Tips

Tervehdys!

Istun tässä terassilla, jonka sain viimein edellispäivänä pestyä talven jäljiltä. Joskus on käynyt niinkin, että uusi talvi on jo ehtinyt tulla ennen kuin olen saanut terassin siistittyä.

Toisinaan on ollut keväisin kovinkin kätevää, kun kaikki kalusteet ovat jo olleet valmiina odottamassa. Lumen alta on sulanut esiin kokonainen kesänviettopaikka. Ja, se hukattu kumisaapas, lautasellinen pastaa ja jännään kohtaan jäänyt romaani.

Korissa on irtopapereita:

Lasten piirustuksia ja vanhoja kokeita. Persoonallisuusprofiili. Minää latistavaa ajattelu- ja toimintastrategiaa. Itsen syyttelyä ja kunnian antamista muille. Lehtileikkeitä. Tarotkurssin materiaalit. Tarina alkaa siitä, kun narri aloittaa elämänsä matkan autuaan tietämättömänä tulevista haasteista. Ravintolakuitteja Virosta. TIPS ARE HUMBLY WELCOME!

Hiusmalleja puolipitkille hiuksille. Ajan ja unohduksen myötä käsittämättömäksi muuttuneita kirjoituksia. Kun normaali lapsi diagnosoidaan häiriintyneeksi, jopa demonistiseksi, voidaan sitten myöhemmin helposti tehdä hänestä terve. Ihmeet ovat kovan työn tulosta. Etiikkajohtajasta oli tullut etikkajohtaja. Palo-ovet vahinkojen minimoimiseksi. Jokainen tietää vain kohtauksen, jossa itse esiintyy.

Astrologinen kartta. Olet ollut edellisessä elämässäsi hyvin selittelevä ja päämäärätön ihminen. Tähän elämääsi olet tuonut mukanasi paljon katkeruutta. Nickelbackin ”How You Remind Me” sanat. Scream ”are we having fun yet?” Vanhoja vakuutuskirjoja. Työtodistus. Viheralueiden hoitotyötä.

Pohdintoja. Erilaiset tuolit. Pahat tuolit: sähkötuoli, piinapenkki, syytetyn penkki. Hyvät pahat tuolit (tilanteesta, mielialasta, kohteesta, tuloksesta, kivun määrästä, tehtävästä, rahatilanteesta, terveydentilasta, peloista, maailmantilanteesta riippuen): työpaikkahaastattelun istuin, synnytystuoli, työtuoli, asiakastuoli, häätuoli, vessan istuin, lentokoneen, bussin, junan ja auton istuimet, hammaslääkärin tuoli, kyläpaikan tuolit, syöttötuoli, kampaajan tuoli, hallitsijan istuin. Hyvät tuolit: kotona, kahvilassa, ravintolassa, elokuvissa, teatterissa, rannalla, juustotuoli (eli kultatuoli). Nämä hyvät tuolit kaikilla varauksilla (myös säävarauksella).

Hyviä istuimia ei aina löydy mistään. Tai istuinta ollenkaan, sillä tuoleja todellakin on aina yksi vähemmän kuin ihmisiä. Tuolileikissä kiteytyy maailman perusidea. Kaikki rakentuu puutteelle. Jonkun pitää aina jäädä ilman, ja se näyttää sopivan meille oikein hyvin.

Joskus on vain helpointa pinota kaikki tuolit nurkkaan ja unohtaa sinne. Istua jonkun ihanan syliin, jos sellainen löytyy.

Iso piirros siittiöistä. Alla kuvateksti. Minullakin on joskus ollut häntä, jonka pudotin, koska voitin uintikisan. Jo ennen syntymää, ensimmäiset kisat. Suunnistusta, uintia, päättäväisyyttä, miten kovasti haluat tätä, syntyä ja saada ihmisen muodon ja missä näet itsesi kymmenen vuoden päästä?

Korin pohjalla on ruskea kirjekuori, jossa on valokuvia. Ystävä Vampulasta. Seisomme tikkaiden juurella, ja hänen kumisaappaansa on tungettu täyteen foliopalloja. En koskaan löytänyt häntä, kun leikimme piilosta. Ehkä hän on vieläkin piilossa. Odottaa minua.

Kuva uimarannalta. Minulla on pullea vatsa ja häpeämättömästi ulostyöntynyt napa. Valutan hiekkaa sormieni lävitse. Minulla on vain vähän hiuksia. Kuva isästä ja minusta Tukholmassa. Isällä on puvun takki ja naisten kassi. Minulla punainen huppari ja saparot, jotka ovat eri korkeudella. Minusta on ihanaa olla isän kanssa kahdestaan.

Valokuvat on pakko säästää. En voi hylätä ihmisiä sekajätteeseen.

A. J. Kazinskin trilleri Viimeinen hyvä ihminen (2010) oli lukemisen arvoinen. Kokosin kirjasta muutamia ajatuksia, joita voi itse jatkojalostaa.

”Tahti on hienoa musiikissa, mutta pelottavaa kun se kuuluu askelissa, Tommaso ajatteli. Kun ihmiset marssivat tahdissa, he aikovat tehdä jotain, mikä on liian raakaa tehdä yksin.” (s. 77)

”Tuntui kuin kaupungin olisi tajunnut vasta maalle tultuaan. Hälinän, ihmiset, liikenteen – jatkuvan kiihtymystilan. Kysymys kuului, tajusiko maaseudun vasta palattuaan taas kaupunkiin: niin paljon taivasta.” (s.110)

”Nykyään mikään ei suju kyllin nopeasti. Me pelkäämme niin hirvittävästi, että meiltä jää jotakin saamatta. Ja juuri siksi meiltä jääkin paljon saamatta.” (s. 175)

”Kokemus puhuttamis- ja kuulustelutilanteista oli opettanut hänet arvostamaan taukoja. Niiden aikana muotoiltiin kiinnostavimmat paljastukset. Kun vakiovastaukset ja harjoitellut repliikit oli jo lausuttu.” (s. 205)

”Pahoillakin on äiti, herra Bentzon. Äiti, joka lohduttaa ja sanoo että he tekevät oikein. Heille me olemme hirviöitä.” (s. 211)

”Järkkymätön varmuus on tyhmiä varten. Vaaditaan tiettyä lahjakkuutta käsittää, miten vähän me tiedämme.” (s. 340)

”Onko meissä ihmisissä tuntematon aisti, joka pystyy valitsemaan ne ihmiset, jotka myöhemmin elämässä alkavat muistuttaa ongelmallista äitiä tai isää? Vai saammeko me itse heidät myöhemmin käyttäytymään sillä tavalla – saammeko kenet hyvänsä ajautumaan siihen rooliin?” (s.216)

Tavarat ovat tunteita. Suurin osa niistä on pelkkää taakkaa. Hometta, ikävää, ahtautta, kaislikkojen liejua, tikkuja kynsien alla. Osa on vain tavaraa. Ei muuta. Muovia, metallia, ruuveja, muotoja, värejä, pintoja. Pieni osa on niin korvaamattomia, että ne on pakko ottaa aina mukaansa, sillä täysin puhtaita alkuja ei ole olemassakaan. Tuskin edes vastasyntyneillä.

Ajattelen, ettei minun tarvitsisi olla näin huolissani rojusta, joka on vain tavaraa. Vaarallisempia rojuja ovat pahantahtoiset mielipiteet, märäntyneet uskomukset ja homepilkkuiset sanat, joihin jatkuvasti kompastelemme, koska siivoamme vain varastoja, emme itseämme.

Tyytyväinen idiootti (jatkuu)

Sunnuntaina pelataan koripalloa.

– Pidetään eiliset joukkueet. Molemmista joukkueista ensin viisi kentälle ja toiset viisi vaihtopelaajiksi. Neljä kymmenen minuutin erää.

Olen päättänyt olla positiivinen.

– No Rilla, sinä olet varmaan ehtinyt jo pelata NBA:ssa, Olli irvaili.

Olli taas on päättänyt laittaa positiivisuuteni kovaan testiin.

– En todellakaan ole mikään Hanno Möttölä.

– Tiedät kuitenkin ehkä kaikkien aikojen parhaan suomalaisen koripalloilijan nimen, etkä epäröi kertoa sitä minulle.

– Kai kaikki täällä ovat hänestä kuulleet.

Elvis ja Marilynkin ovat kaikille tuttuja, vaikka ovat olleet jo kauan kuolleina.

-Joo, mutta kaikilla ei ole tarvetta esitellä tietouttaan.

-Kunhan juttelen, mutisin.

– Älä nyt ryhdy vaatimattomaksi, Rilla. Se ei vain sovi sinulle. Haluatko kertoa meille jotain muuta tärkeää koripalloilusta ennen kuin aloitamme?

En sano enää sanaakaan.

– Haluaisitko sitten kertoa meille, miten sinusta tuli tuollainen ihmelapsi?

– Olen kuule ihan…

– …tavallinen? Olli ehdotti.

En minä niin aikonut sanoa.

– Ymmälläni, sain korjattua.

– Älä ymmärrä väärin, Rilla. Olemme kaikki kiitollisia kohottavasta läsnäolostasi. Vai mitä, pojat?

Yrittääkö Olli saada pojatkin puolelleen, minua vastaan? Kohottava hiivani liukenee kädenlämpöiseen maitoon.

– Tuollaisia tyttöjä näkee yleensä vain näissä uusimmissa elokuvissa.

Ollin taktiikkaa kutsutaan kai ylentämällä alentamiseksi tai ylentämällä alistamiseksi.

– Oletko ajatellut, että supertytöistä tulee usein yksinäisiä.

Olli luulee pelottelevansa minua. Ikään kuin tytön pitäisi olla joka paikassa vain miettimässä, kelpaako hän. Määräytyykö tytön arvo sen mukaan, kuinka moni poika pitää hänestä? Liian vähän on huono, mutta liian moni ihastunut poika, sekin on huono juttu. Siitä voi saada maineen. Kaikki vanhat asenteet ovat edelleen siellä jossain. Eivät ne mihinkään ole hävinneet, jos hetken piileskelevätkin.

– Rillalla ei ole sellaista pelkoa, Arttu puolusti minua.

– Minun valmennuksessani eivät kyllä tytöt mullittele.

Apuohjaajat yrittävät rauhoitella Ollia.

– Mulli on nuori sonni, Jonne kivahti äänekkäästi poikajoukon keskeltä.

– Siis urospuolinen.

– Yksikin hameniekka porukoissa riittää saamaan riidan aikaiseksi.

Olli väisteli apuohjaajien rauhoittelevia käsiä.

– Jollain on täällä ongelmia, pahoja ongelmia, ja se ei ole Rilla, Tonikin halusi osallistua puolustamiseeni.

– Olette pojat oikeassa, Jarmo-niminen apuohjaaja huokaisi.

– Minä en ainakaan halua olla mukana tällaisessa valmennuksessa.

– Sinä kaivat itsellesi syvää kuoppaa, poikanen, Olli huusi.

– Minä olen vastuuvalmentaja ja tunnettu urheilupiireissä. Pidän huolen, ettet saa ikinä töitä.

– Onko se kännissä? Toni ihmetteli.

– Tähän aikaan aamusta.

– Kuka teitä selvinpäin kestäisi? Vanhempannekin heivasivat teidät tänne saadakseen olla edes hetken rauhassa. Eikä heitä voi siitä syyttää.

– Se haisee ihan kaljalta, Toni nuuskutteli miehen hengitystä turvallisen välimatkan päästä.

– Olette pähkähulluja, Olli nauroi.

– Jos täällä joku on humalassa, se olen minä.

Selvä freudilainen lipsahdus.

– Minä tilaan taksin, Jarmo sanoi ottaen ohjakset tiukasti käsiinsä.

– Saattelen Ollin kotimatkalle ja palaan pian takaisin. Alkakaa te muut pelata.

Tunnelma kevenee Ollin lähdettyä. Pojat haluavat huomaavaisuudellaan paikata miehen käytöstä. Kukaan ei edes yritä puolustaa, eteeni aukeaa väylä kuin kunniakuja, teen monta koria ja pojat heittelevät kanssani yläfemmoja. Näytän kaikille hymynaamaa, mutta sisälläni riehuu häpeä.

Olen häpeissäni Ollin puolesta. Aikuisen tehtävä on suojella lapsia. Häpeän myös itseäni. Mikä minussa on niin hemmetin ärsyttävää? Ehkä en olisi saanut olla oma itseni? Jos olisin heti alusta lähtien tehnyt Ollin toiveiden mukaisesti, istunut katsomassa ja ollut hiljaa sivussa, olisiko hän silloin hyväksynyt minut? Ajoinko minä vastuuvalmentajan juomaan? Miten minulla voisi olla sellaista valtaa ja sen mukanaan tuomaa vastuuta, kun minä tulin tänne vain pelaamaan.

– Tule vähän tänne, Rilla, Jarmo vinkkasi minua seuraamaan.

Nousen vaihtopenkiltä ja kävelen miehen perässä käytävälle.

– Ymmärräthän, etteivät nämä Ollin kohtaukset liittyneet sinuun mitenkään. Hänen puheensa kertovat vain hänestä itsestään, eivät sinusta. En tiedä tarkalleen, millaisia ongelmia hänellä on, mutta olen kyllä kuullut kaikenlaisia huhuja. Meidän apuvalmentajien olisi pitänyt ajoissa puhaltaa peli poikki hänen osaltaan, mutta taisimme antaa liikaa peliaikaa.

Apuvalmentajalla tosiaan on pilli kaulassaan. Hän raappii sillä onnettomana nenäänsä.

– Ei se haittaa.

– Tietysti haittaa. Ei tämä näin saa mennä. Vanhempanne ovat luottaneet meihin niin paljon, että ovat antaneet teidät vastuullemme.

Haluaisin kovin lohduttaa Jarmoa, mutta olen itsekin lohdutuksen tarpeessa. Kaipaan äitiä. Nyt ei haittaisi, vaikka hän ilmestyisi paikalle Slash-silinterissä, jossa istuu papukaija. Hassua, miten hätätilanteessa kaikki epäolennainen, kuten toisen pukeutuminen, menettää merkityksensä. Kaipaa vain tuttua tuoksua ja ihmistä, jota ei tarvitse valloittaa ja vakuuttaa joka kerta uudelleen, vaan joka on aina puolellasi.

On puolellasi silloinkin, kun olet tehnyt väärin.

– En voi oikein mitenkään puolustautua.

– Unohda koko juttu.

– En olisi uskonut itsestäni tällaista. Olen heikko.

Joudun pian pyyhkimään Jarmon kyyneleitä. Roolit ovat päälaellaan. Tässä voisi olla komediallisia aineksia. Lapset lohduttamassa huonosti käyttäytyviä aikuisia.

– Meillä on paljon selitettävää teidän vanhemmillenne.

Sanoiko Jarmo ”selitettävää” vai ”sepitettävää”?

– Ei tästä tarvitse mitään haloota nostaa.

Tuskin kukaan meistä nuorista tarvitsee tämän takia mitään kriisiapua.

-Te lapset kerrotte kuitenkin aina kaiken kotona. Sitten teidän vanhempanne soittelevat öitä myöten uhaten kaikenlaisilla toimenpiteillä. Parempi porukka on haastamassa oikeuteen ja lähiöläiset kehottavat välttämään pimeitä syrjäkujia.

En tiedä miksi, mutta mieleeni nousee Irvikissa-paita, jonka rinnuksissa on teksti: ”We`re All Mad Here.”

– Palataan pelaamaan.

Päivän ensimmäinen järkevä lausahdus, ja se tulee minulta.

Äiti on ilmestynyt hallin käytävälle yllään keltainen pusero ja tummanlilat löysät housut. Itse asiassa, värit sopivat hyvin yhteen.

– Anteeksi, etten jaksanut odottaa autossa. Siellä on niin kuuma.

– Ei se mitään. Kiva vain, että tulit vastaan.

Äidin tuntosarvet alkavat oitis tutkailla ilmaa ympärilläni. Taidan olla epäilyttävän myötäkarvainen.

– Miten päivä on mennyt?

– Ihan hyvin.

Turvallinen vakiovastaus. Näin ensi hätään. Riko lasi vasaralla.

– Ovatko pojat sanoneet jotain?

– Ei, kyllä minä poikien kanssa toimeen tulen.

– Kenen kanssa sitten et tule?

– No, se yksi valmentaja oli vähän elämään kyllästynyt tai ehkä vain perinteisesti väsynyt.

– Sitä se vitamiinivajaus teettää. Kannattaisi mennä heinä-elokuun vaihteessa mustikkaan. Mustikassa on paljon C-vitamiinia ja kuituja. Väsymystiloihin voisin suositella myös tyrniä. Sitä voi käydä ihan itse poimimassa vaikka Uudenkaupungin saaristosta. Tietysti, jos kyseessä on krooninen väsymysoireyhtymä, niin kannattaa ottaa myös B- ja D- vitamiinia ja magnesiumia. Mitä mieltä olet, pitäisikö minun palata vielä vähän neuvomaan tätä valmentajaa? Tiedän hyvän tyrniapajan.

Otan äitiä käsikynkästä, enkä päästä irti. Äiti puhuu koko matkan kotiin. Se sopii minulle. Kuuntelen, mutten kuule, sillä mietin itseäni. Mikä tekee minusta niin vastustamattoman ärsyttävän?

– Onhan se ironista, kuolla terveyskeskuksen odotushuoneeseen vuoronumero kädessä. Todellista ironiaa on kuitenkin maailman menestyneimmän F1-kuljettajan kohtalo. Mieti nyt! Vuosikymmenien vaarallinen ura täynnä riskejä ja ääritilanteita, mutta se viimeinen shikaani, tulee kuitenkin vastaan jossain ihan muualla, laskettelurinteessä. Mitä siihen voi sanoa?

– Mmm…

– Niin, ihan hyvin sanottu. Ei siihen ole sanoja.

Äiti tööttää tiellä ruokaileville linnuille varoituksen.

– Sekin on ironiaa, että nääntyy pelikoneen ääressä hengiltä, vaikka vieressä olisi kraana ja jääkaappi. Tai ei sittenkään, se on kyllä jo elämän tuhlaamista.

Kotona lötkähdän sohvalle katsomaan Paavo Pesusientä. ”Olet pelkkä lapsi”, hoetaan Paavolle kuin se olisi jotain häpeällistä. Sunnuntaipäivän surumielisyys iskee, vaikka on kesäloma.

Perjantai on levottoman kikatuksen päivä, sunnuntaina mitkään tiivisteet eivät pidättele sakeaa ja alakuloista usvaa. Paavolla on suuret animesilmät. Piirrän kuulakärkikynällä reiteeni shakkiruutuja. Kyläilin kerran kodissa, jossa keittiönlattia oli iso shakkilauta. Ja asukkaat eläviä pelinappuloita.

Koira on imeskellyt jokaisen sohvatyynyn. Seuraan välillä hämähäkkiä, joka kulkee päämäärättömästi valkoisella katolla. Tietääkö se koskaan, mihin on menossa vai onko sen koko elämä yhtä harhailua?

Paavo ja hänen paras ystävänsä Patrik ovat kuin minä ja Jonne ennen. Pesusieni ja meritähti, jotka tukevat toisiaan. Jonnen mielestä minä olen pesusieni, koska ne ovat keltaisia ja pehmeitä, kuten minä. Ihmettelin sitä keltaisuutta. Ei minulla ole maksasairautta, enkä ole syönyt säkeittäin porkkanaa. ”Älä nyt, olet ihan kävelevä karoteeni”, Jonne sanoi. Minä olin lempinimistäni ylpeä. ”Minä taas olen suosiolla meritähti, niillä ei ole lainkaan aivoja”, Jonne nauroi. ”Ilman aivoja on kevyttä elää.”

Olisin halunnut kertoa äidille Ollista, mutten kertonut. En tiedä, miksen. Ja nyt en enää kehtaa, koska en tehnyt sitä heti, vaikka meillä on aina ollut sääntö numero ykkösenä: ”Kerro heti aikuiselle!” Olen alkanut lipsua.

Ollin lisäksi on aina myös Nora, josta olen vaiennut. Selittelen puhumattomuuttani sillä, etten halua pahoittaa äidin mieltä, vaikka tiedän hiljaisuuteni olevan loukkaavinta kaikista. Se on epäluottamuslause.

Elämä on vaaleanpunaista hubbabubbaa, joka tahmaa ajatukset, tarttuu pitkiin hiuksiin, saa leukaperät kipeiksi ja pään särkemään ohimoilta. En yhtään tiedä, kumpi on kamalampaa, olla syyllinen tai tulla syyttömänä syytetyksi? Syyttömänä syytetty ainakin tietää sisimmässään olevansa syytön.

Millainen edes olisi ihminen, joka kelpaisi jokaiselle? Ainakin kuollut. Ihmiset tuntuvat järjestään kuolemansa jälkeen muuttuvan ihaniksi ja pidettäviksi. On kai klisee sanoa, mutta totta, tärkeintä on kelvata itselleen. Siihen kaikki perustuu. Jos ei kelpaa itselleen, kaikki muukin on arvotonta. Ihan sama, vaikka koko maailma ihailisi sinua, jos et pidä itsestäsi.

Ymmärrän nyt, mitä äiti tarkoitti kertoessaan kerran kouluajoistaan: ”Eniten kadun niitä tilanteita, jolloin hylkäsin itseni.” Jos ei ole itse itsensä puolella, kuka on?

(jatkuu)

Edelleen ihan pihalla!

Ystävyydellä,

Nina