4.
Satu oli pari viikkoa kipeänä. Todella kipeänä. Häneen oli tarttunut jokin tai jotain. Aviomies hoiti hänen sairauttaan sitkeänä flunssana, mutta Satu itse epäili jotain monimutkaisempaa.
Kymmeniä vuosia jatkunut käännytys oli viime aikoina alkanut tuntua väkivallalta. Sisaren sinnikkyys oli ylimielistä ja se loukkasi. Kaikki muut saivat olla voimakkaasti omia itsejään, ja se oli hienoa ja oikein. Ainoastaan hänen piti muuttua, sillä hän oli vääränlainen. Oli ollut aina käsittämättömästi arvoton omassa lapsuudenperheessään.
Kuin lapsus. Outo kömmähdys.
Vaihdokas. Pirun lepästä veistämä.
Lahjakas kyllä, mutta armolahjaton.
Tuhman auringon alla elävä.
Kaarnaselkäinen mäntymaija ketunhäntä kainalossa.
Ei koskaan, eikä ikinä, Satu ollut saanut kotoaan hyvää sanaa evääksi.
Ehkä hänen sydämensä vain oli nyt lopullisesti särkynyt. Sunnuntaibrunssin häpeilemätön yhteishyökkäys oli ollut niin mykistävä kokemus, ettei olisi mikään ihme, jos se olisi onnistunut laukaisemaan ankaran sairauden. Satu otti varmuudenvuoksi iltaisin yhden aspiriinin. Verta ohentamaan.
Satu pyysi bänditreeneihin lähtevää miestään laittamaan katuharjan ulko-oven eteen merkiksi siitä, ettei kukaan ollut kotona. Mies oli yhtä ihana kuin aina. Ei liiemmin ihmetellyt, eikä ripittänyt ikinä siitä, miten perhe oli kuitenkin aina perhe, jota piti vain kestää.
“Ja voisitko vielä räkäistä siihen harjaan.”
“Oikeasti?”
“Joo, joo. Sylkeminen on todella voimallinen teko.”
Sunnuntait olivat vaarallisia. Jumalanpalvelus oli silloin kello 11.00, mutta sen jälkeen voimistuneet uudestisyntyneet kävivät uskomattoman uskottomien ovilla hoitamassa heidän sielujaan. Aviomies oli varma siitä, ettei Silja kehtaisi tapahtuneen jälkeen ainakaan vuoteen ilmaantua heidän ovelleen, mutta Satu tiesi, ettei sisko koskaan hävennyt painostustaan. Kerran hän oli erehtynyt vaatimaan jonkinlaista anteeksipyyntöä, mutta Silja oli vain tuijottanut hiljaa. Tullut sitten äärettömän tyytyväiseksi ja suorastaan turvonnut jättimäiseksi siinä hänen edessään. Paisunut niin suureksi, ettei hänelle puolestaan ollut jäänyt muuta mahdollisuutta kuin vähentyä, lähes haihtua olemattomiin. Oikeassa uskossa oleva ei Siljan mukaan voisi koskaan pyytää tekemisiään anteeksi, sillä samalla hän pyytäisi anteeksi Jumalaa.
Käsikassaran omissa sanoissa oli aina lainausmerkit.
Satu muisti silloin ajatelleensa, miten toisten ihmisten vuoksi hänen luonteensa oli oltava luode, pääilmansuuntien välissä. Juuri koskaan tuskin hän oli hän tai se hävytön koski uppoutuneena niskaan, ihanasti uponneena tai edes suvannossa koko mitaltaan.
Lapsuudenkodissa hänelle oli opetettu, ettei hän saanut luottaa näkemäänsä tai kokemaansa, eikä varsinkaan tunteisiinsa. Hänen piti uskoa se, mitä hänelle sanottiin. Ottaa se, mikä käskettiin. Sadulta ei koskaan kysytty hänen kuulumisiaan. Miten voit? Mitä kuuluu? Hänestä ei oltu kiinnostuneita. Ei oikeastaan edes silloin, kun häntä tarvittiin, sillä sekään ei vaatinut välittämisen teeskentelemistä. Satu auttoi aina. Siihen hänet oli kasvatettu.
Olivatko heidän perhepelinsä olleet enemmänkin valtapelejä kuin seurapelejä?
Kun Satu nosti katseensa ajatuksistaan, hän näki edessään omenapuuta vasten nojaavan siskonsa. Hänen yksityinen hetkensä oli nähty, eikä sitä epäröitäisi tilaisuuden tullen käyttää häntä vastaan.
“Avaa ovi!”
Silja nakutti terassioven ikkunaa. Satu istui. Häntä pelotti. Talo oli takapihalle päin lähes pelkkää ikkunaa. Hän ei ollut aikaisemmin ymmärtänyt, miten turvattomia ikkunat olivat. Satu rakasti katsella niistä ulos. Seurata lintujen kylpyjä terassin vesialtaassa. Nähdä amppelikukkien nautinto. Ihailla huoneiden auringontäpliä ja niissä nukkuvaa koiraa. Etsiä vaeltavista pilvistä haukia ja hirviä. Karhuja ja kuikkia. Nyt hän tajusi, että samoin, kun hän seurasi ulkoelämää, joku sieltä saattoi katsella sisälle hänen kotiinsa, häneen. Eivätkä kaikkien silmät toivoneet hänelle pelkkää hyvää. Oli myös heitä, joille muiden vahinko oli omaa onnea iloisempaa.
“Oletko seonnut? Avaa ovi! Lopeta pelleily.”
He molemmat tunsivat hänen vastahakoisuutensa. Uhma oli ihan uutta. Se oli vaarallista ja humalluttavaa, mutta enemmänkin vasta heräävä ajatus, jossa ei ollut voimaa tai rohkeutta mukana. Jonkinlainen vahingossa tapahtunut koeponnistus.
Sadun hiljaisella suostumuksella, reunattomat ehdot paisuivat liinojen alla. Laatikkojen pohjat putoilivat kaiken tämän paskan painosta.
“Mikä sinua vaivaa? Joku voi vielä nähdä ja kuvitella, ettei meillä ole kaikki kunnossa.”
Meillä ei ole koskaan ollut kaikki, jos paljon mikään, kunnossa, Satu ajatteli.
Satu avasi terassin oven, sillä miten hän olisi voinut olla avaamatta. Miten se olisi käytännössä tapahtunut? Monet asiat hän ymmärsi teoriassa, mutta käytäntö, itse toteutus, oli vaikeaa. Millaiset sormet, millainen pää tai jalka, oli ihmisellä, joka kieltäytyi avaamasta ovea sisarelleen?
“Kävin isän luona eilen. Hän sanoi, ettet puhu hänen kanssaan mistään muusta kuin rahasta.”
“Mitä?”
“Jankkaat puhelimessa aina vaan rahasta.”
“En varmasti jankkaa.”
“Viimeksi olit jankannut.”
Kaikki oli aina varmaa tietoa, eikä todisteita tarvittu. Jos todisteita oli, ne onnistuttiin väärentämään oman mission mukaisiksi.
“Älä viitsi, vedät aina kotiin päin. Sinua on alkanut perintö kiinnostaa. Olet niin ahne, eikä mikään ikinä riitä. Sinun täytyy saada kaikesta kaikki.”
“Pena itse kertoi, miten naapuri oli laatinut testamentin ja edunvalvontapaperit. Sanoin, että varmaan ihan järkevää. Siinä kaikki.”
Satu ei halunnut periä mitään. Ei yhtään mitään. Ei rahaa tai osakkeita. Ei koruja tai liian pieniä turkisliivejä. Ei luonteenpiirteitä, ominaisuuksia tai edes omituisuuksia. Periminen oli vaarallista. Jännää vain, että Pena ja Silja yrittivät lavastaa hänet klassiseksi perinnöstä riitelijäksi.
“Sinä saat kaiken.”
“Mitä?”
“Saat ihan kaiken. Minä en halua mitään perintöä.”
“Oletpa sinä ylimielinen. Tuollainen sinä olet aina. Niin paljon parempi kuin me muut. Nyt et muka tarvitse edes perintöä, kun sinulla on jo kaikki. Tajuatko yhtään, miten paljon tuollainen loukkaa isää.”
Silja mietti hetken.
“Olet sinä kyllä melkoinen tytär.”
Satu lämmitti mikrossa munavoipäällysteisiä cocktailpiirakoita. Hänellä oli laittaa niiden päälle tuoretta isolehtistä persiljaa. Niin kaunis yrtti, että sen täytyi olla jo syntiä.
“Vanhempiaan pitää aina kunnioittaa. Se on käsky. Lapsen on aina, siis aina, kunnioitettava omaa vanhempaansa. Miksi ihmeessä et suostu kunnioittamaan isääsi?”
Suostu nyt. Minä pistän sinut vielä suostumaan. Sinun on pakko suostua. Alistu heti. Anna jo myöten. Mukaudu. Hyväksy tämä. Taivu tahtoon. Teeskentele edes. Leiki mukana. Sano, että uskot. Lupaa, että muutut. Sinun tarvitsee vain suostua!
Näyttikö käännekohta tällaiselta? Oliko hänellä oikeus vaatia uutta vinoa imupintaa? Satu oli koko ikänsä vältellyt yhteenottoja. Mahdollisuuksia niihin oli ollut liikaa.
Hän oli niellyt pieniä kyitä. Sallinut niiden talvehtia sisällään. Se, että kyyt olivat samaa perhettä, teki niistä erityisen myrkyllisiä.
“Olin päättänyt mennä hautaan juttujeni kanssa, ja olisin mennytkin, mutta sinä olet alkanut… Sinusta on tullut ilkeä.”
Satu näki heti, ettei Silja ymmärtänyt. Suostunut ymmärtämään. Tulemaan yhtään vastaan. Ja ennen kaikkea, hyväksymään.
“Mistä lähtien totuuden puhuminen on ollut ilkeää? Olisin ilkeä, jos en yrittäisi auttaa omaa siskoani oikealle tielle. Mieti vähän. Se olisi ilkeää. Äläkä vain sano. Älä sano sitä. Että, totuuksia on monta. Ei tietenkään ole. Totuus on aina totuus. Siksihän sitä sanotaan totuudeksi. Absoluuttiseksi totuudeksi. Jumala on tie, totuus ja elämä. Niin sanotaan Raamatussa. Sinä nyt et tietenkään pysty uskomaan Raamattua. Se ei ole sellainen hyvän mielen kirja, johon olet tottunut.”
Satu täytti vihkoon piirtämänsä kolmion tribaalilla ja sanoilla:
Röntgen paljastaa
kirkon,
yhteiskunnan,
armeijan ja
perheen
sisältä
iankaikkisen
kolmion,
neulasensa varistaneen rangan.
“Minulla on velvollisuus palauttaa sinut oikean totuuden äärelle.”
“Olen sanonut monta kertaa, etten halua sinun tekevän niin.”
“Ei sillä ole mitään väliä. Sinun sanomisillasi ei ole väliä tässä asiassa.”
”Vaikka olenkin eri paikassa kuin sinä, se ei silti tarkoita, että olisin eksyksissä.”
”Ei eksyksissä oleva aina tiedäkään olevansa eksyksissä. Hän on jo niin tottunut. Vialliseen ja väärään elämäänsä.”
“Ovatko siis kaikki, jotka ovat sinun kanssasi eri mieltä, eksyksissä?”
“Kyllä.”
Satua inhotti oma taantumisensa. Hänellä ei ollut taitoa keskustella uskonasioista rakentavasti. Kaikki oli rappiota ilman purkuromantiikkaa tai syrjäkatujen levollista melankoliaa. Hyökkäykset ja puolustelut vuorottelivat. Yliajajat ja yliajetut samoissa kehoissa. Mitään todellista kohtaamista ei koskaan tapahtunut. Kaksi karikatyyriä, joissa ei ollut voitaikinan kerroksia.
Heidän kätensä pöydällä olivat kriittisen keltaista pullonpohjalasia.
“Tiedäthän, ettei minua haittaa sinun uskosi lainkaan. Ei sitten pätkääkään. Olen vain ja ainoastaan iloinen, jos löydät sieltä onnesi. Se häiritsee, ettet suo minulle samaa vapautta. En saa henkeä, kun jahtaat minua.”
“Muista minun sanoneen. Tuo tie kulkee tuhoon. Kohdallasi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin täydellinen hävitys.”
Miten juuri pahan toivottajat olivat yleensä oikealla asialla?
Satu päätti yrittää vielä kerran vedota Siljaan. Heidän suhteensa tarvitsi uuden paikan, jossa levätä. Ehkä jokin muuttuisi, jos hän onnistuisi palauttamaan heidät molemmat sellaiseen hetkeen, jossa he olivat vielä hyväksyneet toisensa.
“Muistatko, kun kerran, olit silloin ehkä lähes kolmekymppinen, tulit luokseni ihmetellen, mikset ole osunut kenenkään reitin varrelle? Olit silloin vähän ihastunut siihen seurakuntaan tulleeseen komeaan poikaan. Samalla tunsit itsesi…”
“Älä höpötä turhanpäiväisiä. En muista mitään tuollaista. Mitä ihmettä oikein yrität?”
Silja nousi ylös. Repi amppelissa roikkuvalta aasinkorvalta raivoisasti pistokkaita. Pitkä hiljaisuus keskeytyi koiran pieruun, joka pakotti Sadunkin nousemaan.
“Pitää avata parvekkeen ovi.”
Parvekkeella käveli harakka. Sen pyrstö oli laahus. Koivujen yö oli herättänyt päiväperhoset kahisemaan pihoille ja pientareille.
“Haluatko todella tietää, miksen kunnioita Penaa? Etkö ole koskaan huomannut, että olen hänen seurassaan varuillani ja vaisu?”
Silja kohautti lintumaisia hartioitaan.
“Pena on isä. Mikset voi vain kutsua ihmisiä heidän omilla nimillään?”
“Niinhän minä kutsunkin.”
“Isä on arvokas nimi.”
“Niin on.”
“Et halua uskoa Jumalaan, etkä isääsi. Todella, todella surullista.”
Jumalassa ja Penassa oli paljon samaa. Molemmat olivat väkivaltaisia, aina oikeassa, joustamattomia, huonokäytöksisiä ja kylmiä. Jumalalla oli tämän lisäksi pakkomielle ihmisuhreista.
“Juuri niin. En halua uskoa Jumalaan. Penaa taas en pysty uskomaan.”
Siljaa näytti puistattavan. Ehkä hänelläkin oli kaksi hirvikärpästä päänahassaan. Niiden kanta-askellus sai ihmisen värisemään.
“Minussa ei ole yhtään jumalanpelkoa. Sen tyyppinen viisaus puuttuu minusta. Pelkoa Penaa kohtaan on ollut paljonkin, mutta alan olla siitä luopumisen loppuvaiheissa.”
Tuntui todella hyvältä tunnustaa tuo kaikki. Öljystä jännittynyt muovi halkesi Sadun sisällä.
“Penan väkivalta on ollut monimuotoista. Ripoteltuna kaikkialle. Niin luonnollisesti ja estottomasti purkautunutta, että itsekin alkaa uskoa sellaisen käytöksen olevan ihan normaalia ja aiheellista.”
“Tai, olevan satua. Etkö ole koskaan epäillyt tuommoisen olevan vain satua, jota kerrot itsellesi?”
“Tietenkin olen epäillyt itseäni.”
“Isä on maailman paras isä.”
“Sinun maailman parhaasi voi olla paha jollekin toiselle.”
“Sitten olet kyllä ansainnut sen.”
Sitäkin Satu oli miettinyt. Hänellä oli ollut kymmeniä vuosia aikaa miettiä.
“Onko sinusta siis ansaittua, kun pientä lasta lyödään, läimäytellään, revitään ja potkitaan? Häntä nöyryytetään ja uhkaillaan. Tekemisiä vähätellään. Häntä pidetään puutteessa. Etkö todella ole huomannut, miten hän vielä nykyäänkin ihan konkreettisesti nostelee ja tönii minua pois tieltään? Etkö ole huomannut?”
“Pyh!”
“Penan mukaan minun pitää olla kiitollinen siitä, että jossain joku on kuulemma hakannut lastaan paljon pahemmin.”
Tai, paremmin.
“Ei sinua ole hengiltä hakattu. Olisit vaan tyytyväinen. Tuollainen käytös on isän rakkautta. Sananlaskuissa kehotetaan kurittamaan lasta, kun vielä on toivoa.”
Satu tunsi järjenvastaisesti iloa. Iloa siitä syystä, että hän tiesi tämän olevan väkisinkin tien pää. Tästä pääsisi eteenpäin vain uimalla, eikä Silja osannut uida.
“Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.”
Siljan lyhyt tukka oli vauvan kypäräpäähine.
“Penan erityisalaa on ollut kontrolloiminen. Hän on päättänyt sen, mistä pidän, mitä haluan ja mitä teen. Erityistä on ollut se, että hän on aina valinnut juuri sen vaihtoehdon, josta olen pitänyt vähiten. Nuorena opiskelin asioita, joita en halunnut ja soitin soittimia, joita en halunnut. Hän yrittää tätä edelleen, mutta enää hän ei onnistu. Ei ole onnistunut enää vuosikymmeniin.”
“Kyllä meidän ihan jokaisen on vaan tyydyttävä siihen osaan, jonka olemme saaneet. Ensimmäisessä kirjeessä korinttilaisille sanotaan niin. Ymmärrätkö?”
“Penan lempipuuhaa on ollut myös minun vähättelyni. Se on muuttunut vuosi vuodelta vaikeammaksi. Ei ole enää oikein mitään, mihin hän voisi edes vähänkään uskottavasti tarttua. Jää vain ulkoinen olemukseni. Sitä pohditaan ääneen. Sinäkin osallistut siihen mielelläsi. Olen lihava. Allini roikkuvat. Leukojani on vaikka muille jakaa. Sitten, materiaalin puutteessa olette lanseeranneet tämän uutuuden. Luoneet mielikuvaa minun epäluotettavuudestani ja ahneudestani. Hoette sitä kaikkialla toivoen, että joku tarttuisi siihen. Toistolla pyritte muokkaamaan mieliä ja levittämään vihaa.”
“Hoh hoijaa. Tiedät kai, miten käy heille, jotka lausuvat väärän todistuksen lähimmäisistään?”
“Tiedätkö sinä?”
“Tuo kaikki on taas sitä satuilua. Mitään tuollaista ei ole tapahtunut. Kai minä nyt tiedän. Vihaatko isää ja minua, koska olemme niin läheisiä?”
“En, vaan olen iloinen, että teillä on toisenne.”
“Isä ei ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa. Eikä kenellekään.”
“Minulle on. Paljon sellaista, mitä en aio sinulle edes kertoa, koska tiedän, ettet halua kuulla. Haluat kaiken jatkuvan entisenlaisena.”
“Mitään ei ole tapahtunut”, Silja toisteli, “ei siis yhtään mitään.”
Satu kirjoitti kolmion viereen:
Aivopesuohjelma ei ole
hienopesua.
Ihan tavallinen
peruspesuohjelma.
Satu kääri loput leivonnaiset Siljan mukaan, sillä tämä piti makeasta.
“Otetaan nyt ihanteeksemme täydellisen etäisyyden säilyttäminen toisiimme.”
Siljalla oli roosa villatakki.
”Ensi kerralla en avaa, vaikka kuinka kolkuttaisit.”
Heti Siljan kirpeän lähdön jälkeen hän soitti Penalle. Se puhelu hoituisi näissä samoissa myrkkyhöyryissä. Penalle hän kertoi kaiken. Puhui kaikesta, minkä mies jo tiesi. Kaiken sen, jonka tämä kieltäytyi muistamasta.
“Sinä kuulostat ihan mielenvikaiselta”, Pena sanoi, “olet siis vihdoin tullut hulluksi.”
“Miksi sinä vihaat minua?” Satu kysyi.
Penaa kysymys nauratti.
“Etkö halua yrittää selittää minulle mitään? Saada minua ymmärtämään? Tai jotain?”
Pena putosi naurusta varmaan polvilleen.
Toisinaan nauru olikin väheksynnän merkeistä toimivin.
“Koita pärjätä.”
He molemmat tiesivät Sadun toivotuksen jäävän viimeisiksi sanoiksi heidän välillään. Pena ei koskaan kykenisi antamaan anteeksi paljastumistaan, eikä sitä, että tyttäristä vanhempi uskalsi.
Miten surullista, että lopulta, niin helposti, koko eletty elämä mahtui vain muutamaan lauseeseen.
(jatkuu…)
