kunnes pissapoika pesee molemmat pois.
Puupatsaiden miehet eivät katso kohti, eikä heillä olisi siihen silmiäkään. Ne on luotu ylälatvuksiin, joista maan matoset ovat laskeutuneet kosteille silmille ruokailemaan. Kuolemankellon toukat kutsuvat sunnuntain liturgiaan, joka on aina sama nauhoitettu äänite, sillä olemme tunnettuja siitä, ettemme osaa kuvitella.
Mentaliteetti, jossa itse aloitat pahan kierteen, mutta otat nokkiisi sekä vastarinnasta että -rinnattomuudesta, kiehut kostonhimossa kuin nakkipala ruskeakastikkeessa, viettelee monet mukaan kohonneeseen sykkeeseensä. Sivupöydillä tarjoillaan verenpainepiikkejä, väkeviä adrenaliinisnapseja ja kortisolituopillisia.
Stressin viejät myös tuovat.
Taap-ale
Todella kauniissa kukaan ei koskaan joudu lähtemään kuudeksi asbestinpurkutöihin. Siellä ei kenenkään tarvitse löytää oikeita mittasuhteita mietiskelemällä kuolemaa, tuota brutaalia possessiota, joka saa meidät laskemaan allemme. Todella kauniissa ei ole viikon ruokalistaa jääkaapin ovessa, sen sirot muodot eivät kestä arkista painoa. Todella kauniissa ei suvaita kyyneleitä, jotka ovat hidastekorotuksia ja -kavennuksia, joihin lopulta rikkoo autonsa.
En kestänyt kauaa, todella kaunista. Palasin tänne, missä joet syntyvät uudelleen jokaisena sadekautena. Tänne, missä myöhäinen kesä kestää varhaiseen talveen asti, ja valkoiset kissankäpälät ovat aivan liian lyhytvartisia maljakkoon. Tänne, missä varjo ei ole paha ja valo ei ole hyvä. Tai toisinpäin. Tänne, missä minulla on koepaloja ja koipalloja. Tänne, missä arvokkaita villoja enemmän arvostetaan lämmintä villaa. Alpakkaa, mohairia, merinovillaa, angoraa, kashmiria ja lampaanvillaa.
Vaikka olisit missä, pitkä viha ei lopu koskaan. Vaikka olisin missä, ensin tunnustellaan, pelkäätkö, häpeätkö, ja tunnustatko syyllisyytesi maksamalla tuon niin helpottavan pienen summan, johon sinulla onneksi on varaa. Sen jälkeen vasta pystytetään tivoli kaikilla herkuilla. Pyydetään summia ja tekoja, joihin meillä kummallakaan ei koskaan tule olemaan varaa.
Yritämme peittää rikostamme yhä suuremmilla rikoksilla. Uskottelemme, että joskus on tarpeeksi, vaikka tiedämme, ettei nälkäinen tule koskaan kylläiseksi.
Ja, mikä oli alkuperäinen rikoksemme? Hyväuskoisuus? Rakastuminen? Pyrkimys oppia käsipohjanaisesta uimataitoiseksi? Ehkä me vain halusimme kuulla oman nimemme, sillä ihminen, jota kukaan ei kutsu nimeltä luokseen, alkaa kyseenalaistaa omaa olemassaoloaan.
En halua hymyillä sanojeni liennytykseksi. En laittaa hymiötä tai hyvän jussin toivotusta, sillä se vesittäisi sanomani. En halua astua askelta taaksepäin, takaisin riviin. Mennä pituusjärjestykseen, tuntea edelläkulkijan kireitä hartioita kireissä hartioissani.
En halua keskittyä liikaa siihen, ovatko kelluvat sydänkynttilät arjen luksusta. Tai sitä, onko patongin suolalihatäyte kebabia parempi.
Haluan ajatella itse, vaikka se on tehty lähes mahdottomaksi. Kerran pettäjä, aina pettäjä, kun ei se vaihtamalla parane ja lapsia ei saa hemmotella, mutta aina täytyy pistää parastaan, vaikka alku olisikin hankalaa, niin kyllä lopussa seisoo, kiitos.
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
Herään perjantaiaamuun ja minulla on hyvä ennakkoaavistus. Olen päättänyt siirtää murehtimista nimeämättömään huomiseen. Vähän ajan kuluttua en ehkä enää muista, mitä minun piti murehtia. Jonne. Kuka Jonne? En ole koskaan kuullutkaan.
Äiti jättää minut monitoimihallin pihalle vartin vaille yhdeksän.
– Tulisin mielelläni saattamaan sinut sisälle asti.
– Ei tarvitse. Kyllä minä pärjään, vastustelin.
En halua, että kukaan näkee äitiä, jolla on yllään nahkajäljitelmätrikoot ja iso keltainen pusero, jossa lukee ”I´m Famous”.
– Voisin vaihtaa pari sanaa sen vastuuvalmentajan kanssa.
Arvasin tämän. Minun on pelastettava valmentaja.
– Minun täytyy oppia pärjäämään itsenäisesti.
Vedän esiin valttikorttini.
– Ethän halua minusta peräkamarin tyttöä.
Äiti haluaa räjäyttää peräkamarit ja potkaista kaikki aikuiset lapset elämään omaa elämäänsä. ”Pesästä ulos ja maailmaan”, on yksi tämän kävelevän mielenosoituksen sadoista manifesteista.
– Mene. Juokse jo!
Huh! Älykkyys voi hypätä yhden sukupolven yli. Se on minun onneni ja äidin tappio.
– Tulen neljältä hakemaan, äiti huusi perääni.
– Odota autossa, karjaisin takaisin.
– Minä etsin sinut. Älä tule sisälle. Älä. Tule. Sisälle.
Miksei tässä säädösten, asetusten ja kieltojen luvatussa maassa ole perustuslakia, jonka mukaan äitien pitäisi käyttäytyä äitimäisesti eli huomaamattomasti, tavallisesti, hillitysti? Olisi kivaa, jos äidin voisi kriittisissä tilanteissa laittaa kassiin tai puhaltaa ilmaan kuin voikukan valkoiset hahtuvat.
Monitoimihalli on taivaan esikartano. Palloiluhallin puolella voi pelata salibandya, kori- ja lentopalloa, käsi- ja sulkapalloa sekä futsalia. Kuntosali on täynnä laitteita, jotka muistuttavat lähinnä vieraan sivilisaation taistelukalustoa. Rakennuksen toisessa päässä on kokous- ja juhlatiloja sekä kaiken keskellä iso kahvio. Lapset urheilevat ja aikuiset istuvat kahvilassa herkuttelemassa ja lukemassa iltapäivälehtiä. Reilu työnjako.
Kaikki tietävät, että aikuisten moottorit käyvät kahvilla.
Kokoontumispaikalla, kahviossa, on jo paljon väkeä. Muutaman pojan tiedän ennestään. Ainakin Arttu näkyy olevan paikalla ja Teemu, molempien kanssa ja molempia vastaan olen pelannut vuosien varrella.
Monilla on myös aikuinen mukana. En ole näköjään ainoa, jota se ajoittain ahdistaa. Pojat katsovat minua uteliaasti. Mitä tuo tyttö täällä tekee? Muutamalla pojalla on ärtynyt ilme. Mitä tuo tyttö täällä tekee? Sama kysymys, mutta riidanhaastajan äänellä. Olen tottunut provosoijiin, kuten heitä kutsun, enkä mene leikkiin mukaan. Joskus kyllä tulee mieleen, eikö vain olisi helpompaa, jos kaikki voisivat olla ystäviä keskenään. Tai ainakin neutraaleja. Vaikka ajatukset eivät käykään yksiin, silti voidaan tervehtiä, vaihtaa pari kohteliasta sanaa ja jättää se paskanpuhuminen.
Vastuuvalmentaja, joka ei tiedä, mistä kaikesta olen hänet jo tänään pelastanut, kertoo päivän etenemisestä.
– Teitä on ilmoittautunut 24 poikaa ja yksi tyttö.
Kaikki kääntyvät katsomaan minua, kummajaista. Teen nopean hovikumarruksen neljään pääilmansuuntaan. Näin aikaisin aamusta taitaa olla turha pyytää aplodeja.
– Vanhemmille vielä muistutukseksi, joka päivä aloitetaan yhdeksältä, ja lapset voi tulla hakemaan viideltä. Minulla on kännykkä auki koko leirin ajan, joten voitte soittaa, jos teillä on tärkeää asiaa. Numero löytyy sähköpostista, jonka olemme lähettäneet teille jokaiselle. Lapset saavat myös tarvittaessa soittaa puhelimestani. Omia kännyköitä täällä ei saa käyttää, ja toivonkin, että ne jäävät kokonaan kotiin.
– Miksi?
Siilitukkainen, jolla kasvaa vihreää rairuohoa päässä, halaa kauhistuneena kännykkäänsä.
– Me olemme aina yhdessä, rairuohopää jatkoi melkein itkuisena.
– Mitä jos jotain tärkeää tapahtuu sillä aikaa, kun me vain pelaamme täällä? korvakorupoikakin yhtyi kuoroon.
– Antakaa puhelimet vanhemmillenne, Olli komensi heltymättä.
– Eiköhän se ulkomaailma nämä muutamat tunnit pysy koossa ilman teitäkin.
Monet jättävät kännykälleen pitkät ja haikeat jäähyväiset. Vieroitusoireet alkavat heti: nykiviä poskilihaksia, näpyttelysormien pakkoliikkeitä. Äidit ja isät kehottavat poikiaan pitämään hauskaa. Jos tämä olisi tyttöjen leiri, samoilla vanhemmilla olisi eri vakiotoivotus. ”Ole sitten nätisti!”
– Kaksi puuttuu vielä, joten odotetaan hetki.
Puheensorinasta päätellen monet ovat tuttuja keskenään jo ennestään. Minua ei haittaa tulla yksin tällaisille leireille. Oppii enemmän, kun ei tarvitse koko ajan viihdyttää kaveria. Kerran aloitin Annan kanssa karaten. Puolen vuoden kikattelun jälkeen opettaja kyllästyi meihin.
– Nyt kaikki ovat paikalla. Tervetuloa vielä kerran.
Käännyn katsomaan tulijoita.
– Urheilemme täällä nämä kolme päivää leikkimielisesti, mutta tosissamme. Minä olen Olli ja vastuussa siitä, että kaikki sujuu mallikkaasti. Siihen tarvitsen teidän apuanne. Apuvalmentajat esittelen teille myöhemmin. Tästä leiristä tulee takuuvarmasti hauskaa.
Ne kuuluisat viimeiset sanat?
Toinen poika on minulle vieras, mutta vaikuttaa kivalta. Joistakin ihmisistä tulee heti sellainen tunne, että heihin haluaa tutustua. Lopuistakin ihmisistä suurin osa on mukavia, kun vähän viitsii kaivaa ja houkutella pehmeää lihaa kuoren alta esille.
Viimeisenä tullut poika näyttää tyyneltä ja rauhalliselta kaiken tämän tohinan keskellä. Olenkin aina ajatellut, että jos joutuisin onnettomuuteen tai kriisitilanteeseen, haluaisin kohdata sellaisen juuri hänen kanssaan. Jos asiat menevät väärille urille, itse ei kannata mennä. Vain rauhallinen on toimintakykyinen.
Pojan katse kiertää meistä jokaisen. Kohtaa vihdoin aikanaan minut, ohittaa lähes huomaamattomalla nyökkäyksellä. Hyvä uutinen. Hän ei näytä järkyttyneeltä. Huono uutinen. Ei myöskään iloiselta. Olisi näyttänyt edes kieltään. Tai irvistänyt. Mikä tahansa reaktio olisi parempi kuin laimea nyökkäys, joka sekin saattoi olla vain janoisen toiveajattelua, kangastus, harha, puhallettu tekopalmu.
Jonne. Olin jo kertaalleen päättänyt unohtaa koko nimen.
– Tänään pelaamme salifutista tai futsalia, kuten te sitä kutsutte. Teemme teistä viisi joukkuetta. Aamupäivän harjoittelemme ja ruokailun jälkeen järjestämme turnauksen.
Innostunutta kihinää. ”Ollaanko samassa joukkueessa?” -supinoita.
– Seuraava etappi on pukukoppi. Ottakaa tästä minulta ensin pelipaitanne. Jos tehdään jonkinnäköinen jono. Perääntykää kaikki vähän. Hop, hop!
Olli joutuu komentamaan vielä kolme kertaa ennen kuin parijono saadaan muodostettua.
– Sanokaa nimenne, niin minä merkitsen teidät paikalla oleviksi ja samalla saatte oikeankokoisen paidan. Muistakaa kaikki ottaa vesipullo mukaan kentälle.
– Kiva, että saimme yhden tytönkin joukkoomme, Olli hymyili tarkkaillen ilmettäni.
– Saat tyttöjen pukukopin käyttöösi.
– Olen tottunut vaihtamaan vaatteita käytävillä ja vessoissa, joten tämä on ihan luksusta. Hieno homma!
– Jaaha. Eikä tarvitse pelätä. Kyllä me pidämme huolen, että pärjäät täällä poikien joukossa.
Olli ei tunne minua. Vielä. Kun saan peliasun päälleni, muutun pelaajaksi. En ole enää tyttö, mutten poikakaan. Olen pelaaja, osa joukkuetta.
– Jos haluat, voit ensin vain katsella.
– Minä tulin kyllä pelaamaan, totesin lyhyesti.
Olen pelannut kuusivuotiaasta. Noin kahdeksan vuotta. Monta kertaa viikossa.
– Jos tuntuu vaikealta, voit aina kysyä minulta apua.
Pakenen ylitsevuotavaa empatiaa pukukoppiin. Palatessani nautin pelikenttien pistävästä tuoksusta.
– Muodostakaa eteeni rivi. Sitten otetaan luku viiteen.
Pelästyneitä ilmeitä.
– Minä haluan Sampon kanssa samaan joukkueeseen.
– Karri ja minä pelataan aina yhdessä.
– Äiti lupasi, että me saadaan pelata samassa joukkueessa.
Olli ei anna periksi.
– Otetaan nyt vain se luku viiteen, niin saamme muodostettua teistä viisi joukkuetta. Urheilija joutuu pelaamaan erilaisten ihmisten kanssa. Paras tottua siihen jo hyvissä ajoin.
Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi.
(jatkuu)
Rentoa juhannusta! Ihan vaan näin!
Ystävällisin terveisin,
Nina
