Kävin kuikuilemassa vähän Loviisaa ja Haminaa. Vähän enemmän Lappeenrantaa. Auton ilmastointi toimi vain puolisen tuntia. Se näytti, miten olisi voinut olla.
(Ruokkivatko muistot onnen ajasta meitä niinä nälkäisinä päivinä vai olisiko helpompaa, jos olisimme kärsineet aina aliravitsemuksen tilasta, tottuneet siihen?)
(Camping Lappeenranta)
Matkalla Vantaalta Lappeenrantaan kiinnitin huomioni:
– Punaiseksi maalattuihin kiviin, jotka vilkuttivat metsän reunalla.
– Hoikkiin traktoreihin (Modernit traktorit ovat niin pulleita ja itseään täynnä.)
– Klapeja tekevään mieheen.
– Kohtiin, joissa kaikki oli vinossa (ja olisin halunnut jäädä, kun olen vinossa itsekin).
(Pate ja Rocky rannalla)
– Yliajettuihin, joilla oli yhä häntä pystyssä.
– Kesätorikyltteihin (lauantaisin).
– Riisuttuun Saleen.
(Vety)
– Kitulaan (Me pidämme kai Kituloista, sillä niitä on Suomessa peräti nelin kappalein. Haminassa, Joutsassa, Suomusjärvellä, Tervolla.)
– Turkian lavaan (Tansseja satunnaisesti.)
– Kaurismäkeläiseen buffettipaikkaan (Seisova pöytä oli alkujaan viinapöytä, jossa itse asian lisäksi oli tarjolla vain leipää, voita ja ehkä juustoa.)
– Maitohorsmapeltoon.
(Lappeenrannan satamaa)
– Molemmin puolin tietä oleviin hautausmaihin.
– Lehmättömiin laitumiin.
– Ylitsevuotavaan lampeen.
(Lappeenrannan linnoitusalue)
*******
– Pienikin paikanvaihdos voi herätellä uusia ajatuksia. Ravistella pohjia myöten, nostaa pinnalle sakkaa, jonka joukossa voi olla niitä kultahippuja. Se valo, jota monet taiteilijat lähtivät etsimään Pariisista 1800- ja 1900-luvuilla. Valon täytyy olla erilaista Valojen kaupungissa.
Valo on erilaista riippuen valon vastaanottajan omasta valomäärästä. Vino valo on lempeää. Suora valo ottaa silmätikukseen. Keinovalolla on keinonsa, kun taas luonnonvalo tuo rytmin (jota vastaan yritämme taistella).
(Kehruuhuone on vanha nimitys naisten työvankilalle. Lappeenrannan (1818 – 1882) lisäksi kehruuhuone on ollut Turussa vuodesta 1730 vuoteen 1882, jolloin naisvangit siirrettiin Hämeenlinnan naisvankilaan.)
*******
Täydellisen lähettyvillä ahdistus, ahtaus.
Kaipaan rumaa muovipussia.
Rikkomaan idylli.
(Lappeenrannan linnoitus, Kristiinankatu.)
*******
Pietari otti yrttinsä,
hiiri virnansa,
niitty nätkelmänsä,
kissa ja harakka kellonsa, yksi kissa käpälänsä,
päivä kakkaransa,
orava marjansa,
käki ja kylähullu kaalinsa,
minä kuvansa.
*******
Joskus välimatka on paras mahdollinen kesälomareissu.
(Lappeenrannan Jumalansynnyttäjän Suojeluksen kirkko on Suomen vanhin edelleen toiminnassa oleva ortodoksinen pyhäkkö (1785). Kirkon kultaiset kupolit ovat kuin suuria kyyneleitä.)
*******
Sadekuuro on kastellut tien selkärangan. Omani, kivettynyt metsä.
*******
Kipeintä on, kun yksi kipu karkaa kimpusta. Yksi on terävä huuto ilman kuoron pehmustetta, merkityksetöntä kärsimystä vaimentavaa akustiikkaa.
*******
(Linnoituksen kaupunginosassa voi kuluttaa koko päivän.)
*******
Aristoteles oli tätä mieltä, että alkua pitää seurata keskikohta, josta sitten edetään kohti vääjäämätöntä loppua. Eräänlainen yksinkertainen vuoristorata. Kutkuttava nousu ylös, koko maiseman päälle, dramaattinen vapaalasku, viimeinen kuoppa, jossa oksennus lentää edellisen selkään, ja lopulta loppuratkaisu, jossa kaikki nousevat vaunusta huojuville jaloilleen (tai vaihtoehtoisesti, vaunu onkin tyhjä, ja jäljelle jää hämmennys).
Alku, keski ja loppu, Syntymä, elämä ja kuolema. Isä, Poika ja Pyhä Henki. Ylhäällä, keskellä ja alhaalla. Maan alla, maalla ja ilmassa. Minä, sinä ja perhe. Eilen, tänään ja huomenna. Mitä, missä ja milloin? Nostan, kannan ja lasken. Saan, pidän ja luovutan. Aamu, päivä ja ilta. Iltayö, keskiyö ja aamuyö.
(Lappeenrannan hiekkalinna, Satamatie.)
Juonen kaari voi mennä pitkäksi. Ulosajon seurauksena voi olla kaikenlaista kuolemasta oman maiseman löytymiseen. Hyvän sieni- tai mustikkapaikankin voi löytää. Mutkat voi vetää myös suoriksi. Elää käymättä kertaakaan kliimaksissa, omassa huippukohdassaan, joka muuttaisi kaiken.
Kaari kasvaa helposti umpeen. Siitä tulee pieni kehä, jota kierretään automaattiohjauksella. Mukana matkassa kulkevat ”en ole” ja ”miksi en ole?”. Ne kirkuvat takapenkillä nälkää, janoa ja vessahätää, eikä niille kelpaa Whopper, vesi tai huoltsikan toiletti, vaikka se on vihreä ja täynnä luonnonääniä. Vaikket periaatteesta (ja pelosta) ota koskaan liftaajia, vieressäsi huolehtii kuitenkin päätön ääni, joka lakkaamatta, monotonisesti resitoi.
”Tuokin kulkee aina päin punaisia.”
”Miksi nuo saavat mennä yksisuuntaista väärään suuntaan?”
STOP-merkissä lukee pienellä.
”Elämä on perseestä!”
Mehän tiedämme, itse itsensä sabotoijia on liikkeellä. Sisäinen puhe on jumittanut käsijarrun päälle. Mäkilähdön opetteleminen on käynyt liikaa hermoille. Miksei kukaan ole suolannut tietä? Tyhjäkäynnillä ei pääse edes pihasta pois. Kannattaako pitkissä alamäissä antaa rullata vapaalla?
Missä kohtaa juonen kaarta nyt mennään?
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
Kun tulen kotiin muovikasseineni, löydän äidin olohuoneen lattialta istumasta. Hän on levittänyt eteensä kellastuneita vihkoja. Ilmassa on makeaa pölyä.
Äiti ei nosta katsettaan papereista.
– Muistatko Rilla, kun kävin viime talvena ystäväpalvelukurssin ja sain Kaarinan ystäväkseni?
Sitä ei voi unohtaa. Äidillä on ollut todella vaikeaa Kaarinan kanssa. Olen monta kertaa kehottanut luovuttamaan, mutta aina äiti on sanonut katsovansa vielä seuraavan viikon. Minusta auttamisessa ei ole mitään järkeä, jos hintana on oma sairastuminen. Missä mielessä kaksi sairasta on yhtä sairasta parempi?
Kaarina on yli kahdeksankymppinen hienostonainen, jolle tärkeintä elämässä tuntuu olevan edesmenneen rovasti-puolisonsa kautta eläminen. Äidin mukaan Kaarinalla on paljon lempilauseita, jotka tämä muistaa toistaa joka kerta.
”Mieheni tunnettiin laajalti.”
”Kuinka monta ruustinnaa sinä tunnet?”
”Eikö sinulla ole varaa kuin rihkamakoruihin?”
”Huulipunaa ja hajuvettä saarnastuolissa. Miksi naisten pitää päästä joka paikkaan?”
– Kaarinan mielestähän en tehnyt koskaan mitään oikein. Ensimmäisellä tapaamiskerralla melkein istuin antiikkinahkaiseen Chesterfield-työtuoliin. Se oli tulipunainen kardinaalimunaus. Miten saatoin ajatella istuvani hänen miehensä työtuoliin, jossa tämä kirjoitti saarnojaan ja katseli isoista ikkunoista joen vastakkaisella rannalla olevaa työpaikkaansa, kirkkoa. Kaikki tuliaiseni: viallisia. Ihralta maistuvia viinereitä, halpakahvia. Ulkonäköni: typerä. Epäaidot korut, sekaiset hiukset ja tyylitön puketuminen. Humanistinen koulutukseni: ajanhukkaa. Mitä se ehkä onkin. Jos saisin ottaa uusiksi, opiskelisin varmaan putkimieheksi tai kylmäasentajaksi. Tälläkin hetkellä olisin töissä ja saisin illalla olla väsynyt hyvällä omallatunnolla.
Äiti sarjahuokailee.
– Niin, ja olin tietysti syntynyt väärän sukupuolen edustajaksi.
– Kaarina on itsekin nainen.
– Silti hän halveksi naisia, etenkin nuoria naisia. Palvoi kahta poikaansa, jotka olivat niin kiireisiä, etteivät ehtineet koskaan käydä katsomassa häntä. Isäänsä tulleita poikia. Toinen on ortopedian erikoislääkäri ja toinen sisätautien erikoislääkäri. Molemmat ovat siis erikoislääkäreitä. Eivät halua olla yleislääkäreitä, koska sellaisten pitää hoitaa kaikenlaisia potilaita. Köyhiä ja kipeitäkin.
Äiti pudottaa itsensä selälleen lattialle. Menen makaamaan hänen viereensä. Pidän äidin läheisyydestä.
– Yhtenä torstaina televisiosta tuli lastenohjelmaa. Meillä ei ollut mitään puhuttavaa, joten keskityimme katsomaan pehmolelun seikkailuja. Perinteinen ruskea nalle lähti kahden ystävänsä kanssa piknikille. Yllättäen Kaarina alkoi avautua. Kertoi omilla pojillaankin olleen lapsena samanlaiset nallet. Pojat repivät niiltä silmät irti, etteivät ne pystyisi tekemään enää syntiä. ”Sokea ei ole yhtä altis kiusauksille kuin näkevä”, niin Kaarina sanoi hymyillen samalla tyytyväisesti. Se oli minusta kammottavaa. Tämä oli kuitenkin vasta alkua. Seuraavaksi Kaarina paljasti nähneensä paholaisen. Kysyin tietysti, miltä se oli näyttänyt.
– No? Kerro!
– Paholaisella ei kuulemma ole sarvia tai kavioita. Ei voi tietää, kuka on paholainen ennen kuin tietää.
– Ja sitten taitaakin olla jo liian myöhäistä, lisäsin.
– Kysyin, missä hän oli nähnyt sen. Kuulemma peilissä, josta se oli katsonut häntä tutuin kasvoin. Paholaisella oli näet ollut Kaarinan kasvot. Nyökkäilin ikään kuin hänen puheensa olisivat olleet ihan jokapäiväisiä. Ehkä ne olivatkin. ”Olen ollut aina sen sisällä, mutta en ole aina tiennyt sitä.” Sitten Kaarina esitti omituisen kysymyksen. ”Eikö vain sinunkin äitisi kyennyt synnyttämään käärmeitä?” En oikein tiennyt, mitä vastata. Änkytin jotain käsittämätöntä, joten Kaarina hermostui ja käski minun etsiä tieni ulos.
– Lähditkö?
– Mielelläni, kuten aina. Et tiedäkään, miten paljon sitä tuollaisten jälkeen arvostaa ulkoilmaa ja läheisestä pitseriasta tulevaa ruoan tuoksua. Kaikki tavallinen tuntuu taas ihmeelliseltä. Oikein autuudelta.
– Ja silti menit taas seuraavana torstaina uudelleen, totesin vähän syyttävällä äänellä.
– Niin. En sallinut itseni luovuttaa liian helpolla. Seuraavalla kerralla oudot puheet jatkuivat. ”Hyökkääminen opetellaan, mutta puolustautuminen on asenne. Joskus vain on pakko hyökätä. Älä sinäkään odota liian pitkään. Mitä kauemmin emmit, sitä verisempi hyökkäyksestä tulee.” Kaikkea tuollaista. Ajattelin hänen saaneen Sun Tzu´n ”Sodankäynnin taidon” luettua, mutta ei hän tainnut enää paljon jaksaa lukea. Tuskin selasi edes sanomalehteä. Jotain muuta oli tapahtumassa.
– Mitä?
– En tiedä. Hengittäminen huolestutti häntä. Se oli kuulemma hyvin vaarallista. Jopa vaarallisempaa kuin hengityksen pidättäminen.
– Sen minäkin ymmärrän. Molemmissa on vaaransa. Varsinkin, jos asuu Kiinassa.
– Kaikki Kaarinan jutut alkoivat olla kummallisia. ”Joskus vain tulee niin kuuma, että on pakko sytyttää kaikki tuleen. Ei sillä teolla itseään enää voi auttaa, mutta tulevia polvia kyllä, sillä tuhka torjuu tuholaisia.” Yhtenä päivänä hän esitteli kuolleen miehensä muistokirjoituksen, nekrologin. Siinä kesämökillään Kustavissa tapaturmaisesti kuolleesta rovasti, Arto Juhani Sepästä, viljeltiin paljon suopeita ja ylistäviä adjektiiveja. Pidetty kollega, rakastettu puoliso ja isä, kunnioitettu ja oikeudenmukainen seurakunnan johtaja ja seurakuntalaisten luotettu. Jotain tuollaista. Kaarina riuhtaisi lehtileikkeen käsistäni ja nauroi pilkallisesti. Se oli kummallista. Koko kotimatkan mietin, millaiselta tuntuisi olla ihminen, josta kirjoitettaisiin noin. Olla melkein superlatiivi. Paras kaikessa.
Äiti silittää hiuksiani hajamielisesti.
– Kaarina onnistui herättämään mielenkiintoni, joten menin pääkirjaston mikrofilmihuoneeseen lukemaan vanhoja sanomalehtiä. Ajattelin, että sama kai se, miten työtön aikansa käyttää. Kuluu se elämä mikrofilmihuoneessakin. Istuen kuolema tulee ehkä jopa nopeammin kuin juosten, sillä istuminen tappaa.
– Voisiko siis istumalla liikaa tehdä itsemurhan?
– Kaikella voi, äiti tuhahti.
– Aurinko kuivattaa pikkuhiljaa maapallolta kaiken veden ja lopulta se syö meidät kokonaan. Turha siis edes kysellä tuollaisia. Parempi kysyä vaikka, pesenkö hiuksesi vai haluatko mieluummin, että hieron niskaasi? Minäkin olen koko ikäni kysellyt ja pohtinut. Mitä iloa siitä on ollut kenellekään. Me tarvitsemme enemmän ihmisiä, jotka tarttuvat toimeen, tiskirättiin, lapioon, kirjaan, kauhaan, käteen.
– Jäit sinne mikrofilmihuoneeseen.
En edes tiennyt sellaisia olevan olemassa.
– Niin, tosiaan. Löysin Kaarinan esittelemän muistokirjoituksen sunnuntain lehdestä. Rovasti oli kuollut 8. elokuuta vuonna 2002. Vuoden 2002 elokuu oli kirjoitusten mukaan poikkeuksellisen helteinen. Sääkartat hohkasivat punaisina kaikkialla maassa. Jopa yöt olivat kuumia. Grillaamiseen taisi riittää, kun nosti makkaran ilmaan ja piti sitä siinä viisi minuuttia. Ongelmia tuntui aiheuttaneen ennen kaikkea korkea sisälämpötila. Tuulettimet oli myyty kaupoissa loppuun, kerrottiin eräässä jutussa. Kuvassa iäkäs pitkäaikaissairas nainen yritti viilentää itseään paperiviuhkalla, jossa oli lohikäärmeen kuvia. Taustalla oli sisälämpömittari, joka näytti +40 astetta. Asiantuntijat neuvoivat, miten selvitä hengissä kesästä. Kuumat suihkut ja sänkyjen viilentäminen kylmäpakkauksilla.
Vanhus parat.
– Löysin paikallislehdestä jutun rovastin kuolemasta. Siinä kerrottiin, miten rovastin rouva oli ollut sisätiloissa tekemässä ruokaa ja itse rovasti oli puuhaillut mökin ympäristössä. Kalasopan valmistuttua rouva oli lähtenyt kutsumaan miestään lounaalle, mutta löytänytkin tämän nukkumasta kalliolta. ”Minä herättelin häntä, että nouse nyt syömään ennen kuin ehtii jäähtyä.” Rouvan mukaan rovastilla oli ollut sydänvaivoja jo pitkään, joten hän epäili kuumuuden olleen miehelle liikaa. Jutussa kerrottiin rouvan soittaneen hätänumeroon. Ongelmia oli tullut mökin osoitteen kanssa. Vaimolla kun ei ollut tietoa osoitteesta tai mökin koordinaateista. Saaren nimen hän oli kuitenkin lopulta muistanut, joten pelastushelikopteri oli löytänyt perille. Rovasti oli todettu kuolleeksi, mutta varmaa kuolinsyytä ei vielä siinä vaiheessa oltu tiedetty. ”Jumala halusi uskollisimman palvelijansa luokseen”, oli vaimo jutun mukaan nyyhkyttänyt. Myöhemmin oli selvinnyt, että rovastia oli purrut kyykäärme. Ei kuitenkaan yksi, vaan lukemattomia. Haastateltavan lääkärin mukaan näytti siltä kuin rovasti olisi kaatunut käärmeenpesään. Jutun lopussa lääkäri kertoi vielä nuoren kyykäärmeen puremasta, joka on usein paljon vaarallisempi kuin vanhan. Nuoret kun eivät vielä osaa säännöstellä myrkkyrauhasen annostelua.
Tuttu juttu. Me nuoret olemme sellaisia.
– Sehän ei kai aina ole myrkky, joka aiheuttaa oireet, lisäsin.
– Rovasti saattoi olla allerginen käärmeen syljelle.
Äiti silittää kättäni.
– Kyyn puremaan ei ollut lehden mukaan kuollut kukaan moniin vuosikymmeniin ”Tämä saattoi olla monien epäonnisten tapahtumien summa”, todettiin lopussa diplomaattisesti.
– Erikoinen tapa kuolla.
– Kuolemasta puheen ollen, Kaarina kuoli kuukausi sitten.
– Et ole kertonut.
– En halunnut pilata teidän kesälomaanne. Sitä paitsi, ettehän te tunteneet häntä. Tuskin minäkään tunsin. Enkä ole varma, halusinko edes tuntea. Kyllä se oli yhtä kivireen vetämistä alusta loppuun. Kuten olemme niin useaan otteeseen puhuneet, myös aikuiset osaavat kiusata toisiaan.
– Ja itseään.
Olen vieläkin vihainen siitä, että äiti antoi mollata itseään, vaikka esitelmöi aina minulle itsekunnioituksesta ja puolensa pitämisestä.
– Tänään tapahtui jotain kummallista. Kyllä, todella outoa!
Arvaan sen liittyvän jotenkin lattialla makaaviin ja makealta kellarilta tuoksuviin vihkoihin.
– Ovikello soi joskus kolmisen tuntia sitten. Ovella oli minua vanhempi nainen, jota en tuntenut. Hän kysyi, olenko Lemmikki ja myönsin olevani. Kaarina Sepän ystävä? Levittelin vain käsiäni. Ystävä ja ystävä? Nainen sanoi olevansa Kaarinan tytär, Kirsi. Minä en edes tiennyt hänellä olevan tytärtä. Kaarina oli puhunut vain kahdesta kiireisestä lääkäripojastaan. Nainen ojensi minulle kassin. Sanoi Kaarinan viimeisessä tahdossa olleen toivomuksen, että minä saisin hänen päiväkirjansa. Olin kuulemma ollut hänen äitinsä mielestä hieno nainen. Hieno nainen? Mitä hittoa?
– Ovatko nuo siis Kaarinan päiväkirjoja?
– Ovat. Mutta mitä minä näillä teen? Lähes vieraan ihmisen päiväkirjoilla. Ihmisen, joka halveksi minua. En ymmärrä yhtään. Miksi?
– Montako niitä oikein on?
– Näitä on kuusi. Ja vaistomaisesti tiedän, ettei näihin ole mahtunut montaa onnenpäivää. Sen verran olen päiväkirjoja ehtinyt selata, että tiedän vanhimman olevan vuodelta 1960, jolloin Kaarina on ollut laskujeni mukaan 13-vuotias.
– Nehän ovat jo antiikkia. Wau!
– Niinpä. Wau!
(Tänä vuonna veistosten teemana on Suomen luonto.)
– Luetaan vähän, ehdotin.
– Lue minulle ääneen. Pätkiä sieltä täältä.
Äiti empii pitkään.
– En ole innoissani. Miksi hän halusi antaa nämä minulle? Mitä hän ajatteli saavuttavansa tällä?
– Selvitetään se. Aloita siitä ensimmäisestä. Lue jotain.
Äiti alkaa lukea.
Tiistaina, 8. maaliskuuta 1960.
Isä kysyi tänään, miten on uskoni laita. Vastasin, että totta kai minä Jumalaan uskon. Mutta, hän taisi tarkoittaakin itseään. Oli pakko vastata samalla tavalla.
Isäni Toivon, kasvattiveli Onni, kävi eilen, ja taas veljekset ryyppäsivät yhdessä. Toivo (on mennyttä) ja Onni (tulee eläen). Kamala ilta.
Hain tänään kalamummolta silakoita. Äiti sanoi, ettei jaksa kuunnella minun parpatustani. Ruokapöydässä oli taas karmea tunnelma. Jos voisin, lopettaisin kokonaan syömisen. Äitikin inhoaa ruokailuja, koska ei oikeasti osaa laittaa ruokaa. Isä sanoi, että äidin kosketus pilaa kaiken, jopa ruoan. Niin hän sanoo aina. Isä ei pystynyt syömään silakkalaatikkoa, mutta minun oli pakko syödä lautanen tyhjäksi. Kysyin, miksi? Isä pyysi pitämään turvan ummessa. Hän tuli ja työnsi loput ruoat väkisin suuhuni ja raivosi: ”Niele, perkele.”
Tein hetki sitten läksyjä huoneessani, kun isä tuli sisään ja nosti minut hiuksistani pystyyn. Kun kysyin äsken äidiltä, mitä oikein olin taas tehnyt, äiti vastasi, että olin nenäkäs ja uhmasin isää. Isä pelkää, että hänelle nauretaan, jos hän ei pysty pitämään omaa tytärtään kurissa. Isähän on sentään saarnaaja, vaikkei hänellä pappisvihkimystä olekaan. Hän on esimerkki, äiti sanoi. Meidän tehtävämme on tukea häntä. Minä en halua tukea isää. (Jos joku löytää tämän päiväkirjan, minä kuolen, mutta en välitä.)
Sunnuntaina, 13. maaliskuuta 1960.
Eilen minut suljettiin kellariin. En suostunut menemään sinne vapaaehtoisesti, joten isä tönäisi minut portaita alas. Loukkasin jalkani pahasti. En taida päästä aikoihin kouluun. Kellariin mennään porstuasta. Avataan lattiassa oleva painava luukku. Kapeat puuportaat ovat jyrkät. Makasin kellarin lattialla, perunalaarien vieressä. Minulla ei ollut takkia tai kenkiä, joten palelluin ihan hirveästi. En tiedä, kauanko siellä olin. Aloin jo pelätä ja toivoa, että minut oli unohdettu sinne. Kun äiti avasi luukun huutaen minua tulemaan, en pystynyt nousemaan. Jalkani ei kantanut ja olin lähes jäätynyt kiinni lattiaan. Kuulin isän sanovan äidille, että jätä se sinne, jos kerran kiukuttelee. Oppiipa sitten. Äiti sulki taas kellarin luukun.
Isä oli lähtenyt kirkolle, joten äiti tuli katsomaan minua. Hän talutti minut ylös huoneeseeni. En oppinut kellarissa mitään muuta kuin vihaamaan. Entistä enemmän. Millainen Jumala, sellaiset uskovaiset.
Äiti keitti minulle sipulimaitoa, muttei kutsunut lääkäriä katsomaan jalkaani. Ei, vaikka Vilho on lääkäri ja asuu naapurissa. Ei, vaikka veljelleni, Tapanille, kutsutaan lääkäri, jos hän kerran aivastaa. Niin se vain on, pojat ovat tyttöjä paljon arvokkaampia. Isä sanoo niin usein. Sellainen on kuulemma luonnon laki.
Tänään olen vain unelmoinut ruskeista, pahvisista matkalaukuista. Pakkaisin ja lähtisin pois. Mutta ei minulla ole paljon mitään pakattavaa, eikä paikkaa, minne mennä, ei edes matkalaukkua. Minä kuolen tähän taloon. Väsyttää.
V. A. Koskenniemi kirjoitti omassa päiväkirjassaan joskus 40-luvulla, että: ”Ajan virta kuljettaa yhtä nopeasti perille sen, joka nukkuu, kuin sen, joka valvoo.” Nyt minä kirjoitan sen omaan päiväkirjaani.
– Arvasin tämän, äiti huokaisi. – Voidaanko jo lopettaa?
– Ei.
Pakotan äidin jatkamaan.
(Perinneratsastajat vaalivat ratsuväen perinteitä ja tekevät kaupunkikierroksia.)
Torstaina, 17. maaliskuuta 1960.
Menin tänään kouluun. Kerroin loukanneeni jalkani hypätessäni keinusta. Kotona äiti teki taas silakoita. Tällä kertaa paistettuja. Isä heitti omat silakkansa äidin kasvoille. Toivon, että silakkaparvet uisivat pois Suomesta.
Illalla luin sängyssä Caryl Chessmanin ”Ihmisiä kuolemankujalla”. Minä en hyväksy kuolemantuomiota. En sittenkään, vaikka Chessmankin on tuomittu väkisinmakaamisesta. Minulle sanotaan, että jos se sattuisi minun tai tulevien lasteni kohdalle, mutta en sittenkään. Miksi jonkun toisen tekemän rikoksen pitäisi tehdä minustakin rikollisen? Kai minä olisin sitten vain uhri. Siihen minä olen tottunut.
”…mutta kuolema sinänsä ei ole pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Pahinta on, kun eksyy mustaan labyrinttiin eikä löydä ulospääsyä, ei löydä itseään.” Olen samaa mieltä Chessmanin kanssa. Vaikka hän on väkisinmakaaja, hän on myös älykäs, joskus jopa sympaattinen.
Äiti heittää päiväkirjan nurkkaan. Kuin se olisi saastunut.
– Vaihdetaan seuraavaan, ehdotin.
Perjantaina, 4. toukokuuta 1962.
Toivon, että syfilis leviäisi isän aivoihin.
Äiti on maannut sängyssä jo monta päivää. En tiedä, mikä häntä vaivaa. Isän mukaan ”piru laittaa toivonsa heikkoihin”.
Äiti on puhunut kummallisia koko päivän. ”Kun ihminen on käyttänyt loppuun selviytymiskeinonsa, joku löytyy sakset selässään.” Piilotin kaikki sakset. Varmuuden vuoksi. Voisivathan ne löytyä minunkin selästäni.
Kävin äsken taas katsomassa äitiä. Vein hänelle tekemääni laihaa lihakeittoa. ”Se, mitä eniten pelkäät, toteutuu aina.” Niin hän sanoi minulle monta kertaa. Kuin se olisi ollut uutinen. Millainen äiti antaa tyttärelleen perinnöksi tuollaisen lauseen? Itsestäänselvyys ei ole mikään perintö.
(Lappeen Marian kirkko on vuodelta 1794. Se on puinen kaksoisristikirkko, joka sijaitsee keskellä kaupunkia.)
– Ota seuraava, kehotin äitiä, joka näyttää pahoinvoivalta.
Äiti etsii aikajärjestyksessä seuraavan muistikirjan. Sen kanteen on liimattu vihreäpohjainen postikortti, jossa vasemmalla on itsetietoinen kalkkuna ja lintua vastapäätä oksalla seisoo orava, joka näyttää isolta vaalealta hevoselta. Korttiin on painettu teksti: ”Greetings of the Season.” Toivotuksen alle joku on lisännyt oman viestinsä: ”Hyvästi vain.”
Perjantaina, 4. kesäkuuta 1965.
Muista piilottaa päiväkirjat hyvin. Tämä neuvo on itselleni. Kukaan ei saa koskaan lukea näitä.
Ensi viikolla, tosiaan, ovat hääni. Tuleva mieheni, Arto, on minua paljon vanhempi. Hän on jo alkanut kaljuuntua otsalta. Ihan totta. Yritän olla katsomatta hänen hiuksiaan. Toisaalta, se on vaikeaa, koska en erityisemmin halua katsoa mitään osaa hänessä. Miten ihmeessä hän alkoi lähestyä minua? Ainakaan en tehnyt mitään innostaakseni häntä. Enhän?
Minun pitäisi olla iloinen päästessäni pois kotoa. Arto on isän tuttuja, joten pakoni on vain näennäinen. Minut siirretään muuttokuorman mukana Turkuun, mutta muuttuuko mikään?
Arto on valmistunut papiksi. Isä vain leikkii pappia, mutta Arto on oikeasti sellainen. Eikö se ole vielä pahempi? Isää ei tarvitse ottaa vakavasti, koska hän on sisimmältään vain näyttelijä, joka ei itsekään usko näytelmäänsä. Isä saarnaa juomisesta piilotellen samalla omaa pulloaan selkänsä takana. Arto sen sijaan, hän on enemmän tosissaan, ja siksi vaarallisempi.
Isän mukaan minulla on syytä olla kiitollinen, sillä olen tehnyt hienot kaupat. Olisin mieluummin ottanut kukonaskelkuvioisen puolihameen tai ison lautasellisen mustikkamaitoa.
Pakopaikkaa ei ole missään. Jotenkin olen aina tiennyt sen.
Äiti puhuu valoon kurkottumisesta. Kieltää minua katsomasta peiliin, jotten vain näkisi todellista minääni ja tulisi hulluksi. Hän on itse tainnut katsoa peiliin. Ja on nyt sillä tiellä. Isän mukaan se on perinnöllistä, joten minä olen seuraava.
Äidin puheesta on nykyisin vaikeaa saada selvää. Hän huutaa, lyö käsiään yhteen ja lausuu sanoja yhtenä pötkönä, puhuu ilman pisteitä ja kertoo monia tarinoita päällekkäin. En pysty katsomaan häntä silmiin. Ei hän ennenkään erityisen lämpöinen ollut, mutta nykyisin hän on täysin kylmennyt. Kukaan ei pidä minusta. Minä en pidä kenestäkään. Reilua.
Hakkasin eilen kasvojani huoneeni seinään. Tänään löin nyrkillä itseäni useita kertoja vatsaan. En tarvitse peiliä. Olen jo hullu. Tunnen syvää tarvetta repiä hiukset päästäni.
(Muraalitaidetta.)
Lauantaina, 12. kesäkuuta 1965.
Ne olivat omituiset häät. Mitä voin sanoa? Katselin menoa pihapihlajan oksalta ja säälin 18- vuotiasta tyttöä kellastuneessa pitsimekossaan. Hame oli niin suuri, että näytti kuin morsiamella ei olisi ollut rintoja lainkaan. Tytön kimpussa oli väsyneitä, eriparisia ruusuja, jotka eivät luultavasti koskaan aukenisi omaksi todelliseksi itsekseen. Kuten ei morsiankaan. Papin vaimo. Mikä papin vaimo on itse, ilman pappia ja vaimouttaan? Minusta ei ehtinyt kasvaa mitään omaa.
Käsi, joka piteli kuppia, ei ollut minun. Istuin sohvalla aviomieheni vieressä katsellen kämmenselkieni suonia. Minulla oli vanhan ihmisen kädet. Olisin halunnut tarttua puukkoon, katkaista pullean suonen kämmenselästäni, vetää toisen pään esille ja alkaa keriä suonta suureksi keräksi. Vetää ulos suonet koko kehostani. Mutta, olen järkevä tyttö. Jos haluan kutoa, pyydän mieheltäni rahaa ja ostan lankaa. Mutten minä halua kutoa. Sukatko kutoisin? Kenelle haluaisin lämpimät jalat? En osaa edes kuvitella, millaisesta miehestä voisin oikeasti pitää. Näen vain ne kuvitteelliset villasukat, mutten miestä, jonka jalkoja ne lämmittävät.
Onnin vaimo huokaili minulle, miten tämä on tytön elämän onnellisin päivä. Huomasi selvästi, miten koville moinen valhe otti. Tuo nainen ei ole onnellista päivää nähnyt. Tuskin näen minäkään. Ehkä hän sääli minua, kun tiesi, mitä on odotettavissa.
Äiti huitaisi Onnin vaimoa kädellään. Äidin mukaan vainajakin pääsee parempaan paikkaan. Sitten äiti komensi minut hakemaan saunan eteisestä pahvilaatikkoa. Isä yritti hiljentää äidin, mutta isä on jo valtansa menettänyt. Monta senttiä lyhentynyt mies. Äiti ei nykyään enää edes kuullut isää. Ihmetteli vain joskus mieheensä katsoen: ”Ja kukas se sinä oikein olet? Aiotko jäädä tänne pidemmäksikin aikaa?” Äänestä kuuli, että matkan pikainen jatkuminen olisi äidin mielestä toivottavaa.
Pääsin pois omista häistäni. Istuin puolisen tuntia saunanpenkillä itkemässä. Kuivin silmin, jotten paljastuisi, sillä minun piti jaksaa näytellä itseäni. Penkin päässä todellakin oli teipattu ja sidottu pahvilaatikko, jonka päälle oli kirjoitettu minun nimeni.
Sisällä salissa oli hautajaistunnelma katossaan. Arton kaljulle oli tiivistynyt vesilätäkkö. Mietin, ettei miehen kannattaisi astua ulos, sillä kesähelteen näännyttämät linnut yrittäisivät ehkä käyttää häntä vesialtaanaan. Vaikka Jumala rakastaisikin jokaista pikkulintuaan, olin varma, että hänen palvelijansa lihassa, rakas mieheni Arto, kokisi tilanteen nöyryyttävänä. Äiti näytti nukkuvan keinutuolissaan, mutta kulkiessani ohi laatikon kanssa, hän yllättäen hyppäsikin kynsistään roikkumaan selkääni. Menin aivan paniikkiin yrittäen ravistella häntä irti itsestäni.
Äiti raivosi minussa roikkuen. Yritin kuulemma tappaa hänet hänen nukkuessaan.
Jos tänään oli elämäni onnellisin päivä … en uskalla edes ajatella pitemmälle.
Torstaina, 17. kesäkuuta 1965.
Saavuin eilen piironkini kanssa noin 143 kilometriä etelään. Ensimmäisenä asettelin kirjani vaatekaapin perälle. Arto kun ei huolinut kirjojani hyllyynsä niiden jumalisten teostensa joukkoon. ”Mitä muut ajattelisivat?”, ihmetteli hän. Tiedän jo nyt joutuvani kuulemaan nämä sanat useasti tulevina vuosina.
Hassua, miten Maria Pajaniemen kirjoittama ”Rakkaus on ankara” putosi äsken käsistäni lattialle avautuen kohdasta, jossa luki: ”…te tahtoisitte naittaa meidät ensimmäiselle parhaalle vastaantulijalle, jotta me joutuisimme samaan hel– . …Ette te näy lainkaan välittävän siitä, miten meidän käy,… meidän pitäisi kai elää niin kuin te elätte…”
Tottahan se on. Vanhemmat haluavat lastensa elävän samaa helvettiä. He kostavat lapsilleen oman onnettomuutensa, väärän puolisovalinnan, alituisen rahapulan, kiittämättömät jälkeläiset. He tekevät sen joka tapauksessa. Tahtomattaankin. Ja, mistä minä nyt löydän lohdutusta? Eihän minulla ole mitään omaa. Kuka minut edes näkisi? Onko kukaan koskaan pitänyt minusta?
Hassua, mutta luulen, etten tule enää koskaan näkemään vanhempiani tai edes veljeäni. Me emme vain taida pitää toisistamme. Onko se erikoista? Eikö perheenjäsenten pitäisi pitää toisistaan?
Illalla muistin äidiltä saamani mystillisen pahvilaatikon. Äiti on aina ollut säälittävä lahjojen antaja. Pahvilaatikossa on paperisilppua. Kuin raivopäissään riivittyjä lehtien sivuja. Ehkä äiti on kuvitellut repivänsä meitä, elämänsä ihmisiä, jotka emme ole kyenneet ensinkään tekemään häntä onnelliseksi. Minä en välitä! Vaikkei äiti olekaan ollut yhtä paha kuin isä, ei hän silti hyväkään ole ollut. Äidissä ei ole koskaan ollut äidillisyyttä. On sääli, että kaikkien naisten pitää lisääntyä. Kaikki meistä eivät ansaitsisi lapsia. Minä säälin lapsia, vaikka en koskaan ole kenenkään lapsi ollutkaan.
Paperisilpun joukossa on toisiinsa liittymättömiä tavaroita. En tiedä, kenestä niiden pitäisi kertoa ja mitä? Muutamia repaleisia valokuvia ihmisistä, joita en tiedä koskaan nähneeni, kulunut helminauha, virkattu pitsi-irtokaulus, perunanuija sekä lapsena tekemäni piirustus, jossa äiti seisoo paperin vasemmassa nurkassa ja isä oikeassa.
Äiti tietää, etten pidä helminauhoista. Miksi perunanuija? Miksei haarukka ja veitsi? Heitän pahvilaatikon sisältöineen roskikseen. Kaikki se, mitä annetaan, ei aina täytä lahjan vaatimuksia. Eikö lahjan pitäisi saada saajansa iloiseksi?
– Nyt minä otan tämän viimeisen päiväkirjan, ja sitten riittää, sanoi äiti.
Äidin kasvot ovat ihan punaiset. Tämä ottaa häntä koville. Hän ei ole hyvä kestämään toisten pahaa oloa.
Keskiviikkona, 13. helmikuuta 2002.
Arto puhui sunnuntaina saarnassaan armosta niin lohdullisesti, että muutamat seurakuntalaiset olivat liikuttuneet kyyneliin asti. Nämä olivat Arton omat sanat. Minä tai Kirsi, meitä ei ole kelpuutettu osallisiksi tuohon armoon. Vaikka armoa ei tarvitse ansaita, pitää olla sen arvoinen, sanoo Arto. Me emme ole.
Torstaina, 28. helmikuuta 2002.
Kirsi kävi taas eilen, vaikka olen sanonut, ettei täällä käyminen tee hänelle hyvää. Tyttö kaipaa yhä, 36-vuotiaana, isänsä hyväksyntää. Miksi ihminen tarvitsee aina eniten juuri sen rakkautta, jolta sitä ei voi saada? Miksei minun rakkauteni ole riittävästi? Se ei täytä ketään.
Kuolema ei ole mitään, mutta sen odottaminen vie hengen.
Olen unohtanut kaiken. Arto ja isä menevät sekaisin. Vai ovatko he yksi ja sama henkilö sittenkin?
(Camping Lappeenranta ja mökkielämää.)
Huhtikuu 2002.
Olen ollut saaressa nyt jo runsaan kuukauden, luulisin. Maaliskuu oli koko vuoden kylmin, joten jouduin pukemaan kaikki löytämäni vaatteet päällekkäin. Tätä mökkiä ei ole tehty talviasuttavaksi. En onnistu aina lämmittämään saunaa. Voimani eivät vain riitä. Arto on käynyt täällä kaksi kertaa tuomassa ruokaa. Näkkileipää, jota en pysty kipeillä hampaillani syömään, makaronia, hernekeittopurkkeja, kuivamaitoa ja kahvia.
Kun kysyn miksi, miksi hän pitää minua täällä, hän katsoo minua ihmeissään. ”Sinähän pyysit päästä tänne, etkö muista? Haluat olla yksin ja nauttia luonnon rauhasta. Sinä et antanut minulle muuta mahdollisuutta. Yritin kyllä kovin vastustella, mutta osaat olla vaativa. Sellainen sinä olet.”
Olen aina vihannut tätä paikkaa. Arto tietää sen kyllä. Millainen luonto on näin karu? Missä ovat kaikki kukat? Miksi meren pitää aina ottaa omansa?
Toukokuu 2002.
Arto kävi tänään. Monta kertaa pyysin päästä kotiin, mutta hän vastasi aina samoin. ”Kyllä, kyllä rakas. En vie sinua väkisin kotiin. Saat jäädä tänne, missä sinun on hyvä olla.” Hän toi edelleen näkkileipää, vaikka kaikki vanhatkin ovat syömättä. Ajattelin joskus, että huonomminkin ihmisellä aina voisi olla. Nykyisin en ajattele enää niin.
Toukokuu 2002.
Olen voinut todella huonosti. Pelkään ja toivon kuolevani tänne. Pelko ja toivo ovat sama asia. Mikään ei ole muuttunut lapsuudesta. Olen edelleen kellarissa. En päässyt sieltä koskaan pois.
Kävelyni on muuttunut niin huonoksi, että aamulla siirryn ikkunan edessä olevalle tuolille, jossa sitten istun koko päivän ennen siirtymistäni takaisin sänkyyn. Minulla on koko ajan nälkä, mutta ehkä niin on parasta.
Kukaan ei ihmettele poissaoloani.
Mitä Asko on selittänyt lapsille?
(Hamina on edelleen rakennettu harvinaiseen ympyrän muotoiseen asemakaavaan.)
Kesäkuu 2002.
Arto kävi. Vihaan miestäni, mutta tässä tilanteessa hänenkin näkemisensä on vaihtelua. ”Oletpa sinä ruma”, hän sanoi tervehtimisen sijaan. ”Et kyllä ollut nuorenakaan mikään kaunotar.” Hymyilin hänelle nyökkäillen. Hymyilemiseni ärsyttää häntä yhtä paljon kuin isääni aikoinaan. He tekevät kaikkensa murtaakseen meidät ja onnistuvatkin helposti, sillä meidäthän on jo syntymälahjana rikottu. Mutta se hymy. Se kalvaa heitä. Se on meidän omaamme. Eivätkä he ymmärrä sitä.
Kotona hän oli nuuskinut huoneessani ja löytänyt sen piilottamani kirjan. Merlin Stonen ”When God Was a Woman”, jota olen huonolla englanninkielelläni sanakirjan avulla tavannut jo vuosikaudet. Muovikassissa, jonka Arto heitti eteeni maahan, olivat teurastetun kirjani jäännökset. Mitä siitä? Osaan kirjan jo melkein ulkoa. Onneksi piilotin vanhat päiväkirjani eri paikkaan. Siivouskomerosta hän ei ymmärrä mitään etsiä. Mies, joka rakastaa siisteyttä, mutta vihaa siivoamista. Sellainen hän on.
”Harmi, että olet niin sekaisin, ettet ymmärrä syödä kaikkia lääkkeitäsi”, Arto surkutteli ottaen pöydältä beetasalpaajat ja masennuslääkkeet ja kaikki muut elintärkeät lääkkeeni tunkien ne tuulitakkinsa taskuun. Se oli kosto vääränlaisen kirjallisuuden lukemisesta. Se oli kosto siitä, että mieskin tunsi biologiset tosiasiat ja ne harmittivat häntä. Miksi juuri minä olisin hänen kylkiluustaan, kun olin se, josta elämä oli vedetty ulos?
En minä siitä asiasta olisi välittänyt. Minulle olisi riittänyt ihmisarvo, ystävällisyys ja pieni lämpö. Mitä luista. Ne olivat ennemminkin isän ja Arton pakkomielteitä. Ensisijaisuus.
(Haminan kauniit puutalot.)
Heinäkuu 2002.
Näin yöllä unta kärpäsestä, Matti-nimisestä. Matti oli tullut kyytiini jossain päin Viroa. Vapautin sen neljäsataa kilometriä myöhemmin, Haapsaluun. Tarkemmin sanottuna, Haapsalun piispanlinnoituksen pihaan. En ole koskaan käynyt Virossa, mutta muistan lukeneeni Haapsalun legendasta, elävältä seinän sisään muuratusta Valkoisesta Daamista, joka ilmestyy aina elokuun täyden kuun aikaan kirkon kastekappelin ikkunaan. Ilmestyy osoittaakseen, etteivät vääryydet unohdu, eikä hän unohda. Naisen ainoa synti taisi olla rakkaus ja tuomiorovastin kiellon uhmaaminen.
Naisen ei ole koskaan sallittu toimia vastoin miehen sanaa. Sana on miesten, vaikka naiset ovat niitä, jotka puhuvat. Jos naiset puhuisivat vähemmän, olisivatko he uskottavampia, heidän sanansa painavampia? En minä tiedä. En ole koskaan tiennyt yhtään mitään.
Siellä helteisellä pihalla Matti jatkaa elämistään. Vieras paikka, vieraat kärpäset ja muut hyönteiset, vieraat tuoksut, mikään ei haittaa häntä. Elämä kaukana joesta, jossa hän syntyi, sekään ei haittaa.
Kärpäset ovat aina kotona, aina perillä, aina matkalla. Kadehdittavaa porukkaa. Minä olisin tahtonut syntyä kärpäseksi. Minusta tuli vain nainen.
(Haminan Työväentalo on nykyään Wanha Työski, jossa kesäterassi ja livemusiikkia.)
Heinäkuu 2002.
Aurinkoisina päivinä olen vienyt tuolini pihalle, joka on villiintynyt asumattomaksi. Kaksi päivää istuttuani, minua lähestyttiin arasti. Välillemme syntyi luottamus, sillä meillä on paljon yhteistä. Hänkin on äiti ja synnyttää taas ensi kuussa. Olen kertonut elämästäni kaiken, minkä tällä hetkellä muistan. Osa kertomastani voi olla myös unta tai katkelma elokuvasta tai muistoja jonkun toisen elämästä, mutta tarkoituksellisesti en ole hänelle valehdellut.
Pyysin häneltä apua. En ole koskaan saanut apua, joten aloin itkeä, kun hän empimättä suostui. Itse asiassa, suunnitelma oli hänen. Tai niin ainakin luulen.
(Vehreä Hamina havisee.)
8. elokuuta 2002.
Arto tuli aamulla ja toi päivän lehden sekä Fazerin Sinisen. Tänään on siis kahdeksas elokuuta. Sanoi jäävänsä yöksi, sillä hänellä on kesäloma.
Arto toi ruokia. Itselleen, kuten hän muistutti. ”Tuo olut”, mies huusi pihalta. Kaadoin hänelle oluen isoon savikolpakkoon. Murensin morttelissa pari unilääkettä ja sekoitin joukkoon. Minulla oli varastossa lääkkeitä, joista Arto ei tiennyt mitään.
Mies makasi pihaa reunustavalla kalliolla, eräänlaisessa yksiössä. Siinä oli luonnon muokkaama pöytä ja kolme jakkaraa. Niissä Kirsi oli pienenä leikkinyt. Kutsunut minua syömään, esitellyt tärkeänä ruokalajit. Kesäkeittiön vieressä oli sileää kalliota ja matala liuskeinen kivi tyynynä. Siinä mieheni nyt makasi. Niin, todellakin, minun mieheni. En tuntenut niistä sanoista mitään iloa tai ylpeyttä. ”Lepää nyt. Olet sen ansainnut.” Lähdin sisälle aloittamaan kalakeiton valmistuksen. Tässä kunnossa yksinkertaisenkin sopan tekeminen oli suuri ponnistus.
Klenkkasin ikkunaan vähän väliä tarkistamaan, joko mies olisi nukahtanut. Kolmannella kerralla oli. Menin paikkaan, jossa tiesin uuden ystäväni asuvan. Ohjasin hänet, hänen uudet lapsensa ja muutaman muun sukulaisen pitkällä kepillä ämpäriin, jonka suljin kannella. Pyysin ystävältäni anteeksi, ja hän ymmärsi. Vakuutin vielä kerran, ettei heille kävisi mitenkään. He olivat niin tottuneita huonoon kohteluun.
Minussa kaikki oli huonosti kohdeltua.
Tiedostin jokaisen askeleeni kävellessäni mieheni luokse. Tunnistin kehoni kivut ja mieleni epäluotettavuuden uudella tavalla. Olin tietoisempi kuin koskaan. Arto ei näyttänyt nukkuessaan suloiselta tai suojattomalta. Hänestä kaikui suureen kirkkosaliin saarnoja lähimmäisenrakkaudesta ja anteeksiannosta. Hänen hikisillä kasvoillaan kellui erikokoisia ristejä, viinileilejä ja kaloja. Kysyin häneltä: ”Miksi?” Näin hänen iskevän minulle silmää ja vastaavan: ”Vain koska olin ensin. Vain siksi.”
Avasin valkoisen marjaämpärin kannen ja vapautin ystäväni jälkeläisineen ja muutamine sukulaisineen. Heitin heidät sikeästi nukkuvan mieheni päälle. Ystäväni epäröi ensin tuntiessaan velton ja vaarattoman lihan oman kimmoisan olemuksensa alla, mutta minä en perääntynyt. Nyökkäsin hänelle vaatien lupauksen täyttämistä. Kyllä hänkin tiesi, millaista on olla nainen. Katsella ensin koiraiden näyttäviä soidinmenoja ja alistua sitten tympeälle ja yksinkertaiselle parittelulle. Olen nähnyt yliajetun kyykoiraan tuplapeniksen. Olen nähnyt ihan liikaa kaikenlaista. Ehkä juuri siksi luoja onkin päättänyt olla armollinen viedessään minulta näkökyvyn pikku hiljaa.
He olivat edelleen haluttomia. Katselin hetken päämäärätöntä kiemurtelua. Minun oli otettava paimensauvani ja tökittävä lupauksiin katetta. Palasin sisälle jatkamaan porkkanoiden kuorimista. Arto on aina ihmetellyt, miksi kalakeittoon pitää laittaa porkkanaa. Hän ei erityisemmin pidä kasviksista. Porkkana on kuitenkin erottamaton osa kalakeittoa. Porkkana on välttämätön osa kaikkea ruokaa. Alistetuillakin on keinonsa.
Minä olen ollut suuren osan elämääni kuolemansairas, mutta mieheni kuolee silti ennen minua. Sellainen on mysteeri.
(Siinä se nyt on, se maailman suurin Suomen lippu. Lippusalon korkeus 100 m, suurlipun leveys 27 m ja korkeus 16,5 m.)
Äiti lopettaa lukemisen.
– Tämän jälkeen Kaarina ei ole enää kirjoittanut mitään. Ei sanaakaan.
– Mitä tuumaat? kysyin.
– En tiedä. Voi se olla fantasiaakin. Ehkä Kaarina on toivonut miehensä kuolemaa ja sitten syyllinen mieli on loihtinut tällaisen selityksen tapahtuneelle.
– Ihmisiä ei saisi kohdella niin huonosti, minä huokaisin.
Isä tulee ylitöistä kotiin. Kuin yhteisestä päätöksestä juoksemme äidin kanssa halaamaan häntä.
– Mikä tytöillä on? isä ihmetteli.
Äiti ei moiti isää edes tytöttelystä.
– Meillä oli sinua kova ikävä, äiti valitti isässä roikkuen.
– Olenko muistanut kertoa sinulle, miten paljon sinua rakastan?
Isä on hämmentynyt ylenpalttisesta huomiosta.
– Olen onnellinen kanssasi, äiti lisäsi haudaten kasvonsa isän puseroon.
Äiti käy keräämässä päiväkirjat takaisin kassiin.
– Mikä täällä oikein haisee? isä ihmetteli.
(Minetin jäätelö lipun alla. Koska rommirusina ei ollut paikalla, niin lakka-tyrni.)
– Elämä, äiti vastasi lyhyesti.
– Jääkaapissa on lohikeittoa. Siinä ei ole porkkanaa. Lämmitä se mikrossa.
– Selvä.
Isä ei ole ihan kärryillä, mutta nälkä vie miestä.
– Olen lukenut jostain ajatuksen, että se mitä ei saa, vaikka haluaisi, on usein sitä, mitä ei itsekään toisille anna, äiti huokaisi ennen nukkumaanmenoa.
Se tiivistää päivän kokemukset. En tiedä miten, mutta tyydyn siihen.
Käymme aamulla äidin kanssa saunassa. Äiti on edelleen luonteensa vastaisesti vaisu.
– On jotenkin perverssiä, että Kaarinan päiväkirjojen selailun jälkeen pidän hänestä enemmän.
– Ehkä se juuri oli hänen tarkoituksensa, mietin.
– Hän tiesi sinun ymmärtävän.
– En tiedä, ymmärränkö mitään. Mutta jos minä olin hänen mittapuunsa mukaan hyvä ystävä, se surettaa.
Saunan jälkeen äiti menee nurkkaansa kirjoittamaan, ja minä katson turvallisen amerikkalaisen elokuvan. Tiedän miehen ja naisen jäävän henkiin. Yleisö ei pidä yllätyksistä. Elokuvan alussa pitää tietää sen loppu. Kai se on sitten niin, että oikeassa elämässä on ihan tarpeeksi niitä onnettomia loppuja.
(Jatkuu)
(Suomen lipun aukio.)
Hei, me kaikki asutaan kesäkaupungissa!
Ystävyydellä,
Nina
