-Joskus vuosikertaglögin ja halvan käyttöglögin suurin ero on pakkauksessa. Toisaalta, on tilanteita, jolloin sisältö onkin toisarvoista, ja riittää, että ulkoasu vakuuttaa.
-Yksittäisen tapahtuman ei pitäisi antaa määrittää koko elämää.
-Toinen jalka lapsuudessa, toinen jo haudassa, tuloksena notkea nainen.
-Hän tunsi olevansa merkiksi taitettu kulma: harjakatto, hitsarin suikka, soutuvene, juhlanaru, polkupyörän viiri.
-Hermokohtausten ja säälin seurauksena syntyvät usein suurimmat virheratkaisut.
-Samanlainen tuntuu todella vetävän samanlaista puoleensa. Rahalla tehdään lisää rahaa. Onni huutaa kaverinsakin mukaan, ja sitten kokoonnutaan torilla. Kysymyksetkin herättävät uusia kysymyksiä.
-Joskus kehykset syövät maalauksen.
-Suuri kysymys on mustekala, josta roikkuu kymmeniä pieniä kysymyksiä, joista osa on itse pääkysymystä tärkeämpiä.
-Välikädelläkin voi olla täyskäsi.
-Olen pitänyt Elämäni kirjaa katselukirjana, josta vain välillä pompahtaa esiin ties mitä, mutta jos muutankin sen satukirjaksi, sillä saduissa kaikki on mahdollista.
-Olla ihan finaalissa on sekä hyvä että huono juttu. Ehkä sen voi itse päättää.
-Kysymykset vievät toisinaan vastauksia helpommin eteenpäin.
-Ehkä kaikki on erehdystä. Entä sitten?
-Elämäkö pohjimmiltaan lempeää? Luonto rakastava? Kaiken takana, jos ei nainen, niin ainakin rakkaus? Vai, olisiko rakkaus jotain, minkä sivistys on tuonut mukanaan?
-Siirryn sinisen hetken kultaiseen leikkaukseen, mutten muutu sen tasapainoisemmaksi.
-Keitä olemme? Missä olemme? Miksi olemme? Mistä tulemme? Minne menemme? Milloin menemme? Meillä ei ole vastausta mihinkään.
-Kuvailen, mutten näytä tapahtumia.
-Ihminen osaa tuhria pelkällä katseellaan.
-Joskus itkeminen tuntuu ylellisyydeltä, johon ei ole varaa.
-Suuri siirtolohkare on joskus pyhä huoli, jonka päälle voi rakentaa kirkon.
-Jos uneen meneminen ei olekaan nukahtamista, vaan heräämistä?
-Kun on antanut luvan itselleen, sen jälkeen se on vain ajan kysymys, ja itsekin syvällä tietää sen.
-“Se ei toistu enää koskaan” harvemmin riittää. Se on pelkkä lupaus, toive, katumuspilleri. Lopettamiseen tarvitaan usein jotain muuta. Täydellinen itseinho tai häpäisy, josta on vaikeaa toipua.
-Kun “mitä kuuluu” lähestyy, se on melkein yhtä paha kuin “kerro kaikki”.
-Sähkömagneettiset kentät pitävät illuusiot koossa.
-Hän oli nenäkäs, ei sentään hyväkäs.
-Hän ei koskaan nuorena ajatellut, että hänelle kävisi elämässä hyvin, ja onneksi hän oli kerrankin ollut oikeassa.
-Mitä enemmän unohdat opettamaani, sen parempi. Äläkä ainakaan pidä esimerkkinä.
-Sanotaan, ettei voi mennä eteenpäin ennen kuin on kunnolla käsitellyt vanhat paskat, mutta entä jos kahden tunnin sääntö unohtuu, ja alkaakin tuntea olonsa kotoisaksi kylässä, ja peruutusvaihde ehtii sillä aikaa ruostua päälle?
-Mielen finnit kuivuvat ja syylät voi tappaa ilmastointiteipillä.
-Vesiväritaivaan edessä hylätty harmaantuu.
-Sukutaakan kerrotaan periytyvän jopa 14 sukupolven yli.
-Siirtyykö se, jota ei yhdessä avata ja käsitellä, kuitenkin jonkun kannettavaksi?
-Dominoefekti ei vaadi suurta törkkäisyä. Puolihuolimaton nojailukin voi riittää.
-Kaavamainen ajattelu tuottaa kaavamaista toimintaa.
-Valintatilanteita voi luoda.
-En tunnista siinä ongelmaa, mutta ainahan se olisi kotiin päin, jos siitä sellaisen saisi aikaiseksi.
-Montako juonta elämässämme on päällekkäin?
TYYTYVÄINEN IDIOOTTI 3
Joskus hyväntahtoisellekin sattuu vahinko. Voi olla, että tarkoittaa hyvää, mutta tekee pahaa.
Koulun pihalta löydän heti oman porukkani. Pojat pelaavat pihan reunalla jalkapalloa. Joillakin on vielä toppahousut, pipot ja kaulahuivit, vaikka kesäloma alkaa pian, ja lämpöä on melkein viisitoista astetta. (Onneksi talvi on loppunut. Vihaan sitä, että pakkasella linnut putoilevat kuolleina puista.)
Tytöt ovat muodostaneet omalle pihan puolikkaalleen renkaita, ihan kuin olisivat aikeissa kansantanssia (hassu sana). Toisia suljetaan ulos renkaista (et kelpaa), toisia renkaiden sisään (vankilat) ja jotkut onnekkaat kelpaavat muodostamaan itse renkaan.
Kaikki renkaat ovat itse asiassa aika ahtaita ja kamalia paikkoja. Avoin muodostelma on paras. Pääsee vapaasti sisään ja ulos ja kaikki ovat tervetulleita käymään.
Tytöillä on viimeisen päälle mietityt asukokonaisuudet. Kalanruotoja hiuksissa, käärmekuosia puseroissa, hopeisia koruja (ja minulla aamupalaksi syömääni tiikerikakkua hampaiden väleissä). Pojat juoksevat ja kiljuvat, tytöt seisovat paikoillaan ja keskustelevat. Pojat karjuvat toistensa päälle, tytöt antavat puheenvuoron. Pojat ovat riehakkaita ja jotenkin rajattomia, tytöt hallitsevat ja hillitsevät itsensä. Pojat ovat neljätoistavuotiaina vielä ihan lapsia, mutta tytöillä on kiire aikuisuuteen.
Pakko myöntää, toisinaan minä kadehdin poikia. Olen mielelläni tyttö, mutta pojilla on hauskempaa, kun niiden ei tarvitse koko ajan miettiä, miltä ne näyttävät. Pojat kelpaavat ihan sellaisenaan, tyttöjen täytyy kauheasti yrittää. Yrittää miellyttää, jotta kelpaisi. Sellainen voi käydä ihan kokopäivätyöstä.
Äiti kyllä muistaa muistuttaa minulle vähän väliä, ettei aina tarvitse olla kiltti ja nätisti ja hiljaa. Itse asiassa, koko nätti-sana on meillä kielletty (ja jälki–istunnot joskus jopa toivottavia). ”Nätti on jotain niin pientä, että sen näkemiseen vaaditaan mikroskooppi”, äiti hymähti usein. Jos jossain naistenlehdessä laulaja, näyttelijä tai missi avautuu halustaan olla naisellinen, äiti ympyröi sanasta keskiosan, sellin. ”Sitä se liika naisellisuus joskus on, ankea selli. Siellä sellissä suloinen prinsessa istuu koko ikänsä, koska ei osaa käyttää viilaa tai rautasahaa.” Turha kai mainitakaan, ettei minun odotettu tuovan kotiin Hymytyttö-patsasta. Äidistä patsas on vain merkki siitä, että tyttö on istunut hiljaa jalat sirosti vierekkäin ja vienyt mahdollisimman vähän tilaa. ”Se ei välttämättä ole mikään hyvä enne”, hän kerran sanoi. ”Hymypatsaiden aika alkaa olla ohitse.” Myöhemmin luin jostain, että liian kilteistä tytöistä saattoi tulla masentuneita ja itsetuhoisia. Ehkä se liittyy jotenkin tukahdutettuihin tunteisiin. Jos ääni on annettu, sitä saa myös käyttää.
Eli, minusta ei ole tulossa erityisen hienoa naista.
Jos joskus valitamme Veljen kanssa tylsyyttä, äiti saattaa lähteä ajamaan meitä läheiselle kuttulalle. Se on sellainen kotieläinpiha, jossa eläimet ovat lemmikkejä, eivät kyljyksiä. Paijaamme sitten seuraavat pari tuntia niitä märehtiviä sorkkaeläimiä: vuohia, kuttuja ja kilejä.
Kerran eräs, ehkä noin kahdeksanvuotias tyttö, osoitti vuohta ja huusi innoissaan. ”Katso äiti, vasikka syö heinää.” Siinä vaiheessa meidän äitimme nolasi taas minut alkaessaan nauraa niin, että jopa sorkkaeläimet lopettivat sen iankaikkisen jauhamisensa. Se oli kuulemma hyväntahtoista naurua.
Miten sellaisen ihmisen kanssa kehtaa olla liikenteessä? ”Joillakin on ihan normaalit vanhemmat”, kiukuttelin. ”Älä usko”, äiti hymähti. ”Useimpien perhe on vähän hullu. Toiset vaan osaavat paremmin esittää normaalia. Mekin voisimme, mutta maksaako se vaivan.”
Aurinkoista päivää sinulle!
