Tänään heräsin teltasta, omalta terassilta. Romanttishenkiset suunnitelmani kirjan lukemisesta ja persikan pehmeästä nukasta eivät toteutuneet. Oli aivan liian pimeää kirjan lukemiselle, ja hedelmät sekä marjat onnistuin syömään jo ennen. Yöllä oli ensin kuuma, sitten tosi kylmä ja lopun aikaa olo oli nihkeä. En voi syyttää telttaa, kuumat aallot läiskivät minua surutta päin näköä. Alleni levitetyt kaksi joogamattoa saivat minut nimeämään kaikki kipeät luuni.
(Meni jo.)
Koira nukkui jalkojen päällä, ja pari kertaa se pyysi päästä juomaan. Koko yön kestänyt lintujen laulu oli juuri niin hellittämätöntä kuin olin toivonutkin. Aamuyöllä viiden aikaan harakat aloittivat infernaalisen riidan. Niiden ääni sopii hyvin riitelyyn. Ne ovatkin hyvin ihmismäisiä. Siinäkin mielessä minua älykkäämpiä, että harakat tunnistavat oman peilikuvansa. Minulla se tekee tiukkaa.
Kun menen apukeittiöön, ensimmäinen ajatukseni on joka kerta, joku on kuseksinut nurkkaan, mutta sitten näen eilen naruille ripustamani nokkoset. Ne tuoksuvat voimakkaasti, eikä niiden bukee ole välttämättä yhtään epämiellyttävä. Onkohan joku jo keksinyt uuttaa nokkosesta hajuvettä?
Aamupäivällä ihailin metsässä sananjalkoja (jotka kuuluvat saniaisiin). Ensinnäkin, miten hieno nimi. Sananjalka! Monet ilkeät ja loukkaamaan tarkoitetut sanat saisivat kyllä ottaakin jalat alleen ja juosta pois.
Sananjalka ei varsinaisesti kuki, mutta kaikelle on aina poikkeuksensa, mikä tekee elämästä sekä hankalaa että elämisen arvoista. Juhannusyönä saatat astua toiseen todellisuuteen, jossa sananjalat hetken kukkivat, ja jos tuon kukinnan koet, päättymätön onni siunaa sinua.
Viktoriaaninen näytelmäkirjailija, runoilija ja prosaisti Oscar Wilde (Dorian Grayn muotokuva, 1891) on sanonut ihanasti tuollaisesta nippelitiedosta.
”On murheellista, kuinka vähän nykyisin löytää hyödytöntä tietoa.”
Josta päästään englantilaisen valokuvaaja Ben Schottin triviatietoa sisältäneistä joulukirjeistä koottuun kirjaan Schottin sekalaiset.
Buddhan hevonen oli nimeltään Kanthaka. Mitä yksikään prinssi olisi ilman valkoista oriaan? Tavallinen mies? Titaniciin oli lastattu 40.000 tuoretta kananmunaa ja 36.000 appelsiinia.
Kuuluisat viimeiset sanat ovat olleet aina suosikkejani. Niistä erityisesti Aleksis Kivi ihastuttaa toiveikkuudellaan.
Minä elän!
Ja, kyllä preussilainen filosofi Immanuel Kant seuraa kakkosena nasevalla huudahduksellaan.
Jo riittää.
176-761 rakastaa luumuja, mutta bysanttilainen askeetti Johannes Klimakos (Johannes Siinailainen) on rakentanut 30-askelmiset tikapuut taivaaseen (Portaat, 600-luku). Ensimmäinen askelma on selän kääntäminen maailmalle, toinen askelma kehottaa luopumaan toivosta ja kolmas äidistä sekä isästä.
En taida olla menossa taivaaseen. Tuskin minulla olisi siellä tuttujakaan. Eikä ainakaan mieleistä musiikkia.
Huolestuneena katselin kirjasta kaaviota Danten helvetistä (Dante Alighieri, Jumalainen näytelmä, 1300-luku) ja mietin, mihin sijoittuisin tai missä ja keiden kanssa viihtyisin parhaiten. Tikapuiden kiipeäminen on hankalaa, helvettiin pääsyyn riittää varmaan luja potku persuksiin. Aikamoisia rangaistuksia tuossa Danten helvetissä. Vilpin valtakunnassa imartelijoiden pitää uiskennella suustaan valuneessa ulosteessa.
Joskus pieni imartelu pelastaa kyllä päivän. Please. Joku. Kuka vain.
Jeskamandeer, ihana lämpö. Nauti siitä.
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
Kevätkirkko pidettiin jo edellispäivänä, torstaina, joten tänään on vain todistusten jako luokassa. Stipendit jaettiin eilen voimistelusalissa. Minä sain kuvaamataidon stipendinä sarjakuvakirjan, kovakantisen. On jotenkin sykähdyttävää, kun joku kutsuu sinua nimeltä ja kaikki taputtavat.
Kaikki ovat niin juhlavia, melkein pelottavia. Kuin toisia ihmisiä. Silmätkin ovat vieraat. Halaan jokaista, ihan jokaista. Jotkut jättävät, muka huomaamattaan, osan halaamatta, mutta minä en halua pihdata huomiotani. Jopa Miralla ja Tuomolla, luokan hiljaisimmilla, on omat sarjakuvansa, joissa he ovat rajattomia, ihan mitä vain haluavat. Siellä kukaan ei voi heitä estää. Siellä kukaan ei väitä, että puhuminen olisi jotenkin hiljaisuutta arvokkaampaa. ”Sinä olet supersankari. Hyvää kesää”, kuiskaankin Tuomolle häntä halatessani. Luulkoon vaikka, että olen salaa ihastunut häneen. Ei se ole niin vaarallista. Etenkään nyt, kun tilanne on, mikä se on.
– Mikä sinä tänään luulet olevasi? Nora kiirehti Annan ja minun rinnalle. Olemme menossa kauppaan ostamaan raidallista mehujäätä kesän alkamisen, ei niinkään koulun päättymisen, kunniaksi. Me molemmat nimittäin pidämme koulusta. Joku sukulaiseni ennusti kerran vähän vahingoniloisesti: ”Kyllä se ilo siitä koulunkäynnistä pian häviää.” Vielä ei ole hävinnyt. Ei kannata uskoa kaikkea.
En oikein ymmärrä Noran kysymystä, vaikka olen kuullut sen ennenkin. Yritän vastata rehellisesti, koska minulla ei ole mitään erityistä salattavaa.
– Aamulla luulin olevani rokkitähti. Koulussa taannuin taas 14-vuotiaaksi oppilaaksi, jolla on vain rokkitähden vaatteet. Ja pian aion taantua vielä enemmän, ehkä jotain viisivuotiaan tasolle, kun menemme Annan kanssa leikkipuistoon syömään jäätelöä. Jotain sellaista!
Anna lähtee juoksemaan. Minä seuraan. Emme juokse pelkästään Noraa karkuun, vaan myös kesää vastaan. Ohikulkijoita hymyilyttää. Meidän ilomme tekee heidätkin iloisiksi.
– Miksiköhän Nora on niin usein juuri sinun kimpussasi? Anna ihmetteli.
– Ehkä se tykkää minusta.
– Noralla ei ole kehuttavaa itsesuojeluvaistoa, Anna naureskeli.
Ostamme mehujäätä, joulupipareita ja kaksi litraa mansikkamehua. Leikkipuistossa riisumme kengät ja työnnämme jalat säärtä myöten viileään, vähän kosteaan hiekkaan. Heittäydymme selällemme maahan tekemään hiekkaenkeleitä.
– Lentäkää vapauteen, siivekkäät, huusin tekemillemme enkeleille.
Leikkipuisto on keskellä suurempaa puistoa, jossa on penkkejä, istutuksia ja pieni suihkulähde. Kapeat hiekkatiet on juuri haravoitu. Kaikki on niin feng shui.
– Katso noita.
– Nyt olen katsonut, Annakin kuiskasi minua matkien.
– Näitkö?
– Kolme poikaa pyöräilemässä.
– Näitkö sen yhden?
– Sen, joka keuli?
Katson epäuskoisesti Annaa.
– Ei. Sen sinitakkisen.
– Tavallinen poika.
– Näitkö, miten hieno takki? Kuka se on? Tiedätkö sinä?
– En, mutta voin kysyä veljeltäni, kuka on sellainen ihan tavallisen näköinen poika, jolla on hieno sininen takki. Ehkä Aaro tietää.
Annalla on kaksi vuotta vanhempi isoveli, Aaro. Aaro on kylän armoitetuin mopokuski.
– Minäkin haluan mopon, paljastin Annalle.
– En skootteria, vaan mopon. Pappa-Tunturin.
– Mitä ihmettä se nyt tähän liittyy?
– Haluan mopon ja tuon pojan, täsmensin.
Ainakin sen mopon. No joo, vain sen mopon. Yritän vain piristää itseäni teeskentelemällä, että olemassa olisi muitakin poikia Jonnen lisäksi.
Olen seurustellut puolentoista pojan kanssa. Seurustella-sana on kyllä turhan juhlallinen ja virallinen. Sen kokonaisen pojan kanssa seurustelin peräti pari vuotta, joten se taisi olla jo vakava suhde. Kävimme pitsalla ja elokuvissa. Pelasimme nettipelejä ja karjuimme toisillemme kuulokkeisiin. Hän istui kotonaan ja minä omassa huoneessani. Se oli kotoisaa, vaikkemme edes olleet samassa paikassa. Alkukeväästä me vielä seurustelimme. Se puolikas poika oli kirjekaveri, joka kutsui minua kärpäksi. En ole kuullut hänestä ainakaan kolmeen vuoteen.
– Miksi teillä muuten meni Jonnen kanssa poikki? Anna on niin hyvä ystävä, että pystyy seuraamaan ajatuksenjuoksuani.
– En tiedä.
– Totta kai tiedät. Tuliko teille riitaa?
– Ei.
– Ihme homma.
– Niin.
En mielelläni ajattele Jonnea. Pitsa maistuu hänen kanssaan paremmalta kuin muuten. Me molemmat rakastamme vihreää smurffilimsaa ja jääsuklaata ja maalaissipsejä.
– Kävelitkö sinä tosiaan juuri meidän todistustemme yli? huokaisin alistuneena.
– Nyt niissä on molemmissa kurainen kengänjälki. Ensi lukuvuosi alkaa vasta runsaan kahden kuukauden päästä, mutta käytösnumero on nyt jo laskenut.
– No, kukaan ei ole täydellinen.
Kotona en edes viitsi kysyä, miksi äidin pää on täynnä foliopaperista rutistettuja myttyjä.
– Äiti, osaatko sinä sanoa, mikä minä luulen olevani?
– Kuule kulta, vaikka luulisit mitä tahansa, et koskaan osaisi luulla tarpeeksi.
– Mutta kun en luule yhtään mitään. En minä kävele tuolla ja luule jotain.
– Luulemisen kyselijät luulevat jotain, et sinä.
– On vaikeaa tietää, kuinka paljon täytyy yrittää ymmärtää. Milloin on yrittänyt tarpeeksi? Missä se raja menee?
– Se onkin ihan mestariluokan kysymys, tosi vaikea. Ei siihen kai ole oikeaa vastausta. Kannattaa olla avoin ja joustava, mutta kokemuksesta voin sanoa, ettei kaikkea vaan voi hyväksyä. Joskus toinen menee liian pitkälle tai tulee vastaavasti liian lähelle, vaikka yrität pitää omat rajasi.
Äiti ottaa minut kainaloonsa. Olen vielä niin pieni, vaikka olen äitiä pidempi.
– Pitää erottaa omat ja toisten tunteet. Niitä ei kannata sekoittaa. Usein hoitoammateissa olevat sanovatkin, että ei saa ottaa asiakkaiden murheita ja tunteita kannettavakseen. Auttamaan kykenee vain ihminen, joka on itse kunnossa ja voimissaan. Itkevä saa vertaistukea toiselta itkevältä, mutta kuka käy kaupassa, pesee pyykit, hoitaa laskut ja ohjaa parantumisen tielle, jos kaikki ovat ryhtyneet itkemään?
Tekisi mieli sanoa Noralle, ettei toisilla ole sen ihmeellisempää. Kaikki aina vain kuvittelevat, että muilla menee paremmin ja muut ovat rikkaampia ja kauniimpia ja onnellisempia. Jokaisella on omat murheensa, toiset vaan ovat parempia peittämään niitä tai ovat oppineet hyväksymään murheensa ja elämään paremmin niiden kanssa. Vaikka olisi millainen rokkipuku, niin ihminen siellä on sisällä.
– Älä anna ihmisten omalla epävarmuudellaan viedä sinulta iloa. Sinulla on yhtä suuri oikeus loistaa ja kukoistaa kuin kaikilla muillakin.
– Kaikilla on oikeus loistaa ja kukoistaa, yksinkertaistin äidin sanoman.
– Todellakin. Jokainen saa elää omaa itseään toteuttaen, jos sillä ei järjestelmällisesti satuta ketään.
– Tuskin minun hattuni ketään pahoinpitelevät.
– Itse olen vastannut näihin ”Miksi sinulla on?” ja ”Miksei sinulla ole?” ja tähän ”Mikä sinä luulet olevasi?” vastakysymyksellä. Annan esimerkin. ”Mikä hölmö sinä olet, kun naureskelet koko ajan?” joku kysyy minulta. ”Miksei sinua naurata?” ihmettelen. Ja hän vastaa: ”Ei ole mitään naurettavaa. Paitsi sinä.” ”Hienoa, että voin olla avuksi”, vastaan. ”Kai tajuat, että vain hölmöt naureskelevat itsekseen.” Tähän totean: ”Kai tajuat, että olen mielelläni hölmö, kun meillä on niin paljon hauskempaa.”
Äiti puhuu kahdella äänellä.
– Jos olisit alkanut puolustella itseäsi tyyliin ”Itse olet hölmö”, kina olisi vain jatkunut loputtomiin.
– Totta. Sitä kisaa ei voita kukaan.
– Vaikka minua kutsuttaisiin hölmöksi, en muutu sellaiseksi.
Illalla tajuan, ettei äiti kysynyt todistuksesta mitään. Se on yhä eteisen hattuhyllyllä. Ja siihen on ikuistettu koon 39 kengänpohjakuvio.
(Jatkuu)
