Talo, jossa oli neljä huoneistoa, kohosi muutamassa viikossa. Kiitos arkkitehti Akseli Toivosen suunnittelemien standardirakenteiden. Yksinkertaisia rakennuksia. Muutamaa eri asuntotyyppiä. Ahtautta. Hyötypuutarhoja. Elettiin ensimmäisestä maailmansodasta ja teollistumisesta syntyneen asuntopulan vuotta 1920.
On punaisia, sinisiä, keltaisia ja vihreitä puutaloja sekä epätavallisia väriyhdistelmiä. Kesämökkifiilis. Jotain pohjalaista nousee mieleen. Syreenejä. Puurivejä. Kiviset portaat nousevat kohti unelmia. Uusklassisia koristeita. Lapsia ja pihaleikkejä. Vanhanaikaista yhteisöllisyyttä. Ehkä. Ehkä.
Maaseudun henkeä kaupungissa, noin viisi kilometriä Helsingin keskustasta. Alue on suojeltu asemakaavalla, joten talojen ulkoasuun ei saa tehdä muutoksia. Sisätilojenkin korjauksissa vanhaa on ylläpidettävä ja kunnioitettava.
Valkoiseksi rapattu funkkiskirkko valmistui vuonna 1930. Kuulen virsien kaiut. Liityn haalistuvan kirkkoväen jatkoksi. Jalkani ja käteni alkavat vähitellen hävitä näkyvistä.
Jännää, miten Puu-Vallilan ja Puu-Käpylän tunnelmat eroavat toisistaan. Puu esittää pääosaa molemmissa. Molemmissa on kyse vanhoista työläisasunnoista. Molemmat ovat eläneet purku-uhan alla. Molemmissa on boheemia tunnelmaa.
Toisessa ilma on asteen kevyempää. Toinen pukkaa myös kauhutarinan synopsista.
Kun kone ei enää ota vettä
Molemmat tarkistamattomia siemeniä täynnä riskejä,
synteettiset päävärit verenkierrossa,
piirrettyjen suiden pielissä B-vitamiinipuutoksen paperiviillot.
Sukuelimet ja aivot,
iän surkastamat miedot kateenkorvat,
vain unien verran aktiiviset,
etkä enää
vedä munaa suuhusi heti,
kun joku kehuu kauniiksi,
pian panolahjakortit otetaan rahana.
SodaStream-pullon homeinen käärme sihisee,
kallioilla uroskyyt pitävät keväisiä seksijuhliaan.
Kaikki parisuhteet hajoavat loman jälkeen.
Hetken se on helpompaa.
Peruskivi
annostelemme dosetteihin sekaisin rauhoittavia ja piristäviä, rikkaat
pureskelevat kultaa tarkoituksella heikennetyillä kasvolihaksillaan
parmankinkut ovat täynnä merituulta, ja
luonnon äänitapetti selän takana irtoilee yläreunoistaan
on niin kuuma, että
luumut kiehuvat puussa, lakit
halkeilevat kuivina, koiran
hampaat lävistävät Super Tele -pallon halvan muovin
olen miekkalähetyksen lapsenlapsi, cruelty-free
esi-isäsi pakanoiden valkaisujoukoista, instant guilt-free
kakussa kynttilöinä palavat pianonsoittajan pitkät sormet, mustaa
huumoria, maljakossa
kurjenmiekoilla katkotut kierrekorkkikaulat
Sikstuksen kappelin kattoholvissa sormi osoittaa
raukeaa syyllistä, joka
ei käännä kelkkaansa täydessä vauhdissa, murra
jalkojaan, ota takaa laskevia niskaansa
mieluummin jää rinnekoneen alle, ja
se tulee aina yllätyksenä, eikä
Betadine puhdista haavoja
juomme luumupuun tyhjiin
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
Yöllä näen unta valkoisesta hiirestä. Kukkamaljakkoa vasten nojaa kymppikuva, jossa valkoinen hiiri seisoo rehvakkaana jättimäisen injektioneulan vieressä. Hiiren silmät ovat kuin veriset nuppineulanpäät. Niissä ei näy syytöstä, vain sääliä. ”Mitä sinä minua säälit?” minä ihmettelin loukkaantuneena. ”Sinä olet itse laboratoriohiiri. Minä sentään olen vapaa.” Hiiri vain nauraa pienet terävät hampaat syljestä kiiltävinä. Nauraa hetken vielä kuollessaankin.
Kaamea uni. Jo muutamana yönä olen nähnyt painajaisia. Äidin mukaan painajaiset eivät ole aina paha juttu, vaan ne auttavat kohtaamaan valve-elämän vaikeita asioita. Pitääkö minun vielä oppia rakastamaan painajaisianikin, koska ne ovat hyväksi minulle? Ota nyt painajaisesi, niin kasvat isoksi tytöksi!
Anna soittaa kertoakseen, että treffit menivät aika hyvin.
– Mitä sinä teet?
– Syön aamiaista.
Vastausta tehostaakseni rouskutan äänekkäästi näkkileipääni.
– Kello on yksi.
Ulkona alkaa sataa, maisema muuttuu mustavalkoiseksi.
Radiosta tulee ”I´m Still Alive”, ja sehän on niin totta.
– Sori vaan, syyllistämiskakkasi ei osu maaliin. Olen lomalla.
– Samin mielestä jokaiselle juustolle pitää olla oma veitsensä, jotta maut eivät sekoitu. En kehdannut sanoa, ettei meiltä taida kotoa löytyä edes yhtä sellaista juustoveistä. Millaisia ne ovat?
– Meillä on yksi. Siinä on terävä linnunnokka, jolla niitä juustopaloja voi noukkia.
– Ilman sitäkin voi elää, Anna mietti.
– Ja nauttia juustoista.
– Todellakin. Voi vaikka haukata juustokimpaleesta.
– Oletko ihan varma, ettei sinua haittaa, kun Sami pyysi minua kahville?
– Vannon, ettei haittaa. Se oli vain se sininen takki. Kun takki vaihtui, koko taika oli poissa.
– Sami kertoi kaikenlaista Norasta.
– Te siis saitte järkevän keskustelun aikaiseksi?
– Sami on kova puhumaan.
– Me emme löytäneet mitään puhuttavaa.
– Sami varmaan pelkää sinua.
– Kiitos tiedosta. On aina mukavaa kuulla olevansa pelottava.
– Siitä Norasta.
Keittiön lattialla on tahmaa, johon sukka tarttuu. Isän pudottamaa appelsiinimehua. Tahmeaan kohtaan on tarttunut Koiran karvaa. Tahra näyttää lähinnä hävyttömältä.
– Niin. Kerro.
– Norasta kaikki on sinulle niin helppoa.
– Mitä?
– Onnistut kaikessa.
– Mitä?
– Kaikki pitävät sinusta.
– Mitä?
– Et välitä muiden puheista.
– No, sen voin osittain myöntää, mutta kaikki tuo muu on vain hyvää mielikuvitusta.
– Enpä nyt tiedä. Olet ainoa tietämäni 14-vuotias, joka on saanut poikaystävältään kimpun ruusuja.
– Minä pyysin niitä. Jonne halusi tietää, mitä tahdon syntymäpäivälahjaksi, ja ajattelin heti ruusuja. Isäkin tuo äidille usein ruusuja, ja se on tuntunut aina jopa minusta hyvältä.
Kävelen kännykän kanssa olohuoneeseen, jossa keltaiset ruusut ovat kuivattuina kirjahyllyn päällä. Minusta keltaisten ruusujen valinta oli Jonnelta rohkeudenosoitus. Moni olisi tuonut punaisia, sillä niiden symboliikka on niin selvä. Se olisi kuitenkin ollut liikaa. Keltaiset ruusut kertovat ystävyydestä, uskollisuudesta ja vapaudesta, jotka ovat kaikki hienoja asioita. Jätän mielelläni punaiset ruusut tulevaisuuteen.
– Sitä paitsi, ne ruusut eivät kerro minusta, vaan Jonnesta. Hän on niin hieno poika.
– Miksi sitten jätit hänet?
– Minun oli pakko.
– Sanoiko hän jotain?
– Hän ei sanonut mitään. Siinä se juuri onkin, kun kukaan ei ole sanonut mitään.
Kaikki suhteet eivät pääty suureen huutoon.
– Sanomisista puheen ollen. Minä en ole sanonut Norallekaan koskaan mitään erityistä, silti hän on koko ajan kimpussani.
– Tiedän. Se ärsyttää häntä varmasti kovasti.
– Haluaako hän saada samalla mitalla takaisin? tarkistin epäuskoisena.
– No, varmaan. Ihan oikeasti, voiko mikään olla sen ärsyttävämpää kuin tyyppi, joka pitää itsensä kuosissa?
Näen ikkunasta, miten naapuri lähtee lenkille. Mukava tyyppi, vaikka Totoro olisi vieläkin parempi naapuri.
– Minä en usko kiusaamiseen. Sitä paitsi, urheilu ja taide ovat kiusaamisvapaita alueita, jonne kaikki ovat tervetulleita. Jopa ne, jotka eivät mielestään osaa pelata tai maalata. Jos pelaa jalkapalloa tai piirtää sarjakuvia, ei voi kiusata toisia. Se on vähän kuin sellainen lääkärinvala, hippo-vala.
– Oletko vakavissasi?
– Olen. Ja muuten, olen luultavasti myös ainoa ikäisemme, joka tilaa grilliltä paistinmakkarasämpylän raa´alla sipulilla ja kurkkusalaatilla. Älä unohda sitä.
Ruokapöydässä äiti pitää taas monologiaan.
– Minulla on muka korkea kolesteroli, johon täytyy ottaa lääkkeitä. Minä sanoin, etten usko sellaiseen. Lääkefirmat vain haluavat myydä tuotteitaan. Ne rakastavat siellä kaikkia ylipainoisia ja unettomia, joille voivat työntää kalliilla erilaisia laihdutustuotteita ja mahassa turpoavia geelejä ja melatoniineja ja unilääkkeitä. Miksei lampaiden laskeminen enää riitä? Ja mitä korkea kolesteroli edes tarkoittaa?
– Pitäisikö sinun kuitenkin? isä yritti rauhoitella.
– Ottaa joku lääkitys.
– Ensin luennoidaan, miten veren kolesterolipitoisuuteen voi vaikuttaa muuttamalla omia elintapojaan. Kun sitten lupasin syödä terveellisemmin ja laihduttaa ja käydä joka aamu kävelyllä ja illalla polkea kuntopyörää ja voimistella joogamatolla, tämä lääkäri edelleen vain tarjosi sitä reseptiään. Mitä se sellainen on, että toimitaan vastoin omia puheita?
– Aiotko käydä?
– Epäiletko sinä Rilla minua? Tässä minä syön lohta ja salaattia. Katso nyt! Painan varmaan jo ainakin kilon vähemmän kuin aamulla. Ja tunnin päästä lähden sauvakävelemään.
– Sauvakävelemään grillille? ehdotin.
– Minä en aio enää puhua teille. Te ette ole yhtään kannustavia.
Äiti on hiljaa kokonaisen yhden suupalallisen pureskelun verran eli noin kymmenen sekuntia.
– Luovia neroja ei pysäytä edes kuolema.
– Puhutko nyt itsestäsi? isä naurahti.
– En minä ole luova nero. Olen yleisnero.
– Mikä se on? ihmettelin.
– Yleisnero osaa vähän kaikkea, muttei ole varsinaisesti ekspertti missään.
– Kulta, älä nyt vähättele itseäsi. Se vaan ei sovi sinulle.
Äiti luo isään lasersädekatseen, joka kärventää isän nenäkarvat, mikä taas on ihan hyvä asia, sillä ne eivät tahdo pysyä sisällä sieraimissa. En tiedä, ovatko sieraimet liian pienet vai onko karvoja normaalia enemmän.
– Luin Nasan tiedemiehistä, jotka olivat löytäneet Jumalan kädeksi myöhemmin nimetyn ilmiön noin 1700 valovuoden päästä maasta. Käsi on tähtisumua, ja niin kaunis, että minua hiukan itketti katsoa sitä. Sen täytyy olla edesmenneen Michelangelon töitä. Hän on jatkanut maalaamista.
– Michelangelo? maistelin nimeä. Tuttu nimi, mutta mistä?
– Michelangelo maalasi aikoinaan Sikstuksen kappeliin Aatamin luomisen, jossa Jumala antaa miehelle elämän koskettamalla tätä sormenpäällään.
Muistan maalauksen. Se on Vatikaanissa.
(jatkuu)
Ihanaa alkavaa viikonloppua!
Ystävällisin terveisin,
Nina
