Pate, koirista nuorempi, tervehtii vierasta naista ulvonnalla, jossa on nouseva intonaatio. Nainen ottaa sen haukkuna ja katsoo paheksuvasti. Matalapaine lähestyy joka suunnasta. Kylmän rintaman sininen juhlaliputus kohtaa lämpimän rintaman punaisen hiirenhammasreunuksen.
Nainen on matalalentänyt jo monta vuotta. Silti hänestä tuntuu kuin tämä lentokin olisi ankaraa pysähtyneisyyden tilaa. Hän kiitää latteasti laakealla ja vähäisellä, tuntee arkun sivut kyljissään. Tässä pitkittyneessä unessaan, jossa hän on pelkkä täysipäinen sivustaseuraaja. Lapsena hänet nukutettiin sivustavedettävään puusohvaan, muttei hänessä ole mitään, mikä avautuisi maailmalle.
Kaksineuvoiset madot eivät ole pelkkiä lieroja. Niiden olemuksella voitetaan varmasti maailman mielenkiintoisin anatomia –palkinto. Kuulen, miten ne murisevat maan alla, ja kun alkaa sataa, ne ovat pakotettuja nousemaan maan pinnalle.
Nurmikolla harakka hyppii tasajalkaa. Sillä ei ole hyppynarua, mutta näkymätön trampoliini harakalla on, sillä maa sen alla on kimmoisa kalvo. Pyydän sitä olemaan sielulintuni, muttei se nakkaa paskaakaan siitä, mitä puhun.
Autossa vanhempi koirista, Rocky, pelästyy omaa pieruaan. Se vilkaisee epäillen omaa peräänsä, joka jo vanhemmiten alkaa muuttua enemmän laatikkomaiseksi.
Onkohan maailmassa yhtään majaa, jonka rakentamisessa olisi käytetty taivaannauloja? No jaa, mutta aprikoosit ovat juuri nyt parhaimmillaan.
Selli
Tiskikoneessa juoksivat menneen ajan hevoset usvaisen Lontoon kivihiilisumussa. Navoissa nuoruus ja vanhuus haisivat.
Designkorvasienet, korvattomat, kuuntelivat,
kopioivat, arvottomaksi. Minä, kuva, pöydällä,
revittynä. Vieressä CV:n selitellyt aukot.
Maksamme suosiosta lopun ikäämme,
ja väkivallasta, jonka tunnistamme vasta nyt,
joka oli parhaaksemme.
Laputtajien kestomerkinnöillä
nimikoidut ratsastavat
vain karuselleissa.
Ihan hyvällä mä tämän sanon
puutteen varaan leikatuilla kaavoilla syntyneet
koskevat kuhaan vasta sen pilaannuttua
nokkivat toisten köyhien saumavaroissa saunavuoroissa kotireitin merkiksi jätetyt leivänmurut
rinnan poskilla kauhistelevat hyvällä vain
vaimojen vihaamat niskoittelevat naiset
vartin huolihetket kohoavat pepitaliinojen alla
lämpimäisiin sulaneessa kovassa voissa uivat
kalvinistin kuiviin kupatut
synnin suolakalat
kukaan ei saa jäädä ilman
pahinta parasta pakkoa
mene töihin
tai tapa itsesi
vapaamatkustaja miehesi kukkarolla
olen sinun
huoltajasi
pitsireunainen
poltettu
karsinogeenisi
kuumalle pannulle heitettyjen lihojen ääni
kultakalamaljassa hait
uivat
yksimielisyytensä ympyrässä
käsipohjaa
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
Aamulla äiti haluaa minut mukaansa torille. En viitsisi lähteä, mutta äiti mankuu niin kauan, etten jaksa kuunnella. Rypäleitä, salaatteja ja kokonainen vesimeloni. Nektariinien ja persikoiden sesonki on vasta tulossa, joten minun pitää odottaa vielä lempihedelmiäni. Paprikoiden luona äiti tapaa vanhan tuttunsa, jolla on siniset hiukset.
– Ja mikäs sinusta tulee isona? nainen otti minut mukaan keskusteluun klassisella kysymyksellä.
– Kettu, sarjakuvataiteilija, kilpaurheilija, laulaja, maatalon emäntä, tulitaiteilija, vaatesuunnittelija, korutaiteilija, huskykoirien kouluttaja, eläinhotellin pitäjä, tavallisen hotellin pitäjä ja kilpa-autoilija.
– Aivan. Valitset tuosta listasta sitten myöhemmin.
– Ei. Minusta tulee ne kaikki.
– Mutta, ei kukaan ehdi, nainen jarrutteli naureskellen.
– Minä ehdin. Pitää vaan ottaa vitamiinia.
– Voitko kertoa minulle sen käyttämäsi vitamiinin nimen?
– Sinusta voisi tulla huippumalli, nainen yritti miellyttää äitiä kehumalla minua. Niin minä sen koen.
– Hujoppimalli enemminkin, nauroin.
– Tai huijarimalli, joka vain näyttelee upeaa. Tai ehkä sittenkin huppumalli, joka ei koskaan riisu päähinettään, joten kukaan ei tiedä, miltä hän näyttää.
– Katselin yhtä ohjelmaa. Ne ovat ihan tavallisia tyttöjä, nainen selitti.
– Siinä se ongelma juuri piileekin, äiti vastasi puolestani. Äitiä huippumallihaaveet eivät liiemmin innostaneet.
– Voin minä näytellä tavallista. Kyllä minä pystyn, ehdotin.
– Siinä ei ole mitään järkeä, äiti torppasi ideani.
Äiti ei halaa naista, mutta taputtaa käsivarresta. Minua kiinnostavat nämä eriasteiset tuttavuudet, joita ihmisillä on. Toisia vain tervehditään tien toiselta puolelta, muutamia harvoja halataan, joitakin ei olla näkevinään, osaa juostaan oikein karkuun ja sitten on näitä välimuotoja, pieniä kosketuksia.
Torstaisten jalkapallotreenien jälkeen Anna ei ole minua vastassa. Sami on. Pojalla on musta takki, joka kiiltää auringossa.
– Ketä sinä olet tullut katsomaan?
Poika ei vastaa heti, vaan katselee kentälle etsien.
– Sinua. Itse asiassa. Luulisin.
– Minua? ihmettelin.
– Haittaako se?
– Ei se minua haittaa.
– Ketä se haittaa? poika ihmetteli.
– Sinähän sen tiedät.
– Sinun poikaystävääsi? Sami ehdotti.
– Ei minulla ole sellaista, enää.
Viimeisen sanan nielaisen. En halua avautua. Jonne on vielä vuotava haava laastarin alla. Ehkä sitten ruven kasvattamisen jälkeen, voin puhua taas hänestä vapaammin.
– Tarkoitin Noraa? sanoin.
– Mitä se Noralle kuuluu?
Häikäilemätön tyyppi. Mielenkiintoista. Hyvin mielenkiintoista.
– Minä olen Noran velipuoli. Muutan, tuota, isäni kanssa tänne tämän kesän aikana. Syksyllä aloitan sitten teidän koulussa. Tosin lukiossa, vaikka olenkin sinua lyhyempi. Joo, niin se on.
– Aika moni on. Lyhyempi. Sitä ei lasketa viaksi.
– Lähtisitkö joskus kahville? Nyt kun esteet on ylitetty.
– En voi sietää kahvia.
– Se on vain sanonta. Juoma on vapaavalintainen.
– Koska?
– Tule huomenna kello kaksitoista kirjaston parkkipaikalle, niin pyöräillään siitä yhdessä huoltamolle.
Hyvä, ettei Sami ehdottanut paikallista kahvilaa. Minä boikotoin sitä. Vaikka vaniljapullat miten tuoksuisivat kadulle asti, minä kuljen laput silmillä ohitse.
– Nora ei oikein pidä minusta, huomautin vielä.
– Niin.
– Miksei?
Sami kumartuu sitomaan tossujen nauhoja, vaikka ne ovat jo valmiiksi nätisti rusetilla.
– Kerro, anelin, mutta silmäripseni eivät tainneet olla tarpeeksi pitkät. Räpsyttelin niitä kuin lentoon lähdössä oleva lintu, muttei Sami heltynyt.
– Nähdään huomenna.
Sami nojailee jo pyöräänsä, vaikka minäkin olen vähän etuajassa. Inhoan olla myöhässä. Samilla ei ole sinistä, ei liioin vihreää, muttei myöskään mustaa, vaan turkoosi takki.
– Sinulla ei ole shortseja, poika huomaa.
– Ne lähtevät pois ihan riisumalla.
Minulla on mustat, haaroista löysät housut. Toiset kutsuvat niitä haaremihousuiksi. Puseroksi olen valinnut mustan, pitkähihaisen pitsipaidan. Se ei ole sellaista kovaa pitsiä, joka viiltää ihoa, vaan ihanan pehmeää, jopa vähän venyvää. Kaulakorussa on maailmanpuu kannattelemassa taivasta ja sormessa vihreäkivinen taikasormus.
– Et taida viihtyä hameissa.
Sami ei tunne minua lainkaan. Miksi tuntisikaan, sillä mehän olemme vaihtaneet kaiken kaikkiaan vasta muutaman sanan. Hetken kaipaan silti ihmistä, jolla on jo perustiedot minusta. Vaikka olen poikamainen, olen myös tyttömäinen. Eivät ne sulje pois toisiaan, vaan elävät minussa rinnakkain ihan sovussa. Samalla vaatetangolla roikkuvat verryttelyasut, ylipitkät kukkamekot ja tekokarvaiset turkikset.
– Minä rakastan hameita.
– Hassua. Minun on vaikea kuvitella sinua hameeseen.
-No, kiitos samoin.
Monilla on jännä tarve lokeroida ihmisiä. Latistaa monimuotoinen yksinkertaiseksi. Sami-parka ei tiedä vielä, miten minulla usein on koulussa samanaikaisesti sekä housut että hame. Jos en osaa päättää, kumman laittaisin, laitan molemmat.
Huoltamolla otan kinkulla täytetyn croissantin (osaan lausua sen juuri oikein) ja keltaista Jaffaa. En halua vihreää limsaa, sillä sitä saa nauttia vain Jonnen seurassa. Juttelemme musiikista. Sami pitää kaikesta uudesta ja muodikkaasta, minä vanhasta ja pierunhajuisesta.
– Nuo ovat vanhusten bändejä.
– Rockissa on voimaa.
– En halua kuunnella rollaattoreilla liikkuvia vanhoja nahkahousuäijiä.
– Eivät ne kaikki äijiä ole. Joan Jett on kova. Ja kaunis. Kävelee ihan omilla jaloillaan. Ei taatusti potkukelkkaile kylillä kesät talvet.
– En ole koskaan kuullutkaan.
– Suzi Quatro, Janis Joplin, Patti Smith. Kaikki kuuluisia naisrokkareita.
Sami puistelee päätään kyllästyneen näköisenä, vaikka en ole päässyt vielä alkua pitemmälle.
– Älä vain sano, että olet joku feministi.
– Ehkä olenkin. Hyvin luultavasti olen. Kyllä tyttöjen täytyy pitää toisten tyttöjen puolia.
– Miksi ihmeessä?
– Kuka pitää tyttöjen puolta, jos toiset tytöt eivät niin tee? Te pojatko?
– Kyllä minä tytöistä pidän, Sami naureskeli.
–Kaikista tyttöjen puolista. Takapuolista varsinkin.
Ei eri musiikkimaku haittaa. Eivätkä tyhmät jutut.
– Nahkahousut eivät sovi naisille.
Tuo väite jo vähän haittaa.
– Kuka noin väittää? Isäsikö?
Mietin äitiäni mustissa nahkahousuissaan. Vaikka kerran kiukuspäissäni sanoinkin hänen muistuttavan housuissaan kuivalle maalle rantautunutta mursua, se oli lähinnä vain huonosti muotoiltu kohteliaisuus. Ne ovat oikein hienot housut, joissa on asennetta. Ja mursuilla on hienot hampaat.
(jatkuu)
Tilavaa tiistaita sinulle!
Ystävällisin terveisin,
Nina
