Jatkan eilistä seinäteemaa vielä parin tuuman verran (seinähullu kun olen). Minulla ei ole kiellettyjä värejä, ja kaikki sopii yhteen. Pistän pari kuvaa parin edellisen kodin parista seinästä. Tänne muutimme kolmikerroksisesta asunnosta, jonka alakerta oli petroolia ja turkoosia, keskikerros pinkkiä sekä keltaista ja harmaata ja ylin kerros oli punainen ja sininen. Jokaiselle mielentilalle oli oma huoneensa. Olen innokas (ja sotkuinen) maalaaja.
Päivän ajatukset:
– Hyväksyminen tuo muassaan jonkinasteisen rauhan.
– Mainokset ovat kaikkiruokaisia.
Päivän runo:
Tytön tennissukissa lukee Youth. Pilvet satavat itsensä pois. Lintujen laulu on isosilmäinen marjaverkko, johon kukaan ei jää kiinni. Tämän valeraskauden kantoaika on elämänpituinen.
Kepinkantajat
Mies ja koira portinpielillä. Kaksikko heijastavissa sporttivaljaissa. Ulkona, jossa joulukoristeet, pienet kylmän hirttämät linnut, roikkuivat oksilta. Mies omisti koiran. Hänellä oli siitä virallinen kauppasopimus sekä rekisteritodistus. Miehen omistusoikeudesta pääsivät nauttimaan useat tahot, usein poliisikalvon takaa. Mies ja koira olivat lemmikkejä. Pieniä, karvaisella varrella. Heitä molempia kaupattiin, sirutettiin, kaapattiin, lahjoitettiin, lahjottiin, lopetettiin ja saatiin perinnöksi.
Oli aikoja, jolloin he molemmat pitivät ruohosta ja oksentamisesta. Heidän harrastuksiinsa kuuluivat myös haaskoilla käynnit sekä luiden kaluaminen. Koira nautti tonkimisesta, mies vanhojen kaivelusta.
Kun koiran madotus unohtui, miehelle luettiin madonluvut. Juoksuajat olivat molemmille tärkeitä. Mies juoksi sata metriä aikaan 13.90. Koira juoksi koko yön, jos se haistoi kiimaisen narttukoiran. Kaksikon paha eroahdistus vaati säännöllisiä altistusterapiassa käyntejä.
Koiralla oli paljon miestä parempi ulosanti. Sen aidot ilmeet ja eleet kuljettivat tarinaa. Miehen kertomus vaati edetäkseen enemmän ympäristön kuvailua. Koiran läheisyys laski verenpainetta, kun taas miehen seura oli toisinaan yhtä lakritsin ja suolan mättöä.
Ihminen kesytettiin villieläimestä käyttöeläimeksi jo paljon ennen koiraa. Molemmat olivat nykyään kepinkantajia ilman vapaata liikkuvuutta, valumassa alas maitokartongilla päällystettyjä mäkiä.
Ja, jos suun avasi,
keppi putosi.
Epämuotoinen
Olohuoneessa Buddha leyhyttää kultaviuhkaansa, kissa tassuaan. Niiden uskotaan tuovan onnea. Poskipunani on levitetty barokin ajalle tyypilliseen pallomuotoon. “Pitää varoa sitä syrjäytymistä”, neuvoo isä, joka on tietämättään ollut syrjäytynyt koko ikänsä. Televisiossa yksitotisesti hymyilevien patsaiden suihin on työnnetty palavia savukkeita. Maailmassa kestitään mieluummin patsaita kuin eläviä ihmisiä. Onni on käsillä tekemistä. Runkkaamista, korvien kaivamista niin syvältä, että oikea jalka alkaa pyöriä. Ihmisen, joka oikeasti seilaa meriä, ei tarvitse miettiä somistusta ikkunaan. Kun rakkaus on, siitä ei halua kirjoittaa. Tumma taivas on täynnä kameekoruja. Enkö minäkin vain viivähdä rintapielessä, kaulalla. Tänään koko päivän on taas eilen, katson unettomana unessa unta.
Peitenimi: Eläköityminen
Majakka oli joskus ollut yhtä mehukas sitä ympäröivien kirsikkapuiden luisten marjojen kanssa. Hoitamattomana torni oli pudottanut rappauksensa, ja nyt kivinen pinta hilseili harmaina läiskinä, psoriasiksena, jota eivät parantaneet edes auringonotto tai kortisonipohjaiset voiteet. Yhdessä eläkeläisryhmien kanssa se vietti tätä kuolemaan päättyvää pahaenteistä lomaa.
Hän tiesi vaellusreittinsä, muttei ollut osallistujaluettelossa. Oliko olemassaolemattomuudella loppujen lopuksi mitään väliä, kun millään ei ollut? Ja, miksi ajatus siitä, ettei millään ollut helvetinkään väliä, lohdutti aina niin luvattoman paljon?
Hän oli vannonut itselleen, että riuhtoisi aina vain eteenpäin. Yhteen asiaan ihminen nimittäin saattoi täydesti luottaa. Hänet tultaisiin pysäyttämään, ja jos kerran joku muu huolehti salpaamisesta, sitä saattoi keskittyä vain etenemiseen.
(Tralli ja kepinkantajat)
Tänään lukemastani kirjasta:
”Tämä pätee kaikkiin asioihin maailmassa: metsämansikat, sisiliskot ja aforismit ovat tiiviitä ja edustavat täyteyttä, kun taas jättiläiskurpitsat, juustokohokkaat ja avajaispuheet ovat turvonneita ja täynnä tyhjää.”
Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri
(Kirja on muuten todella riemastuttava. Suosittelen lukemaan.)
Tänään korvissa:
Kerroin sinulle viime viikolla lisänneeni musasuosikkeihini kaksi itselleni entuudestaan tuntematonta nimeä. Dorothy ja The Pretty Reckless. Eilen sain vähän kuin lahjaksi kolmannen nimen. Sain sen täysi-ikäiseksi kasvaneelta lapseltani, joka taas oli saanut sen kreikkalaiselta ystävältään. Se on Cilver. Rockbändi, joka on perustettu jo vuonna 2013. I’m America on taatusti hitti.
Tänään silmissä:
BoJack Horseman on samanlainen lahja. Aloitin lahjan avaamisen yhdessä lahjanantajan kanssa, sanonko, vähän vastahakoisena, mutta olen nyt puolessa välissä (kausia on yhteensä kuusi), ja hirnuen laukkaan menossa mukana. Kyseessä on komedia, ja kuten aina parhaissa sellaisissa, ratsastusviitan helmat kostuvat tässäkin surusta ja ahdistuksesta.
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
Miksi päivät muistuttavat toisiaan? Joka päivä tehdään samoja asioita. Aamulla herätään (ei haluttaisi, olisi mukavaa vielä nukkua) ja illalla mennään nukkumaan (ei haluttaisi, olisi mukavaa vielä valvoa). Siinä välissä syödään noin viisi kertaa, aamupala (ei oikein maistuisi), koulussa lounas (taas epämääräistä kiusausta), kotona välipala (ei porkkana ja omena ole välipala), sitten isän tullessa kotiin päivällinen (miksi aina lohta?) ja lopuksi vielä iltapala (minä haluan nuudeleita).
Siinä välissä ollaan koulussa (heti aamulla kaksi tuntia matematiikkaa), tehdään läksyjä (putoan pöydän alle), käydään treeneissä (jalkahikeni on ruvennut haisemaan) ja leikitään kavereiden kanssa tai yksin. Tätä kaikkea kutsutaan kai rutiiniksi, tottumukseksi, lukujärjestykseksi, elämäksi. Rutiini kuulostaa minusta terävältä korpulta, jota on vaikea niellä tai kuivalta savusilakalta. Savusilakka on joskus niin kuiva, ettei siinä ole mitään syömistä. On vain ruoto ja siihen kiinni kasvanut nahka päällä.
Milloin tulee jotain ihan muuta? Ei välttämättä koskaan, jos ei itse laita tulemaan. Ainakin tilaus täytyy pistää menemään. Ei voi voittaa lotossa, jos ei ole lotonnut. Mahdotonta julkaista sarjakuva-albumia, jollei ole ahkerasti ensin piirtänyt. Tutkin tilannetta koko keskiviikkoillan, ja näyttäisi siltä, että on monia tapoja rikkoa rutiineja. Kirjaan ylös tärkeimmät.
1.) Muutan omat ajattelutapani. Aamulla päivän asun lisäksi valitsen päivän fiiliksen. Keltaiseen T- paitaan soveltuu hyvin keltainen, aurinkoinen hymy. (Ok. Käyn pesemässä hampaani.) Aamulla kouluun lähtiessä voin pukeutua myös eläinpukuun (tähän asti minulla on ollut ylläni vain osia eläimistä). Käyttäydyn puvun kanssa normaalisti. En suostu ymmärtämään, miksi muut ovat hämmentyneitä. Hyväntuulen takuu. Ainoa miinus: lämpöhalvauksen vaara.
2.) Katson tarkemmin, ytimeen asti. Näen. Voi olla, että tavalliset asiat ovatkin erilaisia, vaikkapa jännittävämpiä, mitä olen luullut. Seikkailu on voinut ottaa tavallisen metsän, kannon tai harakan muodon. Tai appelsiinin (kuorin juuri sellaista). Missä tämä appelsiini on syntynyt? Kuka sen poimi? Mitä reittiä se tuli tänne? Voin säilyttää appelsiinin siemenet ja istuttaa ne kukkaruukkuun. Miltä tuntuisi omistaa oma appelsiinipuu? Vielä parempaa, miltä tuntuisi kiipeillä itse kasvattamassaan appelsiinipuussa? Ihan huikeaa! Luin jostain lehdestä, ettei nykyään enää suositella puissa kiipeilemistä. Siis, mitä? Pehmustakaa koko maailma, ja viette kaiken hauskan. Elämä on riski!
3.) Voin pistää kaiken tehosekoittimeen ja pyöräyttää pari kierrosta (smoothie) tai asettaa rutiinipötkylän leikkuulaudalle ja pilkkoa sen siivuiksi, kuutioiksi tai veistää siitä joutsenen. Jos vaihdan illan ja aamun paikkaa, laitan housut paidaksi ja paidan housuiksi (kokeilin jo, ihan mahdollista, mutta epämukavaa), luen hyvää kirjallisuutta (yleensä luen vain huonoa), leikkautan mohikaanin. (Minulla on jo vuosia ollut pitkät hiukset, jotka ovat muuttumassa rastoiksi, koska en aina muista harjata niitä.) Kun itkettää, voinkin nauraa, ja kun isä kysyy, kuka ottaa maksaviipaleen, jota on liotettu maidossa ja kieritelty ruisjauhoissa, nostan käteni.
4.) Seuraan intuitiotani. Se on melkein sivistyssana, mutta tarkoittaa johdatukseen luottamista, eräänlaista kuudetta aistia. Ajattelen sen niin, että olen vieraassa, pimeässä huoneessa etenemässä pelkän tunnustelun avulla. Törmäilen huonekaluihin ja seiniin. Auts! Isken otsani johonkin terävään. Pimeässä muut aistit kuitenkin terävöityvät. Erotan aivan selkeästi korianterin tuoksun, pian kuulen astioiden kilahtelua ja hyräilyä. Etenemiseni muuttuu rohkeammaksi. Äkkiä olen valoisassa huoneessa. Isot kattilat porisevat liedillä. Nuori tarjoilijapoika istuu pöydällä syöden sormin riisiä. Televisio on äänettömällä. Sieltä tulee thainyrkkeilyä, joka ole nyrkkeilyä, vaan enimmäkseen potkimista. Olen tullut lempiravintolani keittiöön. Saan kulhollisen tahmaista riisiä ja kookoskanaa, jonka päällä on paljon tuoretta korianteria. Pyydän annokseeni vielä bambua ja istahdan keittiön kuluneelle jakkaralle syömään. Olen ihan sattumalta löytänyt yhden parhaista paikoista maailmassa. Sillä hetkellä olen juuri siellä, missä mieluiten haluaisinkin olla. Mutta, jos minulta olisi hetki sitten kysytty, missä nyt haluaisin olla, en olisi tiennyt. Alitajunta tiesi ja löysi sen, mitä minä en muistanut.
Tietysti voin myös rakastaa rutiinejani. Äiti sanoo aina lomien, pyhien ja juhlien jälkeen, että: ”Onneksi loppui ja päästään taas arkirutiineihin.” En ymmärrä, miten niin joulusta menisi maku, jos sitä juhlittaisiin joka päivä? Kuiva, läpikypsä kinkku on aina hyvää ja kananmunanpuolikkaat, joiden päällä on mätiä. Miksi joulupöydässä pitää olla laatikoita, vaikka kaikki inhoavat niitä? Se vasta on ihan järjetön rutiini.
Kaiken kaikkiaan, rutiinit hajoavat, kun nolaat itsesi julkisesti. Sitten sekin on tehty, ja mitä luultavimmin jäit henkiin. Ei ole enää mitään pelättävää.
– Äiti, miten sinä jaksat tätä samaa aina vaan? utelin illalla. Minulla on ollut hyvin syvällinen päivä.
– Kiipeän välillä autotallin katolle ja katselen sieltä. Kaikki näyttää ihan erilaiselta. Tiedäthän, on ihan eri, katsooko asioita sammakko- vai lintuperspektiivistä. Lattialla oleva roska on iso juttu, kun katselet sitä sammakkona, mutta lintu ei edes näe sitä, kun se surffailee huikeilla pilviaalloilla. On hyvä välillä kiivetä katolle ottaen tuttuihin asioihin vähän etäisyyttä.
Nyökkään. Minä ymmärrän. Minä ihan oikeasti ymmärrän, mitä äiti tarkoittaa. Ei joka päivä tarvitse imuroida.
– Sitä paitsi, minä pidän elämästäni, äiti halasi päätäni pussaten nenäni ja poskeni ihan märiksi.
– En haikaile minkään perään, vaan olen tyytyväinen juuri tässä ja nyt. Lapsena minulla oli valtava kaukokaipuu. Halusin kovasti jonnekin, muttei minulla ollut aavistustakaan, mikä se paikka voisi olla. Kuvittelin sen olevan jossain kaukana. Olen nyt siellä, minne ikävöin. En tullut kovin pitkää matkaa, sillä kuten tiedät, lapsuudenkodistani on tänne noin kolmekymmentä kilometriä, jos sitäkään.
(jatkuu…)
Ihanaa päivää sinulle tänään!
Terveisin,
Nina
