Olivia on järjestelmällinen neitsyt. Asiat hänen elämässään ovat suorissa riveissä. Jokaisen lajikkeen kohdalle on säntillisesti tekstattu oikea nimi. Parisuhde, talous, työ, sosiaaliset suhteet, harrastukset. Hän ei kerta kaikkiaan voi sietää epäjärjestystä tai minkäänlaisia poikkeustiloja. Tämä siististi laskostettu elämä pitää hänet tyynenä ja rauhallisena. On autuasta herätä uuteen aamuun, kun tietää, että omassa pikku maailmassa ei ole vesivahinkoja, homevaurioita tai vuotavia hanoja.
Miksi hän sitten polkee jalkaansa ja kirkuu oman asuntonsa kylpyhuoneessa? Miksi suihkuverho on revitty alas tangoltaan? Mihin on hävinnyt painovoima, joka ennen piti hänet radallaan?
Hänen piti olla täydellinen tyttöystävä menestyvälle Jonnille. Kaikki oli jo suunniteltu pieniä yksityiskohtia myöten. Kaksi vuotta tyylikästä seurustelua. Hillityt, mutta kalliit kihlat Jonnin isän omistamassa hotellissa. Puoli vuotta kihloista häät, joiden ohjelmistoon eivät kuuluisi pikkutuhmat leikit. Hän ei rytistäisi silkkipaperista yhtään ainoaa kukkasta. Ei askartelisi ensimmäistäkään pöytäkorttia, hääkonvehtia tai tulitikkurasiaa. Maan paras hääsuunnittelija toteuttaisi hänen visionsa. Kuinka usein Olivia olikaan ehtinyt jo nukahtaa uneen, jossa hän astui kirkon käytävää Vivienne Westwoodin valkoisessa designhääpuvussa.
Eksoottisen häämatkan jälkeen asettuminen unelmien taloon. Sellaiseen, jota jokaisen vieraan olisi aivan pakko ihmetellä ja kadehtia. Olivian unelmien talo ei ollut kodikas harakanpesä. Hän antaisi ehdottoman porttikiellon kaikelle kotikutoiselle ja nukkavierulle. Ei Ikeaa, ei posliinikoiria, ei virkattuja tyynynpäällisiä. He olivat yläluokkaa. Ja Olivia halusi sen näkyvän. Mikään heissä tai heidän suhteessaan ei ollut vähän sinne päin, vaan juuri niin kuin oikein on.
Kaikki oli ollut siis hyvin ja menossa oikeaan suuntaan. Mutta sitten Jonnin isä oli saanut loistoidean. Pojan täytyy mennä Saksaan asti opiskelemaan johtamista.
– Mitä puoli vuotta muka on teidän nuorten elämästä. Saa poika vielä nauttia vapaudestaan, Jonnin isä oli nauranut kaksimielisesti. – Pidät puolen vuoden polttarit.
Lentokentällä Jonni oli halannut Oliviaa poissaolevasti.
– Kun palaan, juhlimme kihlajaisia, mies oli kuiskannut Olivian korvaan.
Aito samppanja kostutti jo Olivian huulet. Hän tunsi vartalollaan jokaisen valheellisen ja kateellisen halauksen. Ihanaa! Kihlajaisissa kaikki saisivat nähdä, mikä hänestä oli tullut.
– Olisi pitänyt pyytää lupaukset kirjallisina, Olivia iskee nyrkillä kirjoituspöytäänsä.
Hän ei pysty ajattelemaan mitään muuta kuin tapahtunutta. Jonnin maaliskuun kolmas, kello 12.30, lähettämä tekstiviesti kirjoitti tulevaisuuden uusiksi. Sinä päivänä ilmassa leijui grillatun makkaran etova tuoksu. Reuman kutistama mummo veti ostoskärryjään. Hän oli ostanut juuri kahdet aurinkolasit, kun ei ollut osannut valita. Sitten korkojen kopina hiljeni, silmissä musteni ja hänen piti mennä kyykkyyn jalkakäytävän reunalle.
”Kuule, Olivia. Palasin juuri Suomeen. Pakko perua tuleva kihlaus. Harmi juttu, mutta olen yllättäen rakastunut. Terveisin, Jonni.”
Miten ihminen voi muka rakastua yllättäen toiseen, jos on jo sitoutunut yhteen? Miksi tämä hullaantuminen meni hänelle annetun lupauksen ohitse? Ja miten Jonni saattoi käyttää sanaa rakkaus jostain parin kuukauden suhteesta? Olivia ei äkkiä muistanut, mitä sanaa mies oli käyttänyt hänestä tai heidän suhteestaan. Oliko hän koskaan ollut Jonnille rakas, saati sitten rakkain?
Tässä hän nyt keinuu tuolillaan, halaa itseään. Olivialle on usein sanottu, ettei hänellä ole sydäntä lainkaan, joten tämän täytyy olla haamusärkyä, mitä hän vasemman rinnan alla ja koko kehossaan tuntee.
Myöhemmin illalla, kello 20.00, Jonnin äiti soittaa hänelle. Olivian suu on täynnä juusto- ja kanatäytteisiä tortellineja.
– Olivia-parka. Saat täyden tukemme. Olen erittäin pettynyt poikaani.
Jonnin vanhemmat ovat aina osanneet arvostaa hänen luonteensa erityispiirteitä. Hienostuneisuutta, arvokasta ja hillittyä käytöstä, laatutietoisuutta.
– Tämä nainen, Sabine, on malli.
Loistavaa. Tämä tieto taatusti vahvistaa hänen itsetuntoaan. Eikö Claudia Schifferkin ole Saksasta.
– Älä ota siitä paineita, Jonnin äiti yrittää lohduttaa. – Katsos, olethan sinäkin ihan nätti.
Ihan nätti. Ei hän halua olla ihan nätti, vaan häikäisevä, lumoava, voittamaton. Maailma on täynnä nättejä naisia, joita kukaan ei huomaa. Se ei kerta kaikkiaan ole riittävää.
– Sellaisenako sinä minut näet? Olivia yrittää vihjata, ettei ole luokitteluun täysin tyytyväinen. Give Me More! Anna tulla nyt vaan!
– Niin no, osaat pukeutua, Olivia. Tiedät, millaisilla leikkauksilla ja väreillä saat parhaat puolesi esiin ja ne virheesi piilotettua.
Yhä vain pahenee.
– Mitkä virheet? Olivian on pakko kysyä, vaikkei hän oikeastaan oikeasti haluaisi tietää.
Jonnin äiti on hetken hiljaa.
– No, tiedäthän sinä?
Olivia ei todellakaan tiedä. Itse asiassa, hänellä ei ole hajuakaan, mistä nainen puhuu.
– Kerro nyt silti, kun kerran aloitit, hän yllyttää.
– Voi, en minä tämän vuoksi soittanut. Halusin vain kertoa, että olemme sinun puolellasi. Ehdottomasti. Vaikka tämä Sabine olisi millainen kaunotar, meitä hän ei hämää. Sovelias, hillitty luonne on paljon tärkeämpää.
– Kerro, Olivia toistaa järkkymättömänä.
– Se sinun pieni kaksoisleukasi on oikein hellyttävä. Saat sen niillä ihanilla silkkihuiveilla ja kashmir-saaleilla peitettyä. Niin kauniita huiveja.
Olivia silittää leuanalustaansa. Ei siellä mitään pelikaanipussia ole.
– Ja sinun reitesi. Ne ovat niin maskuliiniset. Kuule, monet minunkin ystävättäristäni käyvät siellä pilateksessa. Se on naisille oikein sopiva kuntoilumuoto.
Anna tulla kaikki vaan, kun kerran pääsit vauhtiin, Olivia ajattelee. Ei hän tainnut niin sopiva miniäehdokas ollakaan.
– Toivotaan, että Sabine ymmärtää harrastaa pilatesta.
– Voi, voi, suotta sinä nyt hermostuit. Mitä pikkuvioista. Ei sinun tarvitse olla täydellinen.
– Kiitos! Ei sinunkaan.
He hyvästelevät toisensa hämmentyneissä, jopa närkästyneissä tunnelmissa. Jokin raja on juuri ylitetty. Tämä on ensimmäinen kerta, kun he ovat sanoneet toisilleen jotain todellista. Eikä se ollut miellyttävää. Valehteleminen on ehdottomasti aliarvostettu taiteenlaji.
Puoliltaöin Olivia saa Jonnilta tekstiviestin. Hänen täytyy rauhoittua. Jonni selittää hänelle varmasti kaiken. Anelee ymmärrystä, itkee ämpärillisen, lupaa timanttisormuksen ja pistää hulluutensa humalan piikkiin. Hän pääsee taas takaisin suojaavaan kuplamuoviinsa.
”Tervetuloa juhlistamaan kihlajaisiamme ensi lauantaina, 12. maaliskuuta kello 14.00 alkaen. Paikkana Hotelli Gloria, Helsinki. Terveisin, Sabine ja Jonni.”
Olivian sydän pysähtyy minuuteiksi. Viestin perässä vilkkuu silmää iskevä hymynaama. Hän lukee viestin kymmenen kertaa, mutta se pysyy samana. Hänen kihlajaisensa ovatkin nyt saksalaisen Sabinen kihlajaiset. Ne järjestetään Jonnin isän hotellissa. Siinä samassa, missä hänkin oli menossa kihloihin. Se oli kyllä ennen kuin hän tiesi kaksoisleuastaan ja valtavista reisilihaksistaan. Häntä ei ole pelkästään hylätty, myös laatuluokitus on pudotettu parhaasta A-ryhmästä johonkin epämääräiseen rupuun.
– Minä kiroan sinut Jonni Assalino. Toivottavasti sinusta tulee impotentti loppuelämäksesi.
Seuraavana iltana Olivia makaa luotetun ystävättärensä punaisella sohvalla. Terapiasohvalla, kuten he sitä kutsuvat. Anna pinoaa tyynyjä hänen jalkojensa alle.
– Vai ei sinusta tullutkaan Paris Hiltonia. Olisit näyttänyt niin hyvältä punaisella matolla pieni koira kassissasi.
Anna on ihan tavallinen nuori nainen. Ei harrasta mitään hienoa, käy kebabilla ja sauvakävelee. Anna on tyytyväinen lyhyisiin hiuksiinsa ja muodokkaaseen varteensa. Ei siis ole kasvattamassa pitkiä hiuksia tai laihduttamassa. Anna asuu yhdessä karkeakarvaisen mäyräkoiransa kanssa, joka tahtoo nuolla jokaisen vieraan jalat.
– Jaska on minun siivoojani, Anna aina nauraa.
Olivia kiertää kätensä kahvikupin kuuman pinnan ympärille. On niin kylmä. Tämä talvi on jatkunut aivan liian pitkään.
– Kuule, Anna. Minulla on noin seitsemän päivää aikaa löytää itselleni täydellinen mies.
– Oho! Minä olen etsinyt sellaista viimeiset viisi vuotta. Äitini pian kolmekymmentä vuotta ja isoäitini sitä ennen koko ikänsä.
– Miehen täytyy olla komea, hyvin pukeutunut ja sulavakäytöksinen. Niin, ja järjettömän rakastunut minuun. Tiedäthän, kun joku ei voi pitää näppejään erossa toisesta?
– Ei muuta?
– Rikas tietysti.
-Helppo juttu, Anna tokaisee.
– Ihan totta? Olivia innostuu.
– No, ei todellakaan. Tuollaisia miehiä on näin pienessä maassa ehkä tasan yksi.
Anna miettii hetken.
– Tiedäthän, että toisinaan on vaikeaa, melkein mahdotonta, erottaa toisistaan aitoa ja rihkamaa. Ainoa mahdollisuutesi onnistua on turvautua halpaan jäljennökseen, joka kuitenkin on niin hyvä, että onnistuu huijaamaan jopa asiantuntijat.
Olivia miettii, että juuri sellainen saattaisikin olla mitä nautinnollisinta.
– Minähän tapailen vain niitä rokkikukkoja, jotka korvauspäivinä heiluttelevat helttaansa lähiöbaareissa. Sinä et tee nyt mitään kukolla, joka kiekuu aamuhämärissä elämäntuskaansa. Tarvitset isoharjaisen leijonan.
– Oletko muuten koskaan maistanut kukkoa viinissä?
– En, mutta olen kyllä monina yön pimeinä tunteina rakastellut viinillä marinoidun ihmiskukon kanssa. Kelpaako se?
– Olisin halunnut, että häissäni olisi tarjottu viinikukkoa, Olivia huokaisee makumuistoihinsa uppoutuneena.
– Kukon kanssa pataan laitetaan pekonia, herkkusieniä, sipulia ja tietysti punaviiniä. Vieraat olisivat rakastaneet sitä.
– Älä huoli. Jonnin ja Sabinen kihlajaisissa saat takuuvarmasti hapankaalia ja bratwurstia.
– Minä en syö makkaraa, Olivia muistuttaa nopeasti. – Mietitkö koskaan, mihin kaikki kulkukoirat päätyvät?
– Ehkä sinun kannattaisi riskeerata. Jäät niin monesta hauskasta paitsi. Et syö makkaraa, et juo olutta, et laula karaokea, et tanssi pöydillä. Kynsilakkasi ei lohkeile, hiuksesi eivät rasvoitu, korkolappusi ovat aina ehjät. Miten sinä jaksat itseäsi?
– Kaikki on taas hyvin, kunhan vain saan oman elämäni takaisin.
Olivia ei aio luopua taisteluitta. Hän ei ole enää se sama keltakasvoinen tyttö, joka totisena katselee vanhoista luokkakuvista. Se tyttö olisi niiannut ja astunut kiltisti sivuun. Aikuinen Olivia on kullanruskea ympäri vuoden. Eikä hymy väisty hänen huolellisesti ehostetuilta kasvoiltaan hetkeksikään.
– Tarvitsen kuitenkin sen täydellisen miehen, jolla teen Jonnin mustasukkaiseksi. Jonni haluaa minut takaisin, kun huomaa, että ottajia on muitakin.
– Minä kysyn veljeltäni, Anna lupaa. – Hän on töissä lakitoimistossa ja tuntee paljon tylsiä pukutyyppejä.
Perjantaina Olivia istuu kahvilassa odottelemassa lauantaikarkkipussiaan. Anna vakuutteli veljensä löytäneen tarkoitukseen sopivan miehen, Toni jotain. Anna on niin suurpiirteinen. Mitä nimistä ja titteleistä.
– No, vihdoinkin, Olivia ärjäisee vaalealle miehelle, joka kävelee pöydän ohitse.
– Olet vartin myöhässä.
Miehellä on mustan puvun kanssa vaaleansininen kravatti. Ja ikään kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi, kravattiin on vielä lisätty violetteja pöllöjä silmälaseineen ja lukutikkuineen.
– Tule nyt istumaan tähän, Olivia vetää miestä hihasta.
– Mutta, mies yrittää estellä.
– Missä edes myydään noin hirveitä kravatteja? Osaako se hypnotisoida?
Olivia tuskin saa silmiään irti kravatista.
– Tai ehkä se soi?
– Minun kyllä pitäisi…, mies yrittää.
Olivia tietää olevansa nykyisin kovin sietämätön. Tämä tilanne saa hänen huonoimmat puolensa esiin.
– Paljonko? Olivia kysyy.
Mies hieroo käsiään neuvottomana vastakkain. Vilkuilee etsien ympärilleen.
– Miten paljon rahaa sinä haluat tästä keikasta?
Olivia huokaisee.
– Huomenna sinun täytyy olla kyllä sosiaalisempi. Et anna kovin vakuuttavaa vaikutelmaa. Voisit ehkä huomiseksi lukea jotain purjehdukseen ja Portugaliin liittyvää. Jonnin perhe on lähtöisin sieltä.
Oliviaa pelottaa. Mies vaikuttaa vähäjärkiseltä.
– Nyökkää, jos ymmärrät. Ole niin kiltti.
Mies nostaa mustan tietokonesalkun syliinsä.
– Sopimukseen kuuluu siis suuteleminen. Olen laskeskellut, että sen parin tunnin aikana tuollainen neljä kertaa vakuuttaa jokaisen. Kerran puolessa tunnissa siis riittää. Ei mitään kielisuudelmia, pelkkä huulten koskettaminen riittää. Minun piireissäni ei riehaannuta julkisesti. Enkä minä edes pidä suutelemisesta. Jos kielesi koskettaa minua, tapan sinut. Ymmärrätkö?
Suutelemisen mainitseminen herättää vihdoin miehen. Tämän silmiin leviää pakokauhuinen ilme.
– Kalle, etkö esittelisi seuralaistasi meillekin?
Miehen viereen on pysähtynyt topakka nainen kahden lapsensa kanssa. Toinen pyristelee pinkeissä valjaissa kuin tanssiva karhu.
– Olen Kallen vaimo, nainen ojentaa keltaiseen lapaseen puettua kättään pöydän yli.
– Miehesi on siis Kalle, ei Toni?
– Kuka sinä olet? nainen alkaa huutaa miehelleen. – Oletko Toni? Mitä muita nimiä sinä käytät? Ville? Kari?
Vaimo antaa miehelleen korvatillikan kuin pahaiselle klopille.
– Hyvä rouva, voisitteko mennä, tuota, sisätiloihin pahoinpitelemään miestänne? pyydän. – Minä kun odotan vallan toista miestä. Tämä oli virhe. Oli todellakin.
Yllättäen Olivia sympatiseeraa Kallea, jonka kurkkua kuristaa lastenhuoneen verhoista tehty kravattihirviö. Hän on varma, että kravatti herää öisin henkiin ja kiemurtelee nukkujien kuorsaavista suista sisään.
– Mitä? Vai ihan toista. Mikä minun miehessäni on muka vikana? nainen kiljuu.
Vaimon puna-, sini-, vihreä- ja keltakuvioisesta hameesta ja lasten neonoransseista haalareista päätellen nainen pukee koko perheen. Ainakin autoilijat huomaavat heidät. Heijastimia tuskin enää tarvitaan.
– No, ensinnäkin, hän taitaa olla mykkä, Olivia huokaisee.
Nainen ei ehkä ole koskaan huomannut sitä, koska puhuu itse koko ajan.
– En ole, Kalle oikoo tarmokkaasti parjattua kravattiaan . – Olen muuten vain hiljainen.
– Mikset sitten sanonut mitään? Olivia sihahtaa.
– Mihin väliin?
Kalle lähtee alistuneena lampsimaan perheensä perään. Miehellä on selitettävää. Kiitos Olivian, joka on vain mielissään, että tämä ei ollut se täydellinen mies.
– Sinä olet Olivia?
Naisen epäuskoinen katse kuljeskelee hampparin näköisen miehen olemuksessa. Apua!
– Kyllä, mutta ethän sinä ole Toni? Olivia vingahtaa. – Et voi olla.
Jos tässä seisoo hänen täydellinen miehensä, huomenna on odotettavissa melkoista turbulenssia. Tämä mies on nähnyt asianajajan enintään syytettyjen penkiltä käsin.
– Hei, olet nopeaälyinen, mies kiittelee pilkallisena.
– Ja sinä olet puoli tuntia myöhässä.
– Minulla ei olekaan ongelmia. Sinulla on, mies muistuttaa.
Ei, sinä olet itse yksi hemmetin suuri ongelma, Olivia ajattelee.
– Mikä sai sinut suostumaan ehdotukseeni?
– Ei ole juuri nyt parempaakaan ajanvietettä.
Mies on siis saanut potkut ja etsii helppoa rahaa.
– Etkö pedannut kunnolla vai jäikö vessan lavuaari pesemättä? Olivia tuhahtaa.
Toni nauraa niin, että leuankärkeen painautuu vako.
– Epäiletkö, että olen laivasiivooja?
– Itse asiassa, taidat olla jonkin asteen helppoheikki, Olivia arvelee.
– Ehkä myyn toreilla pölynimuripusseja? mies ehdottaa.
– Luulen jonkun elättävän sinua. Ehkä edellisen rouvasi sydän ei kestänyt.
Miehen yllä olevat farkut eivät ole ihan halvat. Olivian harjaantunut silmä huomaa kyllä kaiken sellaisen.
– Sinä todella pidät minusta. Ja olet niin sympaattinen, mies irvailee loukkaantumatta vähääkään Olivian vihjailuista.
Olivia aloittaa nyt määrätietoisen tarkastelun. Mielessään nainen kirjoittaa listaa.
Muoto: pitkä, urheilullinen.
Kasvot: komeat.
Tyyli: ehdottoman renttu.
Luonne: ärsyttävä, pisteliäs, ei huolta huomisesta.
Yhteiskunnallinen tila: köyhä.
Tulos: välttävä (2/5)
Toni kestää naisen arvioivan tuijotuksen. Mies ei punastu, ei nosta käsiä suojakseen, ei käännä katsettaan.
– Mikä hitto tuo on? Majoitatko piposi alla asunnotonta näätää?
Olivia osoittaa mustan pipon alta tursuvaa tummanruskeaa häntää.
– Hm, nämä ovat minun hiukseni.
Siis, pitkä tukka. Oikea metriletti. Hänen piireissään jokaisella miehellä on lyhyet hiukset. Ei kukaan ota vakavasti pitkähiuksista miestä.
– Olisiko mitenkään mahdollista…, Olivia aloittaa.
– Ei todellakaan, mies keskeyttää. – Siis, ei missään nimessä.
– Eipä tietenkään. Laitat varmaan huomenna vielä korvakorut.
Toni osoittaa korviaan. Olivia kumartuu lähemmäs ja nieleskelee. Miehen korvissa on pienet, hopeiset pallot.
– Olin varustautunut vähäiseen tuunaukseen, mutta tästä minä en selviä.
Toni nauraa niin rehevästi, että Olivian vihreä tee valuu leualle. Tuollainen pidäkkeetön ja aito nauru hämmentää häntä. Tuntuu oikein pahalta, mutta myös jotenkin lämpimältä. Häpeissään nainen pyyhkii kasvojaan serviettiin.
– Näen ensimmäistä kertaa, että joku oikeasti juo tuota. Nieletkö sen myös?
Taas Olivialla menee väärään kurkkuun.
– Onko se hyvää?
– Tietenkin, Olivia ärjäisee. – En kai minä tätä muuten joisi.
Tee on pahaa. Olivia ei oikeastaan ole koskaan edes miettinyt, että sen pitäisi olla hyvää. Hänen nyt vain kuuluu juoda sitä. Hänenlaisensa naiset juovat vihreää teetä, koska…, koska se on terveellistä ja valistunutta.
– Et näytä siltä kuin nauttisit? Toni huomauttaa.
Olivia hermostuu nyt toden teolla.
– Pitäisikö minun sitten voihkia ja huokailla? Sitäkö sinä kaipaat? Suurieleisesti tehdä kaikille tiettäväksi omat mieltymykseni.
Olivia oikoo asuaan. Ottaa ohjaimet takaisin tiukkaan otteeseensa.
– Meidän pitää käydä huomista läpi.
– Ystävättäresi Anna soitti minulle ja kertoi jo kaiken, Toni estelee. – Ymmärrän kyllä täysin, mitä olet hakemassa. Kostoa.
– En minä…
– Et halua näyttää hylätyltä surkimukselta.
– Enhän minä ole…
– Haluat sen epäluotettavan miehen takaisin taakaksesi. Haluat yhteen hänen kanssaan, jotta voit sitten jäädä odottelemaan, milloin tämä sama tapahtuu uudelleen.
– Ei hän ole…
– Kaikki menee hyvin, Toni vakuuttelee hymyillen. – Lähdetään elokuviin. Tämä työhaastattelu meni oikein hyvin, ja nyt on aika rentoutua.
– Mitä?
Olivialla on kolmenkymmenen kohdan lista tärkeistä asioista, jotka pitää käydä tarkasti läpi. Hänellä on paljon kotitehtäviä miehelle annettavaksi.
– Meidän pitää oppia tuntemaan toisemme. Täytyy sopia, mitä sanomme. Sinulle pitää kehitellä hyvä työpaikka, menestynyt perhe ja loistava menneisyys sekä tulevaisuus. Meidän pitää harjoitella suutelemista. Siis, sellaista, jossa vain huulemme kevyesti koskevat toisiaan. En halua tuntea sinun märkää kieltäsi suussani.
– Minä lupaan, etten ole sopimaton, mies vakuuttaa, mutta nauraa heti ilkikurisesti päälle.
Oliviasta tuntuu, että hän on väkisinkin luisumassa aivan toisenlaiseen maailmaan. Paikkaan, jossa sukkahousuissa on silmäpakoja ja hiusten kiinnitys pettää.
– Meidän pitää ehtiä vuokraamaan sinulle myös sopiva puku, Olivia muistaa äkkiä.
– Minulla on itselläni ihan hyvä puku.
Olivia näkee mielessään vaalean rippipuvun, jossa takin hihat yltävät kyynärpäihin asti. Takin selässä roikkuu sotkuinen poninhätä ja musta villapipo on huolettomasti vasemmalla ohimolla. Jaloissa miehellä on nuo samat mustat tennarit kuin tänäänkin. Ja kaulassa Kalle-paran pöllökravatti. Naista puistattaa.
– Niin varmaan. Muista laittaa myös rippiristi kaulaan, Olivia huokaisee.
– Muuten, mitä tämä kaikki minulle maksaa? Täytyyhän sinun saada säällinen korvaus siitä, että joudut kaivamaan rippipukusi esiin koipallojen joukosta.
– Puhutaan hinnasta sitten, kun kaikki on onnellisesti ohi, mies kuittaa.
– Auts! Kuulostaa kalliilta.
Mies, tämä Toni, joka on kaikkea muuta kuin täydellinen, osoittautuu myös mahdottomaksi. Varttia myöhemmin Olivia istuu elokuvateatterin punaisella samettipenkillä katsomassa elokuvaa miehestä, naisesta ja rakkaudesta. Miten originaalia.
– En ole käynyt elokuvissa vuosiin, Olivia kuiskaa miehelle supersizekokoisen popcornmukin takaa.
– Mutta tämä elokuva tuntuu jatkuvan siitä samasta, mihin se silloin jäi. Eikö maailmassa ole mitään muuta aihetta kuin iänikuinen rakkaus?
Vastustamattomasti Olivia kuitenkin uppoutuu elokuvaan ja sen sateisiin päiviin, jolloin punahattuinen nainen kaipaa kaukana olevaa rakastaan. Valot syttyvät ennen kuin Olivia ehtii pyyhkiä kyyneleitään ja asetella kasvoilleen sopivan pilkallisen ilmeen.
– Paruin tylsistymistäni, hän sihahtaa miehelle. – Millainen ihminen viettää aikaansa elokuvissa?
Olivia on taas päässyt tasapainoon.
– Sellainen, joka osaa nauttia elämästään, Toni kohottaa kulmiaan. – Minä saatan sinut kotiisi. Ehdit vielä ottaa parit kauneusunet ennen huomista.
– Otan taksin.
– Niin, sinulla on kauniit kengät. Harmi vain, ettei niillä pysty kävelemään.
Olivian tekisi mieli tarttua ja repiä ja vetää kynsillä pitkiä naarmuja. Minä en ole tällainen, en ole tällainen, hän hokee itselleen. Olen ihan hemmetin tyyni. Kaikki on hyvin. Tunnen, miten keltainen aurinko laskeutuu päähäni ja täyttää minut levollisuudella.
– Taksin ulkopuolella on se todellinen maailma, jossa korkokengät kastuvat kuraan.
– Katsokin, että löydät tiesi sieltä todellisesta maailmasta huomenna minun luokseni. Kello kaksi tässä osoitteessa.
Olivia ojentaa käyntikorttinsa.
– Lainaan isäni autoa, nainen vielä lisää.
Toni sipaisee Olivian poskea.
– Todellisuus alkaa jo tarttua sinuun. Poskessasi oli pala kaarnaa.
Pala kaarnaa keskellä kaupunkia.
– Sinun on paras olla varuillasi, mies hymähtää.
– Kaarnanpala poskessa voisi saada sinut näyttämään inhimilliseltä.
– Niin, ja minä tulen hakemaan sinua omalla autollani. Unohda isäsi auto.
Olivia kyllä tietää, milloin hänelle on jaettu kortit, joilla on mahdotonta voittaa. Parasta alkaa suunnitella maastapakoa.
Olivia tuntee itsensä kauniimmaksi kuin koskaan. Ylös kammatut pitkät hiukset paljastavat siron niskan. Pronssinen hame on ylhäältä avonainen, mutta vyötäröltä se aukeaa kuin tulppaani pitkin hänen ruskettuneita sääriään. Korkeat korot tekevät sääristä pitkät ja kiinteät.
Tasan kello kaksi Olivia menee alas odottamaan sammakkoprinssiään, joka ei muutu edes suudelmasta oikeanlaiseksi. Hän yrittää arvuutella miehen autoa. Se on kupla. Ei, nyt hän tietää, sen täytyy olla sellainen vanha Lada. Sininen Lada. Pitää huomauttaa miehelle, etteivät he voi pysäköidä autoa hotellin parkkipaikalle. Pitää piilottaa romu kauemmas ja ottaa sitten taksi Gloriaan.
– Hei kaunokainen, etkö voisi jo tulla autoon?
Olivia näkee, miten Toni nousee tien toisella puolella olevasta tummanpunaisesta autosta.
– Onko tämä niin paha? mies ihmettelee avatessaan hänelle ovea.
– Ei, tämä on ihan hieno auto. Iso ja punainen. Odotin jotain…ihan toisenlaista.
– Pientä ja sinistä? mies pilkkaa.
Olivia ei ymmärrä autoista mitään, mutta kyllä hän tietää, mistä pitää.
– Uusi Subaru Outback. Minulla on kolme isoa, matkustamista rakastavaa koiraa, joten tarvitsen perhemallin.
Olivialle tarjoutuu tilaisuus toiseen järkytykseen. Miehellä on istuva ja laadukas puku, kiiltävät kengät. Hiukset on kammattu sileästi niskaan. Kravatti on samaa sävyä kuin Olivian hame.
– Mikä sattuma.
– Ei sentään, mies hymyilee katse tiukasti tiessä. – Soitin eilen ystävällesi Annalle, ja hän kertoi asusi väreistä.
Olivia yllättyy miehen viitseliäisyydestä.
– Sinun pyynnöstäsi saavumme nyt sitten paikalle yli puoli tuntia myöhässä, mies muistuttaa.
– Niin, eihän kukaan tärkeä ihminen saavu koskaan ajoissa.
– Sitten minua ei kiinnosta olla tärkeä. Myöhästelevät ihmiset eivät arvosta muita, vaan pitävät itseään niin tärkeinä, että saavat tuhlata toisten arvokasta aikaa.
– Älä viitsi. Myöhästyit itse eilen puoli tuntia. Täällä ei ole nyt sädekehiä jaossa, Olivia muistuttaa.
Mikä tekopyhä farisealainen.
– Minähän istuin koko ajan sinun takanasi. Olin paikalla jo ennen sinua. Et vain huomannut minua, kun etsit niin kovin sitä täydellistä miestäsi. Tiedätkö, että osaat olla melkoisen tärkeilevä.
Olivia vääntää radion kovemmalle. Hän ei halua kuulla totuuksia itsestään. Niitä on sadellut liikaa viime aikoina.
– Olethan hankkinut lahjan? mies vaihtaa aihetta.
– Sinustahan on kuoriutunut yön aikana oikea mallikansalainen, Olivia pilkkaa.
– Älä huoli, ostin hienon ja painavan lahjan. Yli kymmenen litran valurautapadan. Siinä on kiva laittaa riistapata muhimaan.
– Entinen miesystäväsi on siis kova ruoanlaittaja?
– Jonniko? Hän syö aina ulkona. Vedenkeittimen päälle laittaminen tekee jo tiukkaa. Sormi ei näet oikein taivu.
– Miksi sitten?
– No, juuri siksi, tietenkin.
– Minua hävettää liikkua sinun kanssasi, Toni huokaisee syvään.
Mitä? Miestä hävettää hänen kanssaan?
– Se tunne on kuule ihan molemminpuolinen.
Gloria, Jonnin isän hotelli, näkyy edessä.
Oliviaa alkaa äkkiä jännittää. Kengät ovat täynnä vihreää minttuhyytelöä.
– Katso minua, mies komentaa ja tarttuu Olivian kylmiin käsiin.
– Toivotat vain kaikille oikein paljon onnea. Ja muista hymyillä niin leveästi, että ikenetkin näkyvät.
– En minä toivo heille onnea. Näiden piti olla minun kihlajaiseni.
– Tällaisessa paikassako sinä haluaisit mennä kihloihin? Kulahtaneen hotellin tylsässä juhlasalissa?
– Tietysti. Tämä on hieno hotelli.
Toni ei viitsi kertoa olleensa lukemattomissa vastaavissa tilaisuuksissa. Hän tietää, mikä heitä odottaa. Tylsistyminen, mauton ruoka ja pariskunnat, jotka juhlan ajan yrittävät sietää toisiaan.
– Sitten et kyllä tiedä paremmasta, mies väittää.
Olivian alahuuli alkaa tahattomasti väpättää.
– Eikö sinulla ole sukkahousuja jaloissasi? Toni huomaa.
– Ei tällaisten kenkien kanssa voi pitää mitään sukkahousuja, Olivia kivahtaa.
– Se olisi vastoin etikettiä.
– Olet ihan hullu.
Toni vetää Olivian aulan lämpöön. Kumartuu polvensa varaan ja alkaa hieroa Olivian pohkeita.
– Lopeta!
Olivia yrittää työntää miestä pois.
– Kaikki katsovat meitä.
Voimallisen hieronnan päätteeksi mies suutelee ensin Olivian vasenta, sitten oikeaa polvea. Kerrankin nainen jää sanattomaksi. Häneltä ei tule yhtään ivallista huomautusta.
– Tiesitkö, että oikeassa pakarassasi on luomi.
Olivia katsoo miehen nauraviin silmiin.
– Sellaisen täytyy olla etiketin vastaista. Se on niin seksikästä.
– Senkin. Sinä.
– Sitten onnittelemaan, Toni naurahtaa.
– Näytät niin vastarakastuneelta punertavine poskinesi. Menet aivan täydestä.
Mies teki sen tahallaan.
Jonni ja Sabine seisovat käsi kädessä soittolavan edessä. Jonni näyttää niin pieneltä kihlattunsa vierellä.
– Sabine on hyvin kaunis nainen. Sen sijaan tuo sinun entinen poikaystäväsi näyttää ihan eksyneeltä pikku peuralta.
Olivia katselee entistä kumppaniaan ulkopuolisen silmin.
– Todellakin. Voit olla oikeassa. Jonnin kannattaa olla varovainen teitä ylittäessään.
Toni raahaa valurautapannun lahjapöydälle. Koko pöytä notkahtaa pannun painon alla.
– Olisit antanut rahaa niin kuin muutkin ihmiset, mies kuiskaa.
Ja sitten he seisovatkin jo onnellisen kihlaparin edessä.
– Oikein sydämen täydeltä onnea, Jonni.
Olivia ei tartu Jonnin ojentamaan käteen, vaan vetää miehen syliinsä tiukkaan halaukseen. Mies yrittää pyristellä, mutta Olivian ote pitää.
Sitten Olivia etenee Saksan tuliaisen suuntaan.
– Sabine, tervetuloa Suomeen. Tulette varmaan onnellisiksi, Olivia toivottaa englanniksi Sabinelle. – Itse asiassa, teidän on pakko tulla. Jonnin äiti aina sanoo, että jos Jonni joskus eroaa, hän ei peri hotellia. Jonnin suvussa kukaan ei eroa. Ei kukaan. Avioliitto on ikuinen kontrahti. Onneksi te olette päätyneet tähän pisteeseen vakaan, vaikkei niin pitkän, harkinnan jälkeen. Uskon teihin.
Olivia nostaa molemmat peukalonsa pystyyn.
Jonni on tainnut unohtaa äitinsä puheet. Mies liikahtelee levottomana.
Toni siirtyy onnittelemaan kihlaparia.
– Olen Olivian seurassa. Ymmärrät varmaan, miksi olemme myöhässä?
– Ai jaa, Jonnin valo ei syty.
– Olivia saa miehen sielun tuleen.
Toni luo Oliviaan kuuman katseen ja iskee hävyttömästi silmää.
– Niinkö? Jonnin otsa menee kymmenille pienille rypyille. Miehen otsa on kuin miniharmonikka.
He jättävät hiljaisen pariskunnan taakseen.
– Vai saan minä miehen sielun tuleen?
– Runous on rakkauden kieli, Toni selittää.
– Se meni…omituisesti, mutta on ohitse, Olivia naurahtaa luoden kihlapariin vielä viimeisen silmäyksen.
– He molemmat muuten katselevat meitä, Olivia naurahtaa.
– No, sitten tehdään se temppu, jossa huulet pannaan vastakkain, mutta ei kuitenkaan suudella. Vai miten se meni?
Minä en kestä, jos miehellä on kielikoru, on Olivian viimeinen järjellinen ajatus ennen suudelmaa.
– Tuo oli, tuo oli ihan järkyttävää, Olivia henkäisee, kun mies vihdoin päästää hänet.
Koko hänen suunsa on suudeltu täydellisen perusteellisesti. Hänellä on täysi työ uskotella itselleen, että se oli järkyttävää.
– Sinun kielesi oli minun suussani.
– Oli sinunkin kielesi minun suussani, mies väittää.
– Sinä lupasit olla hillitty, Olivia vaikertaa suu turvonneena ja sykkivänä.
– Minä lupasin yrittää, Toni korjaa. – Mutten pystynyt, kun sinä et ollut lainkaan hillitty.
Minun täytyy saada heti viinaa, Olivia ajattelee. Hän ei tiennyt, että näinkin voi suudella. Vasta nyt asiat alkavat kirkastua hänelle. Saattaa olla paljonkin juttuja, joista hän ei ole perillä. Suuteleminen voi nähtävästi olla ihan siedettävää, jopa mukavaa, nautinnollista, ihanaa, ekstaattista. Lopeta jo! hän komentaa itseään.
– Otetaan drinkit, hän ehdottaa miehelle.
– Sinun pitäisi varmaan ensin syödä jotain, Toni muistuttaa.
– Tuossa seisovassa pöydässä on…
Olivia nieleskelee.
– …on ihan niitä samoja muovin makuisia pitoruokia kuin kaikissa muissakin juhlissa, hän jatkaa.
– Niin, mennään kotimatkalla kebabille. Vien sinut lempipaikkaani.
Kebabille. Taas uusi asia, josta Olivia ei tiedä mitään.
– Kaada lasi vain täyteen, Olivia kehottaa baarimikkoa.
Hän tyhjentää lasillisen bacardicolaa ilmeenkään värähtämättä. Järkyttävän suudelman muistot viipyilevät hänen kehossaan.
– Mene sinä ottamaan ruokaa, Olivia kehottaa Tonia.
– Sen teen, rakas.
Olivia tyrkkää Tonin selästä liikkeelle. Hyvä tekosyy koskettaa miestä.
Hetken päästä Jonnin äiti huomaa Olivian, joka yllättäen tuntee itsensä alastomaksi ilman Tonia.
– Olivia! Ihanaa, että sinäkin rohkenit tulla.
Olivia antaa vaaleankeltaiseen jakkupukuun pukeutuneen vanhemman naisen halata itseään.
– Miksen olisi rohjennut?
– No, olin varma, että sinua nolottaa, kun Jonni sillä tavalla hylkäsi sinut.
– Jonnin tässä kuuluu nolo olla, Olivia korjaa katsellen kihlapariin päin. Sabine ja Jonni näyttivät parhaillaan keskittyvän kinasteluun.
– Älä nyt ole katkera, Olivia. Sinun täytyy hyväksyä se, että Sabinen rinnalla sinä näytät, no, vähän värittömältä. Jonni, kuten muutkin miehet, on korean ja kiiltävän perään.
Jonnin äiti puhuu hitaasti ja selkeästi artikuloiden. Jotenkin tärkeän oloisesti. Ehkä Olivia ei siksi ole aikaisemmin huomannut, että naisen kaikki puheet ovat pahimman luokan mäntysuopaa.
– Olin aluksi Sabinea vastaan, mutta hänen isänsä johtaa isoa pankkia ja äidilläkin on sentään iso muotiliike. Tyttö on vähän rahvaanomainen, mutta…
– …mutta rahalla saa paljon anteeksi, Olivia jatkaa.
– En tuomitse käytöstäsi, Olivia. Olen varma, että joskus tulee päivä, jolloin toivut tästä ja pystyt taas rakastumaan.
Silloin Olivia nauraa niin, että ne ikenet todellakin näkyvät.
– Onko se minun oma kultani, joka täällä ilakoi? Ihana naurusi kuului salin toiselle puolelle.
Toni on tullut Olivian taakse. Mies suutelee Olivian paljasta niskaa ja siirtää molemmat kätensä naisen vyötäisille.
– Sinulla on ihana pikku vatsa.
Jonnin äiti ottaa askeleen pois palatakseen sitten kahdella takaisin.
– Ja kuka sinä olet? nainen tivaa Tonilta.
– Toni vain, hyvä rouva. Pk-yritysten oikeusongelmiin erikoistunut lakimies.
Toni siis todellakin on lakimies.
– Minulla on isäni kanssa yhteinen lakitoimisto keskustassa.
– Oletteko te muka pari?
– Emmekä mikään tavallinen pari, vaan herttavärisuora.
Jonnin äiti tuhahtaa. Ehkä nainen ei tiedä korttipeleistä mitään.
– Kuule, kulta, Toni kääntyy nopeasti Olivian puoleen. – Onneksi et tullut syömään. Ruoka on syötäväksi kelpaamatonta. Sen valmistaja pitäisi haastaa oikeuteen.
– Mitä? Jonnin äiti kirkaisee.
– Tulipa hänelle kiire, Toni ihmettelee. – Oliko se jotain, mitä sanoin?
– Noinko sinä hankit asiakkaita? Olivia kiusaa.
– Se muuten oli Jonnin äiti. Tarjoilu on hänen vastuullaan.
– Ai, poikansa tapaan hänkään ei taida ymmärtää minkään hyvän päälle.
Olivia antaa miehelle suukon. Niin kauniita sanoja.
Bändi saapuu lavalle. Ensimmäinen kappale hiljentää koko huoneen.
– Nyt on tainnut tulla musiikkivastaavalle kiire, Toni viimein henkäisee.
– Ehkä kyse on enemminkin väärinkäsityksestä, Olivia miettii.
– Tämän ryhmän nimi on näet ”Saturnushumppaa”. Musiikki on kyllä enemmän sitä Saturnusta kuin humppaa.
– Miten sinä tämän määrittelisit? Toni ihmettelee.
Oliviasta musiikki muistuttaa jotain fuusiojatsia tai avaruusmusiikkia. Tai, ehkä ennemminkin astronautin hengitystä. Juhlavieraat suojaavat korviaan. Osa pakenee aulaan.
Kukaan ei tanssi. Jonnin lähes parimetrisen isän kalju kiiltää mehevänä kotimaisena luomutomaattina kaiken yllä. Mies on vaarassa räjähtää ketsupiksi.
– Mennään tanssimaan, Toni vetää kauhistuneen Olivian keskelle liukasta lattiaa. – Tämä on siitä hyvää musiikkia, ettei tätä voi tanssia oikein, mies kuiskaa syvälle Olivian hiuksiin.
Olivia tuntee Tonin käden niskassaan. Hiuksia irtoilee hänen kampauksestaan. Miehen toinen käsi liikkuu hänen selässään.
– Eikö olekin hienoa tanssia näin, ihan kiinni toisessa?
– On niin kuuma.
Olivian iho tuntuu kostealta. Hän on pelkkää ihoa.
– Ihosi erittää ruusuvettä, Toni kuiskaa hiljaa. – Tuoksu on huumaava.
Olivia huomaa Jonnin, joka seisoo yksinään ikkunoiden edessä katsoen suoraan häneen. Tonikin tuntee intensiivisen tuijotuksen.
– Tunnetko hänen ajatuksensa?
– En tietenkään. Sehän vasta outoa olisikin, Olivia estelee hämillisenä.
– Se on ihan helppoa. Osaat kyllä lukea häntä. Katso Jonnia silmiin ja keskity.
Toden totta, Oliviaan alkaa virrata erilaisia välähdyksia, tunteita ja värejä.
– Jonni on harmistunut.
– Totta kai on, Toni myötäilee. – Mies alkaa selvästi ymmärtää toteuttamansa fantasian hinnan. Sabine on kaunis, mutta hänestä löytyy jo nyt yksi huono puoli.
– Mikä?
– Sabine ei ole sinä.
– Kiitos, Olivia puristaa Tonia pakarasta leikillisesti.
Jonnin ilme kiristyy.
– Juuri nyt Jonni ihmettelee, miksen ole koskaan pusertanut hänen takapuoltaan. Olimme sentään melkein kaksi vuotta yhdessä.
Oliviaa hykerryttää. Hän on niin paljon enemmän kuin vielä eilen tiesi. Pari päivää sitten hän oli huolissaan vain kaksoisleuastaan, mutta nyt kaikki on toisin. Hänen tekee mielensä liata piikkareitaan, kuljeskella siltojen alla, syödä sormin ja tiputtaa sinappia rinnuksilleen. Hän on seonnut. Ja mikään ei ole koskaan tuntunut paremmalta.
– Mikset sitten ole? Pusertanut?
– En ole halunnut.
Olivia ajattelee, että Jonni on kuin tönkkösuolattu silli Toniin verrattuna. Jonnilta puuttuu kokonaan se rentous ja hyväntuulisuus, joka tekee Tonista vastustamattoman. Jonnin suu saattaa hymyillä, mutta silmät ovat ivalliset. Tonin silmät taas tuskin lopettavat hymyilyään edes nukkuessaan.
– Jonni on tulossa, Toni kuiskaa ja painaa pienen suukon Olivian korvanpieleen.
Uudenlainen, herkistynyt Olivia vaistoaa Tonin levottomuuden. Onko mies näin innokas tyrkkäämään hänet takaisin Jonnille?
– Odotathan minua?
Toni nyökkää ja hymyilee.
– Minun pitää vielä maksaa sinulle, Olivia muistuttaa. Hän ei halua vielä luopua miehestä.
Äkillinen tuulenvire puhaltaa Tonin hymyn sammuksiin. Jonnin isä on avannut ikkunan ja työntänyt punaisen päänsä ulos pakkaseen.
– Voidaanko jutella vähän? Jonni ehdottaa.
– Vain vähän, Olivia myöntyy.
Jonni johdattaa hänet syrjäiseen nurkkaan ison huonevehkan taakse piiloon uteliaiden katseilta.
– Nämä kihlajaiset ovat kirotut. Orkesteri on avaruudesta, ruoasta on mystisesti hävinnyt maku ja vieraat nauttivat. Mutta vääristä syistä.
– Niin, he nauttivat, koska te ette nauti, Olivia aistii kyllä vahingonilon.
– Järkyttävintä on kuitenkin se, että morsian on väärä, Jonni murahtaa.
Olivian mansikanmakea hetki on tässä. Ei muuta kuin poimimaan satoa.
– Ajattelin, että olisi mahtavaa omistaa jotain niin kaunista. Kuvittelin kaikkien kavereitteni ilmeitä. Jotenkin nautin ajatuksesta, että sinunkin rikkumaton itsevarmuutesi romahtaisi, kun näkisit, mihin pystyn. Mutta, on kuin Sabinen hehku olisi jäänyt Saksaan. En näe häikäistyneitä tai kateellisia ilmeitä. Enkä tunne mitään.
– Älä nyt, tuollakin miehellä on aurinkolasit. Hän on selvästi häikäistynyt, Olivia yrittää keventää tunnelmaa.
– Sinäkään et ole…, Jonni aloittaa.
– Minäkään en ole tappanut vielä itseäni vuoksesi, Olivia hymähtää.
– Äiti kyllä kertoi, että olet aivan lyöty.
– Oletko muuten koskaan huomannut, miten paljon äitisi puhuu paskaa?
– Olet alkanut puhua rumia, Jonni innostuu.
– Eräs mies antoi minulle tänään hyvän elämänohjeen. Aina hyvin käyttäytyvät naiset ovat harvoin onnellisia.
– Tajuathan, että kaikesta huolimatta haluan, että käyttäydyt huonosti vain minun kanssani?
– Tänään ovat kihlajaisesi, Olivia muistuttaa.
– Yhden mitättömän kihlauksen pyyhkimiseen ei isoa kumia tarvita. Kukaan ei ensi viikolla enää edes muista tätä katastrofia.
– Kuule Jonni, ota se kumisi nyt käyttöön, ja pyyhi minun nimeni osoitemuistiostasi.
Jonni pyörittelee silmiään neuvottomana.
– Minua odotetaan. Tällaisena rakkauden päivänä kumeille pitää kyllä löytyä pyyhkimistä parempaa käyttöä.
Olivia riisuu piikkarinsa ja loikkii paljain jaloin läpi juhlahuoneen. Askel, askel, hyppy.
– Lähdetään, hän tarttuu aulassa odottavan Tonin kädestä. – Kannatko minut autoon? Olen paljain jaloin.
Toni nostaa naisen käsivarsilleen. Päihtynyt juhlavieras hurraa heille.
– Onnea kihlaparille! mies kailottaa heidän peräänsä.
Toni säätää lämmittimen täysille. Olivialla on perhosen keveys olemuksessaan. Hän oikein tuntee, miten ilmavirta kannattelee kehoa.
– Olet ollut aivan mahtava poikaystävä, Olivia kiittelee.
– Taisin enemmänkin olla pokaystävä, jonka iskit baarista.
– Kahvila se oli. Enkä minä iskenyt. Ostin sinut.
– Siitä maksusta, mies muistuttaa. – Vapaaehtoinen avustus riittää.
– Mikähän se sitten olisi?
– Juurihan sinä opit tulkitsemaan ihmisten mielialoja, mies muistuttaa.
– Sinä olet liian hankala luettava.
– En ole. Et vain vielä tiedä, miten suhtautua siihen, mitä minä viestin.
– Tiedän, mutta pelkään.
– Sinä et pelkää mitään.
Olivia makustelee itseään hetken.
– Hitto vie, taidat olla oikeassa. No, huh huh!
Eikä hän enää pelännytkään. Pahin pelko, tulla nöyryytetyksi ja hylätyksi, on jo koettu. Ja mitä sitten? Hän on iloisempi kuin koskaan. Olivian pitäisi laittaa takin taskut täyteen kiviä, jottei hän nousisi liitelemään.
– Tässä uudessa rohkeudessani otan ensinnäkin sen tarjoamasi kebabin. Ja kaikilla mahdollisilla hössötyksillä. Jos jään henkiin, voisimme sen jälkeen hakea kioskilta paketillisen vahvoja kumeja ja siirtyä paikkaan, jossa on neljä seinää ja katto.
Siinä samassa auto täyttyy sakeasta jännityksestä.
– Lattiakin olisi tietysti kiva yllätys, Olivia jatkaa.
– Vanhempieni ei-talviasuttava mökki on vajaan tunnin ajomatkan päässä. Seinien väleissä juoksentelee hiiriä ja rottia. Ei sisävessaa, ei valoja. Mutta takka on. Ostetaan kioskilta iltapalaksi makkaraa ja grillataan.
– Kuulostaa täydelliseltä paikalta. Ja makkara. Olen varma, että pidän siitäkin.
Toni on saanut tulen takkaan. Liekit tanssivat estottomasti ja voidelluin vartaloin. Mökki on nostalginen muisto ajoilta, jolloin kiirettä ei vielä tunnettu.
– En ole koskaan ollut tällaisessa mökissä, Olivia tunnustaa.
– Isoisäni rakensi tämän lahjaksi nuorelle vaimolleen, isoäidilleni. Jokainen lattialankku on käsin veistetty.
– Tunnen täällä isovanhempiesi rakkauden. He olivat onnellinen pariskunta.
– Heillä todellakin oli kaikki. Luonto, vuodenajat, oma koti, puutarha, toisensa ja kolme lasta.
Toni miettii taikapiiriä. Mystistä paikkaa jossain hyvin kaukana tai sitten ihan lähellä. Sinne pääsevät vain ihmiset, jotka rakastavat syvästi ja aidosti.
Pari päivää myöhemmin Olivia makaa sängyllään ja kirjoittaa päiväkirjaansa.
”Kaikki on ihan sekaisin. Kotonani tömistelee kolme ponin kokoista koiraa. Sohvani ja vaatteeni ovat täynnä karvoja. Yöllä ne jättipedot tunkevat sänkyyni. Olen syönyt makkaraa ja kebabia. Olen ryystänyt olutta suoraan pullon suusta. Olen toistuvasti työntänyt kieleni toisen ihmisen suuhun. Minulle on annettu lahjaksi pitkävartiset, mustat kumisaappaat, ja olen lupautunut laittamaan ne jalkaani. Eilen käytin niitä sängyssä, mutta huomenna menen niiden kanssa metsään. Toni haluaa näyttää minulle puita. Olen ihan hullu, ja aion tulla vielä hullummaksi. Oireyhtymälläni on myös nimi. Se on Toni. Toni jotain. Minun täytyy joskus kysyä miehen sukunimeä, mutta ei sillä vielä ole kiirettä.”
