Ruoste pitää minua edelleen otteessaan. Ruostuminen on reaktio, kemiallinen reaktio. Lähes kaikki elämässä on reaktiota. Se, miten reagoimme, määrittää kaiken.
Pitääkö meidän edes reagoida kaikkeen? Ottaa osaa vieraisiin tunteisiin, ärtymyksiin, lauseisiin ja vihjailuihin?
Tein aamulla ruosteisista metalleista, tuohesta, pitsistä, sulista, puuhelmistä ja paperista taulun, joka kivuttomasti löysi paikkansa terassin oven pielestä.
Omassa
Monet elämää tositarkoituksella tapailleet pelkistyivät lopulta ihan viivoiksi. Kupkalle jäi vain kolme mustaa viivaa ja Kiannolle punainen.
Toiset olivat alle- ja yliviivanneet silmänsä, toisilla oli hienostunut tussuviiva ja osa oli raskasta kangasta, johon puhkottu kurkistusviiva näytti vain sen, mikä oli kulloinkin sallittua.
Siniviivoilla irtokiekkoja saalistavat odottivat toisten virheitä. Viivan alle pudonnut katsoi loppuottelut penkin alta.
Nenään vedetystä viivasta kaksi tuntia sydänsähkökäyrän suoraan viivaan. Kirkkotie kolmosen vessassa vihdoinkin kaksi viivaa, sillä päästäkseen kuolemaan piti ensin syntyä.
Ennen aikojaan kangistunut seisoi kylpyveteen piirtyneessä lierukkaviivassa. Meri jossain ei tiennyt päättämättömän uneksivan itsestään.
Viivalla oli vielä sisällä, ja kun ei ollut paikalla, sai viivan.
*******
Opetellun
Tenniskentille oli satanut verihiutaleita. Korkeimmilla paikoilla ihmiset voimistelivat valmiiden koreografioiden mukaan. Ylilääkitys teki heistä hitaita ja hymyileviä ja kaikki oli Käypä hoito -suositusten mukaista.
Sagan varvastossut iskivät rytmikkäästi kantapäihin. Hänen korissaan oli tonnikalan kaltaista kalaa sekä 3D-tulostimella printattuja pensasmustikoita kilon muoviämpärissä. Mies piknikpöydän toisella puolella oli tärkeä. Hänet oli valittu jäämään viimeiseksi sammuttamaan maailman valot.
Pajut pudottivat ylimääräisen veren heidän päälleen. Miehen mukaan kyse oli kapillaari-ilmiöstä. Kukaan ei jaksanut mittaansa enempää.
”Hyviä asioita pitää tekemällä tehdä”, Saga sanoi miehen nyökätessä.
Rauhaan pääsemiseksi vaadittaisiin koko ihmiskunnan tappaminen. Hanke toteutettaisiin pikkuhiljaa ja porrastetusti.
Villiintyneet koirat olivat vallanneet kadut. Niiden luonne oli muuttunut.
*******
Juhani Peltonen: Valitut kertomukset
Luin summamutikassa valitsemani Juhani Peltosen novellikokoelman, Valitut kertomukset. Tuotteliaan Juhani Peltosen (1941 – 1998) tunnetuin romaani lienee Elmo (1978), joka kertoo maan äärien kertakaikkiaan parhaasta urheilijasta.
Ihastuin novelleihin niin ikihyväksi, että suihkukaivo sisälläni pärskäyttelee vieläkin pisaroitaan vähintään kilometrin säteelle. Niin onnetonta, muttei yhtään surullista. Niin surullista, mutta täyttä komediaa. Niin elämänkielteistä, muttei yhtään toivotonta. Niin kuiva suutuntuma, mutta makeudessaan ylivoimainen. Niin omituista, mutta ihan tavallista. Tuskin mikään päättyy hyvin, mutta kaikki on silti hyvin.
Suosittelen lukemaan.
Ohessa lainattuja herkkuja grillitikussa (väleissä paprikaa, sieniä ja jotain muuta, jonka nimeä en muista):
”… talotkin ovat kuin tilapäisiä pilviä, aamunvärisiä, riidattomia.” (s. 14)
”Hän hätkähtää, ajaa sivuun, kääntyy, ajaa, on pakko ajaa, koko ajan on pakko ajaa vaikkei jaksaisikaan. Hän ei ole syönyt, ei juonut, ei ole nälkä, ei jano. Hän on isä, vanha mies (vanhenee koko ajan), etsii poikaa, jo täysi-ikäistä, mutta poikaa.” (s. 14)
”Olisin onnellinen toisenlaisista ajatuksista, käy hänen mielessään niin kuin niin useasti ennenkin.” (s. 91)
”Kaikki lahoaa, ruostuu ja häviää, ei lopulta, vaan ikään kuin paljon aikaisemmin, aivan liian varhain.” (s. 95)
”Ja jos törmäät jossain ‘ehjään, tietoiseen ihmiseen’, niin yritä saada siitä valokuva ja lähetä minullekin; kiinnostaisi tietää miltä semmoinen näyttää.” (s. 155)
”Miksi suurin osa edistykseksi tarkoitetusta on mitä synkintä taantumusta?” (s. 201)
”Läntinen taivas oli musta ja keltainen, kovan näköinen, kuin jättiläismäinen isovarpaan kynsi.” (s. 250)
”Ja ennen nukahtamistaan hän tiesi vapisten, ettei hän suinkaan ollut sensaatiomaisesti ensimmäinen olento, joka ensin on kyllästynyt itseensä, sitten muihin, tämän jälkeen ihmisten aikaansaannoksiin ja lopuksi koko maapallo-nimiseen planeettaan ja aurinkokuntaamme, mutta raskasta oli olla yksi heistä, ja varmasti ainoa, joka päivittäin mittasi oliko rikkinäisen silityslaudan ja taidokkaalla mutkalla olevan likipitäen ranteenvahvuisen köydenpätkän etäisyys säilynyt kahtenatoista askelena.” (s. 283)
”Ensio katsahti taivaalle, ja jälleen siellä olivat pilvet mytyssä kuin ihanat alusvaatteet, joitten sisältö ei milloinkaan katoa mielestä.” (s. 303)
*******
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
– Voi olla.
– Jos sallitte, minä jään kotiin. Menen suihkuun ja hetkeksi piirtämään.
– Minäkin haluan jäädä kotiin, isä parkaisi.
– Sinulta ei kysytä. Ja kulta, älä unohda kukkaroasi kotiin.
Isän käsi hiipii pullalautaselle. Äiti katsoo isää merkitsevästi.
– En minä ole lihava. Tämä paita on pientä mallia. Hiton Slim Fit.
Pidän päivän taukoa ”Tyytyväisestä idiootista”. Piirrän parin sivun mittaisen sarjakuvan nimeltä ”Paperi ja kynä”. Toinen on paperi, johon muut kirjoittavat (tai pyyhkivät). Toinen on kynä, joka kirjoittaa. Ajatuksissani katselen Taidelainaamosta hankittua taulua, jossa on kuolleita lintuja ja perhosia sekä puiden lehtiä. Jos kuvaan syventyy, siihen ilmestyy pääkalloja, kokonainen luuranko ja salaisia merkkejä. Se on siis kaksikerroksinen teos. Aarrekätkö, jonka aarteet ovat kaikkien nähtävissä, ja silti kaikki eivät osaa aarteita löytää. Omilta nurkilta harvoin etsitään aarteita. Niitä löytääkseen monet lähtevät maailmanympärimatkalle.
Jos taiteilija on tehnyt työnsä tietoisesti, hän on mestarigraafikko. Jos taas tiedostamatta, hän on mestarifilosofi.
Sarjakuvasta tulee torso, kun menen vastustamattomasti jonkinlaiseen transsiin tai meditatiiviseen tilaan. Nukahdan ajatuksiin aarteista.
Äiti haluaa tavata Veljen tyttöystävän. Veli ei ole mielissään.
– En minä kehtaa tänne ketään tuoda.
– Kyllä minä saan nuo kaksi käyttäytymään, äiti lupaili.
– En minä niistä ole huolissani. Ainoastaan siitä kolmannesta.
– Siitä tulee oikein kunnon perhepäivällinen. Rilla tuo Jonnen ja sinä Sofian.
Missä välissä ja millä valtuuksilla minut vedettiin tähän mukaan? Jonne tulee saamaan kakkahalvauksen.
Päivälliset kursitaan kokoon jo seuraavaksi päiväksi, jottei kukaan ehdi keksiä tekosyitä (tai poistua maasta). Äiti aloittaa siivouksen saman tien. Tärkeintä on kiillottaa vesihanat sekä pestä lavuaarit ja vessanpytyt. Avuksi otetaan hammasharja, koska sillä pääsee hankaliin paikkoihin. Hankalia ja unohtuneita paikkoja meillä riittää. Koirankarvojen imurointi, Koiran sylkitahrojen raappiminen veitsellä irti lattiasta ja itse Koiran harjaaminen, ovat kakkosvaiheen tehtäviä.
– Kuka pesee Koiran takapuolen? äiti huusi yrittäen innostaa meitä muita.
– Siihen on kovettunut tavaraa, eikä Koira taivu itse sitä nuolemaan.
Minä ja isä osoitamme äitiä.
– Mutta eikö se mene jo vähän liian pitkälle? isä ihmetteli.
– Tuskin se Sofia Koiran takapuolta haluaa tarkistaa.
– Ei, mutta kun sitä ei voi olla näkemättä.
Äiti osoittaa Koiraa, joka kuljeskelee huomiosta tyytyväisenä ympärillämme. Sen tuuhea häntä on iloisesti pystyssä ja kieltämättä, huomio kiinnittyy tiettyyn kriittiseen kohtaan.
Siivoaminen tekee äidin ärtyisäksi. Kun iso jättiläinen siivoaa, kaikki karvaiset pikku menninkäiset ymmärtävät kadota koloihinsa, sillä mopilla varustettu jätti voi olla vaarallinen. (Jättiläiset voivat syödä ihmisiä.)
Kuulemme piilopaikkoihimme vaikerrusta, voihkintaa ja kiroilua, muttemme tee sitä virhettä, että rientäisimme apuun. Emme osaisi siivota oikein. Olisimme vain jaloissa pyörimässä kuin dervissit.
Siivoamiseen menee koko ilta. Yöllä alkaa vimmainen leivonta.
– Mikset vain osta kaupasta kakkua? isä ihmetteli matkalla nukkumaan.
– Millaisen viestin se antaisi mahdolliselle tulevalle miniälleni? Että arvostan häntä kaupasta ostetun kuivakakun arvoisesti?
Juuri tällaisissa tilanteissa äiti tietenkin haluaa aina kokeilla jotain uutta. Hän ei valmista bravuureitaan, joissa hän onnistuu, vaan tarttuu haasteeseen. Tekee amerikkalaista juustokakkua ja jotain, mihin vaaditaan hyytelöintiä, vaikkei hänellä ole aavistustakaan, miten liivatelehtien kanssa toimitaan.
Ensimmäinen kakku ei onnistu koskaan. Ei nytkään. Äiti valvoo leipomassa vielä kolmelta aamuyöstä.
– Ehditkö yhtään nukkua? isä ihmetteli aamupalalla.
– Menin joskus puoli neljältä nukkumaan ja heräsin puoli seitsemältä suunnittelemaan ruokalistaa.
– Nukuit kolme tuntia?
– No, en tietenkään pystynyt nukkumaan. Aloin muistella, missä on se valkoinen pöytäliina, johon on kirjottu vaaleanpunaisia kukkasia. Sitten aloin suunnitella kukka-asetelmaa ruokapöytään. Ja lopulta tajusin, että puutarhassa kauneimmat kukat ovat jo kukkineet.
– Aiotko istuttaa uudet kukat puutarhaan?
– En ehdi enää. Mutta ajatus puutarhan tilasta teki minut surulliseksi. Toivottavasti Sofia ei halua kierrellä puutarhassa.
– Äiti, juuri tämän vuoksi Veli ei halunnut tuoda tyttöystäväänsä tänne. Sinä et osaa rajoittaa.
– Mitä? Yritän vain auttaa teitä osoittamalla seurustelukumppaneillenne, että hyväksyn heidät joukkoomme.
– Voisit vain sanoa sen heille. Että hyväksyt heidät, ehdotin.
– Tai lähettää postikortin tai niitä hyviä ajatuksia, joiden voimaan uskot.
Äiti siivoaa, laittaa ruokaa, koristelee taloa ja puutarhaa ihan viimeiseen minuuttiin asti. Sitten hän hikisenä ja punaisena ja kiukkuisena pukee päälleen ensimmäisen löytämänsä ryijyn kaataakseen siihen kattilallisen punaviinikastiketta.
– Ovikello soi, isä huusi.
Äiti tarvitsee kaikkien lukemiensa elämäntaito-oppaiden alleviivaukset palauttaakseen kadottamansa ilon ja tyyneyden.
– Tervetuloa Sofia ja Jonne.
Äiti ottaa Sofian pashminahuivin asetellen sen kauniisti henkarille. Minkä narikkatyöntekijän maailma onkaan äidissä menettänyt. Äidin temppu onnistuu. Vieraat vastaanottaa täysin salonkikelpoinen ihmisyksilö. Jättiläinen on palannut suolle Shrekin naapuriin.
Äiti ja isä eivät halaa Sofiaa tai Jonnea, koska eivät tunne heitä tarpeeksi hyvin. Kaikki eivät pidä halaamisesta tai ole tottuneet sellaiseen läheisyyteen. Ensin pitää vähän tunnustella.
Sofia on oikeilla jäljillä. Ainakaan hänellä ei ole yllään jumpsuitia tai jättitunikaa, joita molempia tiedän Veljen kammoavan. Veljen mukaan sellaisten vaatekappaleiden sisään saisi mahtumaan vaikka Prisman koko ruokaosaston. Veli on näissä asioissa eri linjoilla muun perheen kanssa. Hänelle ulkonäöllä on väliä. Hän pitää hoikista ja pitkistä tytöistä, joilla on kaikki hampaat tallella. Me muut jankutamme sisäisestä kauneudesta ja sydämen sivistyksestä. Emme koskaan pystyisi myöntämään ulkonäön ensi- tai edes toissijaisuutta, mutta en tiedä, olemmeko täysin rehellisiä.
Sofia tuo valkoviiniä (luomua). Jonnella on oranssisävyinen kukkakimppu. Äiti on seota mahdollisen vävynsä ja miniänsä hyvistä käytöstavoista. Tuon tuliaiseleen ansiosta molemmat tulevat saamaan vielä paljon anteeksi.
Ruokapöytä on miinoitettu äärimmilleen. Pitää varoa vaasia ja palavia kynttilöitä ja kulhoja ja kippoja. Tartun keskittyneesti mehulasiini ja onnistun juomaan siististi. Kaadan sen vasta kurottaessani salaattikulhoa. Jonne selvästi vapautuu soheltamiseni jälkeen. Hänen ilokseen se olen minä, joka mokaa ensimmäisenä. Valkoinen pöytäliina, jota äiti on onnistunut pitkään varjelemaan, punertuu mansikkamehusta, eikä sitä saada enää koskaan puhtaaksi.
– No, menihän tässä jo kolme minuuttia ihan sivistyneesti, isä ilmoitti tyytyväisenä jälkikasvuunsa.
Viimeistään siinä vaiheessa, kun Jonne pudottaa lihapullavadin lattialle ja keräämme lautasillemme koirankarvaisia pullia, tunnelma kohoaa huippuunsa. Koirakin saapuu kesken tuttinsa imemisen herkuttelemaan lihapullilla. Se työntää päätään ruokailijoiden kylkiin ja esittelee ylpeänä takapuoltaan, jonka pesemisen äiti on näköjään unohtanut.
Moka on mahdollisuus. Maine ehkä meni, mutta tunnelma kohosi.
Sofia kertoo kullanhuuhdontaan ja pienenpienen kultahipun löytymiseen huipentuneesta Lapin matkastaan. Isä ihmettelee nyky-yhteiskunnan yrityksiä tehdä kansalaisistaan avuttomia.
”Turha kysellä, miksei autojen alta enää pilkistä tennareita, sillä eihän autoja pysty itse korjaamaan.” Äiti haluaa jakaa muistoja lapsuudestaan: sokerijuurikkaiden istutusta hiekkalaatikkoon, johtajalehmän kanssa rupattelua. ”Näen nykyään yhä enemmän unia lapsuudestani ja ne ovat niin ihania, että ihan oikeasti pelkään kuolevani siihen onnenmäärään.”
Veli on aina vähäsanainen, haluaa harvoin avautua. Hän ei lipsu linjastaan edes tyttöystävänsä vuoksi. Jonne kertoo kadehtivansa kokki Anthony Bourdainia, ja isä haluaa puhua miehen kirjoittamasta kirjasta ”Kitchen Confidential”. Kukaan ei muista, että kokki on matkustanut taivaaseen ruokamatkalle, enkä minä viitsi muistuttaa. Ehdotan sen sijaan toisille omaa tuotantoani olevaa leikkiä.
– Jokainen keksii aina vuorotellen lauseen alun, kuten vaikka ”Elämä on..” ja muut jatkavat sitä mielensä mukaan. ”Elämä on ihanaa.” Ymmärrättekö?
– Ei ymmärretä, Veli puuskahti aina valmiina sabotoimaan minua, mutta Sofia vaientaa poikaystävänsä yhdellä tehokkaalla katseella.
– Lemmikillä on tuo sama kyky hiljentää miehiä pelkällä katseella, isä huomasi.
– Onkohan se yleismaailmallinen piirre naisilla?
– Aloita sinä Rilla, äiti kehotti luoden isään paljon puhutun ja paljon puhuvan katseen.
– Virke alkaa nautin-sanalla. Nautin öisestä kaupungista.
– Nautin pyörällä kruisailusta, Jonne sanoi.
– Ja pian nautin samasta hommasta, mutta mopolla.
Mikä yllätys!
– Nautin teidän kaikkien seurasta, jatkoi diplomaatti-äiti.
– Nautin sisustamisesta, Sofia sanoi.
– Siitä Velikin nauttii, virnistin pilkallisena.
Veljen mielestä kaikki tilat, joista löytyy sänky ja tietokone, ovat viimeisen päälle sisustettuja. Plussaa on, jos sängyltä on järjestetty reitti ovelle.
– Nautin hetkistä, jolloin Rilla on hiljaa, Veli kommentoi tuttuun tyyliinsä.
– Nautin syömisestä, isä sanoi ytimekkäästi.
– Jonnen vuoro aloittaa, sanoin.
– Haluan todella paljon mopon.
– Joo, Jonne. Me tiedämme sen jo, mutta sano se alku.
– Se oli siinä.
Äiti on heti kärryillä.
– Haluan todella paljon, etten aina haluaisi niin paljon, vaan osaisin olla tyytyväinen.
– Haluan todella paljon oppia entisöimään huonekaluja, Sofia jatkoi sisustusteemalla.
– Haluan todella, todella paljon muuttaa omaan asuntoon, sanoi Veli.
– Siinä oli yksi todella-sana liikaa, korjasin.
Veli näyttää minulle kieltään kämmenensä suojissa. Muka täysi-ikäinen. Höh!
– Haluan todella paljon syödä nuo loput lihapullat, isäkin oli itselleen uskollinen.
– Haluan todella paljon nähdä vielä joskus yhtä hyviä anime-elokuvia kuin ”Liikkuva linna” ja ”Henkien kätkemä” olivat. Olen mielestäni odottanut kärsivällisesti.
Jatkamme leikkiä koko kierroksen loppuun. Kammottavien vierailujen alakierre taitaa olla rikottu, sillä meillä on hauska ilta. Kukaan ei edes varasta mitään. Katselen meitä. Koolla on kuusi mukavaa ihmistä ja kolme toimivan tuntuista pikkutiimiä. Äiti ja isä (kantaäiti ja patriarkka); Sofia ja Veli (sisustaja ja stailauksen tarpeessa oleva); minä ja Jonne (kettutyttö ja mopopoika).
(jatkuu)
Kuivatut nokkoset on nyt jauhettu.
Hymy, kielen päällä.
Ystävyydellä,
Nina
