Sinä tuulisena aamupäivänä Henni oli hajamielisyyksissään avannut ikkunan ja oven. Sallinut estottoman läpivedon riepottaa huoneen ja itsensä hetkessä epäjärjestykseen. Mikään ei ollut enää omalla paikallaan. Sillä omalla paikallaan, jonka hän oli vuosien kuluessa päätellyt oikeaksi. Päättelyssä tuttujen ja tuntemattomien kartanlukijoiden ilmeet, äänenpainot ja kysymykset olivat johdattaneet perille oikeisiin paikkoihin, jotka olivat sekä helppoja että surullisia. Henni pelkäsi varsinkin niitä kysymyksiä, joiden sisällä oli oikea vastaus.
Joskus sotku antoi uuden, epäkonventionaalisen, näkökulman. Herätti ihmetyksen siitä, miksi väärään paikkaan eksynyt olikin kuin kotonaan. Miksi epäsopivan kulma meni vastusteluitta kiellettyyn loveen.
Sekamelska ei vielä ollut kaaosta, eikä siivottomuus aina pahasta. Kesyttömät puuskat olivat enimmäkseen hyvää tuulta, johon ihminen tarttui, jos oli kovin odottanut sitä, joka tulisi ehkä yllättäen ja siivoaisi pois tämän elämän, joka oli pelkkä kertakäyttöinen ikieines. Tuulen pyörteet rentouttivat käärinliinoiksi muuttuneet petivaatteet, pöllyttivät uusia kampauksia sallimalla hiusten karata ohuilta hengettömiltään ja valmistivat sillisalaatteja, jotka yllättivät ennenkokemattomilla makuyhdistelmillään. Seinien valokuvat räjähtivät ilmassa konfeteiksi, jotka siivosivat itse itsensä rikkalapioon. Tuuli kuolemantanssi kaikki Hennin kiristyksen ja yksimielisyyden paineen alla allekirjoittamat sopimukset ennenaikaiseen loppuunsa. Kaikki paperit olivat nyt blankoja, täyttämättömiä.
Valo sykki olohuoneen lattialla, laikuissa ja pitkissä viilloissa, jotka syntyivät aukoista ja tyhjänoloisista, ikään kuin haukotuksista, elämä oli hetkissä, ja jos oli onnekas, variksen kraak keskeytti turhat ja pahat, ajatukset. Siinä kaiken keskellä Henni seisoi tekemättä mitään, ja se oli hiljaista sallimista. Kaikki sai mennä. Menköön. Menköön kuin pakon edessä, mutta hänen luvallaan.
Ja, kuin jo aavistaisi, tulkoon, sillä mikään tai kukaan ei koskaan vain mennyt ilman, että jotain tuli tilalle. Usein väitettiin kaiken olevan mahdollista, mutta se oli pelkkä hymy ja hymähdys, johon kenenkään ei ollut lupa uskoa. Mitä enemmän kertyi vuosia, sitä vähemmän oli lupaa. Seinät lähestyivät kuin puristimet leuoillaan. Hennillä oli tällä hetkellä ehkä jotain 39 senttiä vapaata tilaa, lupaa, ja sekin vain hänen lapsellisuutensa ansiosta. Hän oli näet yhä pelkkä keskenkasvuinen. Ei edes herkkä tai tietämätön, pelkästään aikuiseksi alkeellinen. Nolon sopan hämmentäjä, jolle oli usein annettu kehotus laskeutua alas pilvilinnoista, ja ryhtyä sen sijaan rakentamaan kestävää tiilitaloa.
Nurjalta puoleltaan nolaus oli kuitenkin nollausta, sillä niin kuin kaikessa, silläkin oli puolensa. Yksi ei ollut koskaan yksi, eikä yksin. Aikuisten napanuorat vain olivat näkymättömiä, muttei kukaan kyennyt elämään ilman toisia, jotka olivat ravintoa. Nolatuksi tulemista seurannut nollaantuminen, ohjelmiston alasajo, pitkä ja suora piip, oli elämänjanan viereinen rako, jonka kautta pääsi karkuun ilman pakenemista. Karussa voi olla, mutta pakeneminen oli mahdotonta. Pakenijalle ei ollut missään paikkaa, sillä uudet maisemat muuttuivat hyvin pian vanhoiksi.
Sinä tuulisena aamupäivänä kaikki oli auki. Matkaliput, olkaa hyvät!
