Olen aina rakastanut sitä lausetta.
Se on Gertrude Stein -nimisen avantgarde-kirjailijan näytelmästä “What Happened” (1913).
“…when silence is so windowful.”
Ikkunat näyttävät, niihin heijastuu, ne itkevät ja niitä puetaan. Näen itseni ikkunan pinnassa, enkä pidä kummastakaan.
Ikkunat sulkevat silmänsä, ja näyttävät mahdollisuuksia. Ne ovat tappavia ja tarjoavat suojaa. Ikkunoista kurkitaan ja vilkutellaan, molempiin suuntiin.
Ikkuna voi tehdä näkymättömän näkyväksi. Joskus ikkunat valehtelevat. Siinä ne ovat hyviä.
Ikkunan äärellä istuu unelmoija, utelias sekä uutta tilaisuutta odottava. Ikkuna on raja. Ikkunaan kopsahtaa lintu, eikä mikään enää auta.
Ikkunoiden sisällä on toisten elämä. Omasta tilastamme ja tilanteestamme riippuen, kuvittelemme sen tietynlaiseksi. Kun olemme yksinäisiä, vieraat ikkunat valuvat keltaisen lämmintä yhdessäoloa.
Ikkuna on aina erilainen riippuen siitä, kummalla puolella sitä on. Valaistut ikkunat ovat taivaankappaleita, kuita ja tähtiä. Valo kulkee ikkunasta kaikkiin suuntiin. Pimeät ikkunat odottavat. Ne ovat kärsivällisiä.
Ikkunat ovat houkutuksia. Niissä on paljon sellaista, mitä tarvitsemme tullaksemme onnellisiksi. Tavaroita, ajatuksia, elämäntapoja ja ihmisiä.
Mamma seuraa ikkunasta leikkejäni, ja olen lapsi. Olen vanha, ja minulla on mammani ikkunoita. Joskus jopa olen mammani ikkuna.
Olen puhaltanut lasia, mutten osaa valmistaa omia ikkunoitani. Olen kuullut ajasta, jolloin ikkunalasit olivat sian virtsarakkoja, mutten muista sellaista.
Joskus ikkuna on peili. Ranskalaiset ikkunat ulottuvat lattiatasoon asti. Joku heittää kiven ikkunaan, mutten enää avaa ovea.
Jos työnnät yöllä kätesi ulos ikkunasta, joku koputtaa kämmenselkääsi merkitsevästi.
