Vaunussa oli ihanan viileää, vaikka ulkona heinäkuun helle teki ilmasta raskaan ja öljymäisen. Aleksanteri II silitti kädellään pullean sohvan pintaa. Koko huone oli päällystetty samalla vihreällä pukinnahalla seiniä myöten. Katon ja verhojen silkki sekä amerikkalainen pähkinäpuu puuosissa kevensivät ylitsevuotavaa tunnelmaa.
Toki hän, Venäjän keisarina, Puolanmaan tsaarina ja Suomen suuriruhtinaana, oli tottunut ylellisyyteen. Talvikausien koti, Talvipalatsi, oli niin loistokas peileissään, pylväikkögallerioissaan, valtaistuinsaleissaan ja pronssipatsaissaan, ettei maailmassa montaa sen veroista. Tuskin yhtään. Eivätkä kesäpaikatkaan, Tsarskoje Selo tai Pietarhovi, hävinneet mahtipontisuudessaan. Kaikki oli, niin kuin pitikin, keisarillista. Olihan keisari kaiken ja kaikkien yläpuolella. Monet pitivät häntä jumalana, eivätkä alamaiset väärässä olleet. Hänen tehtävänään oli kantaa oma osansa tässä jumalallisessa järjestyksessä.
Hän oli puolisonsa kanssa matkalla Kaivopuiston teollisuusnäyttelyyn. Aikomuksena oli tarkistaa myös sotajoukkojen kunto Luolajan kentällä. Suomessa hänestä pidettiin, ja olihan hän ollut jokseenkin lempeä hallitsija. Ei hän suomalaisia silti ymmärtänyt. Ei yhtään. Ihmeellisen tunteettoman oloinen kansa, vaikka hän oli sentään kuulu vapauttajatsaari.
Hän oli noudattanut opettajansa, Vasili Žukovskin, neuvoja. Tämän vapaamielisen runoilijan ja romantikon mukaan kansan onni kertoi hallitsijansa suuresta vallasta.
Aleksanteri II huokaisi. Hänellä ei ollut enää aikaa lukea runoja. Oli niin paljon tärkeämpää. Maaorjuuden hän oli onnistunut keisarillisella ukaasilla lakkauttamaan, vaikka se monien mielestä oli ollut mahdoton tehtävä. Hän oli ajanut läpi monia uudistuksia. Hillinnyt sensuuria. Hyväksynyt ulkomaille matkustamisen. Siltikään, kaikista hänen yrityksistään huolimatta, kansa ei tuntunut tyytyväiseltä, saati sitten onnelliselta.
Melankolisina hetkinään, joita alkoi olla yhä useammin, hän suri liberaalin opettajansa kohtaloa. Runoilija oli kuollut jo 24 vuotta sitten Saksassa. Käsittämätöntä, että hänkin, keisari, tulisi kuolemaan, eikä siihen menisi edes kauaa. Kaikkialla häntä metsästettiin. Hän oli koko ajan vaarassa. Öisin hän joutui katselemaan toisintoa kevään 1866 murhayrityksestä. Lepoa ei ollut tarjolla missään.
Keisari aisti puolisonsa, Maria Aleksandrovnan, epätoivon. Hän kuvitteli keisarinna Marian sinisellä silkillä päällystetyssä vaunussaan. Luultavasti tämä makasi katosta nahkahihnoilla riippuvassa sängyssään ja luki kirjaa. Ehkä Gogolia, Dostojevskia tai Turgenevia. Ehkä Raamattua.
He kaksi, ennen niin läheiset toisilleen, olivat etääntyneet niin kauas, ettei tietä takaisin enää ollut. Hänellä keisarina oli omat sallitut seikkailunsa, kun taas Marialla uskontonsa, hyväntekeväisyytensä. Niin, ja se keuhkotuberkuloosi.
Huoneet olivat silkkiä ja samettia vaan, muttei elämä. Ei kenellekään.
Suomen Rautatiemuseo Hyvinkäällä on muutakin kuin Keisarin juna upeine vaunuineen, vaikka pakko kyllä todeta, että huh huh, hieno on! Museosta löytyy erilaisia höyryvetureita joukossaan Suomen vanhin säilynyt veturi, joka on vuodelta 1868 sekä esimerkiksi Suomen presidentin salonkivaunu. Omiin suosikkeihini lukeutuivat postivaunut, aina sympaattinen Lättähattu sekä kiskoauto Cadillac Limousine.
Tekniikka on kaunista, ja kun siihen vielä yhdistyvät tarinat, niin mennyt saavuttaa tämän hetken, ja kaikki tuntuu hetken kokonaiselta.
