EVOLUUTION ALUN ELIÖ YHÄ 200 GRAMMAA HÄNESTÄ JA MUISTUTTAA PIKKUHOUSUNSUOJAA
Aikojen alussa hänet irrotettiin sivuleikkureilla
väkivalloin valurungosta.
Hiekkapaperilla poistettiin kaikki
ylimääräiset tarttumapinnat.
Samanhenkiset,
joilla oli hänen numeronsa,
alkoivat myöhemmin hivellä häntä
persikan polttavalla nukalla,
muurasivat umpeen vesilukot.
Sinivalaan muotoisilla keskusasemilla,
hetuloiden siivilöimä valo,
keijuston valveunta,
jolloin unelmat asetelmista,
pään päälle sidotuista hedelmäkoreista,
toteutuivat.
Muuten,
maan korvissa,
piti vain yrittää olla ajamatta
tankkia tyhjäksi,
varoa sokerin ja purkausten
muuttamien lasisten aivojen
särkymistä,
liian korkeaa sykettä.
Pikku hiljaa,
jatkuva yhteensopivien värien välttely
haaleni
skandinaavisen minimalistiseksi väripaletiksi.
Menneet tulemattomat päivät
olla vapaa.
*******
SUUM CUIQUE
Feodaalipyramidin kapea linnunnokka oksentaa Lilithiin
puoliksi sulaneen massan,
valmiin tietopaketin
sekä pahan veren ja paineen.
Totuudeksi suojanimetty on sekä hauta että temppeli, kilpalaulantaa ja battle,
orjien ja halpatyövoiman taidonnäyte, pyramidihuijaus,
jossa taivaan teollisuusimurit varmistavat autuaan antamisen.
Synnin nettopalkka on aina kuolema ja paperinen juhlahattu, jossa voidaan tarjoilla
myös myrkylliset mikropopcornit, eikä kyljysrasiassa oleva imutyyny ole syötäväksi.
Hengen, Pojan ja Isän
sekä maailman muiden rikkaiden miesten ja modernien kolonialistien
alla makaa edistyksen nimissä kupattu Eeva kuolemaan johtavassa tilassaan.
Muotopuoli,
huono siirto,
normaali kuluminen,
pakkolunastus,
monilatva,
varrellinen rikkasetti.
Kahdesta tuhkakilosta suurin osa on tuhkausarkun
polttamisesta syntynyttä puutuhkaa.
*******
NÄKEVÄKSI PIILOTETTU
Poissaolo antoi hänelle mahdollisuuden
seistä eri taustaa vasten
litteänä kolmiulotteisena
paksulla kaksipuolisella teipillä
sidontatiilessä
johtamassa lämpöä alustasta itseensä
Ja kun hän palasi he pitivät sitä
tuliaisena tukoksena tarrana tartuntana turhana
vaikka se oli alkuperäiskansaa
kivikasvot Nefertitille myydyn
hitsausmaskin suojissa
*******
IKÄVÄ
menetyksen sukkahousut
venyvät putkimaista pituuttaan
ilman välilihan repeämisen suomaa helpotusta
kiinnittyvät värjättyjen vesisuonten seinämiin
tupakantumpeista rakennettuina tyhjinä pesinä
suruaika nakkiketjussa roikkumista
ennen putoamista kaislan sisään
menetys on kaikki tunteet
jopa aavistus
vaniljasokerin tuoksua
kun olet käynyt
*******
Yllättävän moni asia elämässä on kiinni suostumuksesta.
-En ymmärrä. Mistä suostumuksesta?
-Luvasta, jonka olet antanut. Joko tietämättäsi tai täydessä ymmärryksessä. Olet suostunut tuntemaan syyllisyyttä siitä, missä poikkeat muista. Olet saanut itsesi uskomaan, että sinä ja sinun tapasi on väärä, rikki ja hävettävä.
Olet näyttänyt mallia, miten sinua tulee kohdella. Olet toistellut “ei minulla niin väliä”, ja kaikki ovat uskoneet, sillä osaat olla hyvin vakuuttava.
Luvan evääminen myöhemmin on hankalaa. Ihmiset piilottelevat. Kukaan ei halua luopua eduistaan. Vaikka omasta mielestäsi olet tullut järkiisi, heistä olet seonnut ja ryhtynyt luulemaan itsestäsi liikoja.
******
Keskiviikon silosäkeet
Aina, jos on housut,
on jotain salattavaa.
*******
Kun tapaatte,
paljon on tapahtunut,
ei mitään.
*******
Tunnustus 1
Yritän nykyään säännöllisesti kelata televisio-ohjelmia eteenpäin.
Tunnustus 2
Mainoskatkon aikana olen ehtinyt jo unohtaa, mitä olin katsomassa.
*******
Ajatus
Nykyään jopa ruoka ja varsinkin vesi ohjailevat meitä.
*******
Huono neuvo
Aja mahdollisimman lähellä edellä menevää rekkaa tai kuorma-autoa, niin pääset imuun ja säästät bensiinikuluissa.
*******
Nuokkuhelmikkä
Tällä hetkellä olen innostunut heinistä, vaikken todellakaan ole mikään neiti Kesäheinä, kaikkea muuta. Apukeittiön narulla on kuivumassa heinäkimppuja. Täytyy katsoa, miten ne käyttäytyvät. Muuttuvatko kuivina niin hauraiksi, että ensimmäisestä horjahduksesta kaikki luut murskana. Nuokkuhelmikkä (Melica nutans) on kauneinta mitä tiedän. Sen toispuoleinen kukinto nuokkuu niin rennon luottavaisena. Olisinpa samanlainen!
*******
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
Lempeä ja rauhallinen voi ketun kesyttää, mutta tällä pojalla ei ole mitään mahdollisuuksia.
– Onko hyvä?
Sami tönäisee minua kylkeen. Ei huomaa käsivarteeni kasvavia punertavia ketun karvoja. Kaipaan ison meren rannalle. Juuri nyt haluaisin olla yksin.
Mikään ei ole hyvin.
Kun elokuva loppuu, poistun odottamatta lopputekstejä, sanomatta Samille sanaakaan, suomatta edes katsetta. Kävelen läpi elokuvateatterin, ulos liukuovista, suoraan kadulle, jossa aurinko paistaa kauniisti viistoon tehden maisemasta painavan, tuoksuvan öljyvärimaalauksen. Sami juoksee minut kiinni lähtien kävelemään rinnallani kohti bussipysäkkiä.
– Ei se nyt noin huono leffa ollut, poika puuskutti.
Kun seura on huonoa, kaikki on huonoa. Ei ole ollenkaan samantekevää, kenet valitsee vierelleen.
– Älä nyt murjota. Tule tänne.
Salamannopeasti Sami ottaa olkapäästäni kiinni työntäen kasvonsa kiinni omiini ja nappaa meistä valokuvan.
– Pitäähän se kaveriselfie ottaa. Mitään ei ole tapahtunut, jos siitä ei ole todisteita.
– Miksi sinä noin teit?
– Naiset. Koskaan ei olla tyytyväisiä.
– Miksi? toistin sinnikkäästi.
-Enkä minä ole nainen. Ihan typerä sana muutenkin. Jotenkin pilattu. Olen tyttö!
– Tyhmä kysymys. Koska sinä pyysit. Teenhän kaiken vuoksesi.
– Minä pyysin? Olen lähinnä pyytänyt, että te jättäisitte minut Noran kanssa rauhaan. En kaipaa teiltä enää yhtään enempää huomiota.
– Uuu. Joku osaa kiukustua. Pelottaa!
En aio itkeä.
– Naisen mieli on niin ailahtelevainen. Miksi ihmeessä pyysit minut elokuviin, jos et osaa edes käyttäytyä?
– Minä? haukoin henkeä.
– Kyllä sinä tiedät, etten ole pyytänyt sinua mihinkään.
– Älä viitsi.
– Sain kirjeen, jossa oli elokuvalippu. Luulin, luulin sen olevan…
En halua paljastaa typerää, toiveikasta sisintäni. Se tekisi minusta niin heikon, jopa säälittävän.
– Minulla on kirjekuori vielä tallella? Kyllä sinun käsialasi siitä varmasti tunnistaa?
– Valehtelet törkeästi. Mitään kuorta ei ole olemassakaan.
Kaivan farkkujeni takataskusta kuorta, jossa olin säilyttänyt printtilippua.
– Tässä, nauroin voitonriemuisesti.
– Näytä.
Sami riuhtaisee kuoren kädestäni.
– Ai, puhutko sinä tästä kuoresta?
Poika repii kuoren kahtia ja taas kahtia, kunnes jäljellä on pientä konfettisilppua. Silput hän ripottelee röyhkeästi päälleni.
– Alat lipsua, Rilla.
Sami ottaa tanssiaskelia oman naurunsa tahdissa. Yleensä nautin tanssin katselemisesta.
– Olet tylsää seuraa ja jankkaat ihan sekavia.
Minulla on epätodellinen olo. Kuka on tuo pitkä tyttö, jolla on noin paha mieli?
– En jaksa seurustella enää kanssasi. Eikä auta, vaikka miten itkisit, joten lopeta tuo vollottaminen. Näytät typerältä.
Sami kääntyy lähtien hölkkäämään takaisin elokuvateatterille päin. Minä jatkan kävelyä kukkulan päällä olevalle bussipysäkille. Mietin kukkulakaupunkeja. Seitsemän kukkulan kaupunkeja on monia. Tiedän ainakin Turun, Rooman tietysti, Lissabonin, jossa on ihanaa musiikkia ja Jerusalemin, joka on monen uskonnon pyhä kaupunki.
Ajattelen kaikkia turhia asioita, joita tiedän. Tätä sotkua en kestä ajatella. Nousen linja-autoon ja ajattelen nuorta naista, joka istuu etuosassa. Nainen näyttää mukavalta. Sellaiselta, jonka kanssa voisi ystävystyä. Joidenkin ihmisten kasvot ovat niin puheliaita. Nojaan päätäni viileään ja tärisevään ikkunaan.
Mies maalaa rivitalon aitaa valkoisella. Vanhalla naisella on yhtä vanha koira. He kävelevät samaan tahtiin, samaa jalkaa ontuen. Pikkupoika pyöräilee isänsä kanssa. Pojalla on keltainen tiikeri soittokellona. Tiedän, mistä sellaisia saa ostettua.
Kotona puhun koko ajan. Äiti varmaan arvaa, ettei kaikki ole kunnossa.
– Miten meni Jonnen kanssa? Tuntuiko hassulta, kun ette ole vähään aikaan viettäneet aikaa kahdestaan?
Jostain käsittämättömästä syystä, minä valehtelen. En valehtele juuri koskaan, lähinnä vain jätän kertomatta jotain, koska en halua huolestuttaa äitiä. Kyllä minä selviän! Nyt kuitenkin valehtelen, ja teen sen hyvin, vaikka olen aina kuvitellut olevani ihan surkea valehtelija. Valehtelen itse asiassa jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä. Olen sarjavalehtelija. Vähän kuin sarjamurhaajan pikkusisko. Ehkä tie isompiin juttuihin käykin näiden pienten kautta. Ensin on vain pieni valhe, mutta sosiaalisena ja kekseliäänä olentona se onnistuu vähitellen yhdistämään kaikki samanmieliset.
– Se oli ihanaa pitkästä aikaa.
En käytä mitättömiä, ylimalkaisia sanoja, kuten kivaa tai ihan mukavaa, koska ne saisivat äidin epäilemään. Hän tietää minun kaipaavan Jonnea ainakin sadan ihanan arvoisesti.
– Mutta?
– Ei mitään muttaa. Jonne vain kertoi vanhemmillaan olevan juuri nyt vähän vaikeaa, ja se sai minut miettimään, miten kiitollinen saan olla, kun te edelleen pidätte niin paljon toisistanne.
– Voi kulta, äiti melkein itki.
– Ihanasti sanottu.
Vihaan itseäni. Olen ihan paska tyyppi.
– Ihmettelin vain, kun tulit niin nopeasti takaisin kotiin.
Pyydän Koiraa hyppäämään sänkyyn. Nostan Koiran toisen etutassun kaulani päälle ja pääsen halaukseen. Koiran henki haisee pahalta. Itken, ja Koira ymmärtää. Se tietää heti kaiken. Ihmisille täytyy aina selittää, mutta eläimet vaistoavat. Ne ovat niin paljon ihmistä pidemmällä kehityksessään.
Toisaalta, me molemmat olemme sisimmältämme koiraeläimiä: Koira ja kettu. Kuonokaksikko. Itken Koiran turkkiin. Siihen mahtuu loputtomasti kyyneleitä.
Aamulla soitan heti Annalle ja pyydän hänet yökylään.
– Tule jo kuudelta, jos ehdit.
Minulla on tarve kertoa kaikki. Tunnustaa jollekin.
Anna tulee viideltä. Syömme mansikkatäytekakkua. Äiti tekee ison pedin huoneeni lattialle.
– Aiotteko todella mennä nukkumaan jo yhdeksältä? äiti ihmetteli.
Emme leiki tyynysotaa, vaikka kaikissa elokuvissa ja musiikkivideoissa tytöt niin tekevät. Meillä on lattialla iso kulho irtokarkkeja. Emmekä enää nouse uudestaan pesemään hampaitamme.
– Haluan hankkia oikein syvät naururypyt, kuten tiedät, mutta tämä kesä taitaa taata sen, että jään pysyvästi kauniiksi ja rypyttömäksi.
– Se olisi kamalaa, Anna komppasi.
– Eihän kukaan sellaista kohtaloa tahdo.
Anna on suvereeni, ylivoimainen ystävyydessä. Sekin on taito. Olla ystävä. Eivät kaikki sitä osaa.
Kerron kaiken. Senkin, etten ole kertonut äidille. Anna ei paheksu minua.
– Me tarvitsemme suunnitelman, hän sanoi päättäväisesti.
– Emme voi enää hyväksyä näitä tapahtumia. Tämä viimeisin oli liikaa.
Minua itkettää, kun hän puhuu meistä, vaikka ongelma on oikeasti vain minun.
Pehmeä persikkasydän sykkii suussani. Puhumme yhteentoista. Koira kömpii väliimme.
Olemme istuneet puolitoista tuntia kirkon kiviaidan päällä.
Mamma Mia! muuten puhuu keskustasta edelleen kirkonkylänä. Ikään kuin kirkko omistaisi kylän. Kirkon kylä.
– Odotetaan vielä, Anna innosti.
– Ne pyöräilevät tästä ohi monta kertaa päivässä. Miksi juuri tämä päivä olisi poikkeus?
Kaivan pelikortit taskustani.
– Pelataanko vaikka valepaskaa? Paras huijari voittakoon!
– Sopii.
Jaan kaikki kortit, ja ehdimme pelata yhden erän, kunnes tuttu kaksikko näkyy horisontissa.
– Kohde näkyvissä, ohoi.
– Ei vielä, Anna seurasi Noraa ja Samia silmä kovana.
– Vasta, kun ovat kuulomatkan päässä.
Noralla on punaisessa paidassa sammakko, jolla on päässään kruunu. Muuttuisiko sammakko Noran suudelmasta prinssiksi, Jonneksi?
– Ja käy, kuiskasi Anna.
– Sinä huijasit, aloitin vähän epävakaasti.
– En huijannut. Sinä se et vaan kestä häviötä.
Kaksikko on jo huomannut meidät, sillä Sami yrittää selvästi kääntyä ympäri, mutta Nora estää paon ottamalla poikaa leuasta kiinni ja sanomalla jotain painokasta, joka hetkessä nujertaa pojan.
– Huijaaminen on lapsellista.
– Minulla ei sentään ole pakkomiellettä voittamisesta. Sinä se vaan et voi sille mitään, että olet niin hyvä, vai mitä?
Nora ja Sami ovat pysähtyneet eteemme pyörätielle. Emme ole huomaavinamme heitä, vaan keskitymme toistemme solvaamiseen.
– Olet vain kateellinen? huusin.
– Sinulle vai? Miksi minä olisin kateellinen ihmiselle, joka luulee olevansa kettu?
Anna on huomaavinaan kaksikon vasta nyt.
– Rillalla on varmaan rabies, kun se taas noin vaahtoaa. Kannattaa teidänkin varoa, sillä se on kamala tauti.
– Mikä on rabies? Sami ihmetteli.
– Raivotauti, Anna selitti.
– Leviää ketun puremasta. Oireet ovat juuri tuollaiset kuin Rillalla. Suusta valuu vaahtoa. Ne pyrkivät myös puremaan.
Nora on seurannut riitelyämme ihastuneen epäuskoisena. Hänen on selvästi vaikea uskoa hyvää onneaan. Hän on todistamassa erottamattomien välirikkoa. Jumala on sittenkin olemassa.
– Sinulla on tyhmät jutut, tylytin Annaa.
– Sinä olet liian tyhmä ymmärtääksesi edes tyhmiä juttuja, Anna iski takaisin.
– Saanko minä tulla teidän kanssanne yhtä matkaa? Anna aneli kaksikolta.
– Olkaa niin kivoja.
Murahdan.
– En oikeasti uskalla jäädä tuon kanssa. Minä pelkään. En ole edes erityisen eläinrakas. Kerran meillä oli kultakala, mutta viikon päästä sekin kellui maha pystyssä. Koirat yleensä inhoavat minua vaistomaisesti. Kai ne haistavat pelkoni.
– Me saatamme sinut kotiin, Nora lupasi silmät tähtinä.
– En ikinä jättäisi sinua tuon armoille. Puhuvat eläimet ovat aina arveluttavia.
Anna ottaa pyöränsä lähtien taluttamaan sitä kaksikon vierellä.
– Jos nyt lähdet noiden kanssa, en ole enää ystäväsi, huusin Annan selälle.
Anna kääntyy näyttämään minulle keskisormea.
– En tarvitse ystävyyttäsi, Anna raivosi.
– On pelkästään helpotus päästä sinusta eroon.
– Alat vihdoin nähdä totuuden, Nora puuskutti Annalle.
– Minä yritin kyllä varoittaa sinua moneen otteeseen, muttet halunnut uskoa.
– Nyt uskon, kuulin Annan vastaavan nöyrästi.
Jään vielä hetkeksi istumaan kirkon edustalle. Se meni hyvin. Nautin voimakkaasta tuulesta kasvoillani. Pilvet ovat sateesta raskaina. Keskipäivän poutapilvet, pulleat ja hyväntahtoiset, vähän hölmöt kerubienkelit ovat ratsastaneet tiehensä lihaksikkailla hevosilla. Alkaa sataa raivokkaasti, maailmasta häviävät hetkessä kaikki värit. Käännän kasvoni kohti taivasta. Näytelmä on alkanut. Toivottavasti se saa klassisen lopun (Happy End). Ja kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun asti.
Haluan uskoa, että tekeville ja yritteliäille sattuu onnistumisia.
Anna soittaa kymmeneltä illalla.
– Pääsin piireihin, hän ilakoi.
– Se oli ihan liian helppoa.
– Kerro kaikki.
– Nora komensi Samin kotiin pois jaloista pyörimästä, ja lähti itse saattamaan minua.
– Ehtikö Sami puhua mitään edellispäiväisestä elokuvareissustamme?
– Sami ei tainnut olla tänään paikalla, jos niin voi sanoa. Hän ei sanonut mitään koko aikana, mutta Noralla oli painavaa asiaa senkin edestä. Kuulin, miten hän on aina tuntenut sympatiaa minua kohtaan. Olen kuulemma nöyrä ja mukava, toisin kuin sinä. En taida haluta olla nöyrä.
– Et sinä ole nöyrä, olet röyhkeä.
– Kiitos. Paljon parempi.
– Selvisikö, miksi hän vihaa minua?
– Ai, eikö se riitä, että olet hänen mukaansa turhantärkeä, omahyväinen, itserakas ja tyhmännäköinen?
– Olen imarreltu, mutta tuo ei vielä riitä mihinkään.
– Jos saat kiksejä tuollaisesta, niin voin iloksesi kertoa, että tapaan uuden bestikseni jälleen huomenna.
– Missä?
– Hän haluaa vallata meidän vakipaikkamme.
– Ehdottiko hän leikkipuistoa? Sehän on hänestä niin lapsellinen paikka.
– Hän muutti mieltään. Ja sinulla ei sitten ole enää asiaa sinne.
– Oliko tämä hyvä idea? anelin vakuutteluja.
– Hei, tämä on hyvää harjoittelua tulevia teatterikorkean pääsykokeita varten. Minä tarvitsen tämän roolin.
– Olet rakas, sanoin puhelun lopuksi.
Katselen My Little Pony -sarjaa myöhään yöhön. Se on lohdullinen muisto lapsuudesta, jolloin kaikki oli vielä yksinkertaista, ja vaaleanpunainen lempiväri.
Näen unta kultaisesta vuoresta, joka on niin suuri ja pelottava, etten voi katsoa sitä. Yritän sulkea silmäni, mutta näen sen silti. Vuoren takana oleva taivas muistuttaa kuivunutta verta ja vuoren alapuolella olevilla aalloilla on terävät hampaat. Haluan jatkaa matkaa, mutta minun on pakko jäädä. Tiedän, että jotain pahaa on tulossa. Ja tiedän seisovani juuri sen reitillä. Vuori muuttaa väriään mustaksi, sen suusta alkaa syöksyä oranssia laavaa, sulaa kivimassaa. Pian koko maisema on peittynyt laavavirran alle. Minäkin. En tunne enää kipua. Lakkaan vain olemasta. Paikassa, jossa seisoin, ei ole enää ketään.
Anna on ollut uuden bestiksensä kanssa leikkipuistossa. Tunnen oloni vanhaksi mafiapomoksi, kun hän tulee raportoimaan minulle asioiden etenemisestä. Menemme takapihan keinuun, jossa istutaan vastakkain. Nostan maasta kepin, ja pistän sikarin suuhuni.
– Kuule Rilla, tämä sotku saattaa osoittautua sairaammaksi, mitä osasimme ikinä kuvitella, Anna varoitteli.
– Tämä menee jo scifin puolelle.
– No?
– Ajattelin, että haluat itse kuulla tärkeimmät kohdat.
– Miten?
– Äänitin keskustelumme kännykällä.
Kuulen Noran äänen, joka on poikkeuksellisen keveä ja kesäinen.
– Kehen siis olet ihastunut?
– Tällä hetkellä en kyllä kehenkään.
Noran ääni kohoaa kimeäksi.
– Mitä? Kaikki ovat.
– Olkoot.
– Sinun pitää äkkiä keksiä joku. Muuten vaikutat säälittävältä.
– En minä halua keksiä mitään. Pojat ovat ihania, mutta ei minun tarvitse seurustella. Voin nauttia heidän seurastaan muutenkin.
– Kukaan ei usko tuollaista.
– Kaikki tietävät minun tulevan toimeen tämän kylän joka ikisen pojan kanssa. En tarvitse siihen enää mitään Uskoja.
– Ihmiset luulevat, ettet saa ketään.
– Paskat luulevat, Anna lyttäsi Noran pelottelun.
– En halua seurustella vain näön vuoksi. Minulla ei ole kiire mihinkään.
– Hyi hitto, kuulostat ihan Rillalta. Nyt kun olet minun paras ystäväni, sinun pitää lopettaa kaikki omituisuudet.
– Ei parhaaksi ystäväksi tulla päivässä. Minä olen ollut Rillan ystävä kahdeksan vuotta.
– Et kai aio antaa sille anteeksi? Rilla haukkui sinua kateelliseksi ja lapselliseksi. Aion muistuttaa sinua niistä sanoista.
Pitkä hiljaisuus.
– Rilla teeskentelee reilua ja mukavaa, mutta nyt sinäkin tiedät totuuden. Voimme yhdessä kertoa muille, millainen Rilla oikeasti on, niin sitten loppuu se kuvottava ihailu.
– Enpä tiedä. En harrasta toisten mustamaalaamista.
– Meidän velvollisuutemme on paljastaa ruma totuus.
Kuulen Annan huokaisevan syvään.
– Et kai vaan ole lesbo? Nora tarkisti yllättäen.
– En kai, Anna vastasi ihan normaalilla äänellä.
– En ainakaan vielä tiedä olevani. Mutta, jos joskus muutan mieleni, lupaan kertoa sinulle ja kantaa otsassani neonvalotaulua, jossa lukee ”Lesbian”. Soitan myös aina kelloa, kun lähestyn ihmisiä. Tiedätte sitten varoa!
– Minä alan pian seurustelemaan, Nora paljasti yllättäen.
– Onneksi olkoon! Kenen kanssa?
Nora ei vastaa.
– Tunnenko minä sen pojan?
– Kaikki sen täällä tuntevat.
– Mitä te sitten odottelette?
– Hän ei ole ollut ihan varma vielä, kun siinä on kaikkea. Painolastia ja historiaa.
– Mutta pian siis on? Anna tarkisti.
– Varma?
– On. Totta kai on. Minun vain pitää auttaa häntä.
– Ahaa.
– Miksi pojat ihastuvat aina vääriin tyttöihin?
– Ihastuvatko? Anna ihmetteli.
– Hei, miksi sinä ja minä olisimme muuten edelleen ilman poikaystäviä?
– Minähän sanoin jo, etten ole edes etsimässä poikaystävää, Anna toisti vähän ärtyneesti.
– Joo, joo, niin sinä sanoit. Mutta ei hätää, minä autan aina ystäviäni. Etsin sinulle kyllä hyvän poikaystävän. Pidätkö enemmän tummista vai vaaleista?
– Kaljuista, Anna vastasi.
– Et voi uskoa, paljonko olen nähnyt vaivaa ollakseni aina paikalla. Joudun pyöräilemään keskustaa edestakaisin ainakin parikymmentä kertaa päivässä. Aikaisemmin odottelin pojan kodin lähistöllä, mutta en enää viitsi, kun sillä on niin kamala äiti.
– Onko?
– Käski minun lopettaa pusikoissa stalkkaamisen. Jos menemme joskus naimisiin tai jotain, niin se äiti saa kyllä muuttaa vaikka johonkin hoitokotiin.
– Tuleva poikaystäväni olisi voinut heti uskoa, kun kerroin hänelle yhdestä epäluotettavasta tyypistä. Mutta ei, kun kaikkeen pitää saada todisteet. Nyt niitä todisteita sitten on kerätty. Pistin eilen pojalle tekstiviestin ja yhden todisteen taas liitteeksi. Jokohan nyt saisin ansaitsemani huomion.
Nora tarkistaa taas puhelimensa viestitilanteen.
– Epäreilua, kun joillakin on aikaa harrastaa, mutta minun kaikki aikani menee toisten asioiden hoitoon.
– Mikset vain soita hänelle?
– Olen yrittänyt, muttei se vastaa. Pitää kai puhelintaan äänettömällä. Monilla on nykyään sellainen tapa, että eivät halua olla aina tavoitettavissa.
– Kyllä se varmaan soittaa pian takaisin, kun huomaa sinun tavoitelleen.
– Ei halua varmaan vaikuttaa liian innokkaalta. Mutta hei, minä laitankin sille uuden viestin ja kerron sinun olevan kanssani. Se tekee vaikutuksen. Leuka kyllä loksahtaa sijoiltaan, kun kerron sinunkin hylänneen Rillan. Jokohan se nyt uskoisi ja lopettaisi sen vinkumisen.
– Mitä se vinkuu?
– Tylsiä, ikivanhoja juttuja. Hei, otetaanko frendsie todisteeksi?
– Jos ei. Yritän vähentää. Niihin jää niin helposti koukkuun.
Anna sammuttaa äänityksen.
– Aika kuunnelma, vai mitä?
– Voisin nauttia, jos en itse olisi yhtenä päähenkilönä ja vielä pahiksena.
On kamalaa olla toisen kertomuksessa, kun ei tiedä, miten itselle tulee käymään. Kirjoitetaanko ulos tarinasta ja jos, millä tavalla. Erilaiset räjähdykset, ampumiset ja kolarit ovat olleet ikävän suosittuja tapoja. Joskus joku näyttelijä vaan korvataan toisella.
– Niin, on se aika hassua, että juuri sinun prinssisi ratsastaa Norankin unelmissa. Ei taida ihan olla sattumaa?
On selvää, että Noran vinkuva ja todisteita vaativa ihastus on Jonne. Kysymys kuuluukin nyt vain, vihaako Nora minua, koska on ihastunut Jonneen vai onko hän ihastunut Jonneen, koska vihaa minua?
– Saiko Nora Jonnelta vastauksen tekstiviestiinsä?
– Ei, mutta minä sain. Et varmaan ole yhtään kiinnostunut kuulemaan. Taidankin vain poistaa sen tilaa viemästä. Pitäisi muutenkin siivota koko puhelin. Ihan täynnä kaikkea sontaa.
– Ei saa kiusata. Näytä heti.
Annan kännykässä lukee: ”Oletko sinäkin vihainen? Vai voinko soittaa sinulle? T. Jonne.”
– Miksi poika, joka on nimennyt jopa niskassani olevat luomet, haluaa soittaa kaikille muille tytöille paitsi minulle?
– Sitä minäkin kysyin häneltä ensimmäisenä? No, en nyt juuri noilla sanoin.
– No?
– Kai Jonne häpeää, kun on uskonut vääriä ihmisiä.
– Mikä hänet on herättänyt? Herätyskello?
– Se Noran eilen lähettämä todiste kääntyi itseään vastaan.
– Oliko todiste kuva Samista ja minusta?
– Kyllä. Nora oli kirjoittanut viestiin kuvatekstin: ”Onnelliset yhdessä.” Jonnen mukaan kuvan ja tekstin yhdistelmä oli niin ristiriitainen, että hän nauroi vartin. Helpotuksesta.
– Arvaa ymmärränkö mitään? Iloitsenko nyt siis siitä, että olen naurettava? Pieniin ovat ilonaiheeni tänä kesänä käyneet. Täytyy pyytää mikroskooppi lahjaksi, jotta voin sen avulla tutkia ilonaiheitani, lävistää ne nuppineuloilla ja ikuistaa tauluksi.
– Kuvan nähdessään Jonne sai vahvistuksen epäilyilleen. Hän sanoi, ettei ole koskaan nähnyt sinua yhtä onnettomana kuin siinä kuvassa.
– Ei kai ole nähnyt minua onnettomana, kun olin hänen kanssaan aina onnellinen.
– Jonne on ollut Itä-Suomessa sukulaisissa, mutta palaa vielä tänään.
Nora-parka on siis turhaan pyöräillyt pitkin kylänraittia. Ainakin kunto on kasvanut. Pyöräilystä saa upean kiinteät pakarat. Ja ne pohkeet. Ai jai!
– Vieläkö Jonne on sen tytön kanssa, jonka näin kahvilassa? Saa siis olla, ei se minulle kuulu. Kunhan mietin.
– Sinä kuulemma tunnet Saran.
– Niin varmaan, kiukuttelin.
– Tunnen montakin Saraa, mutta en ketään niin suloisen sokerihuurrettua.
– Hänen serkkunsa Sara. Uimaranta ja rantalentopallo ja eväät, joiden päälle sinä olit kaatunut.
Jonnella todella on Sara-niminen serkku, jonka viinirypäleistä talloin muinoin mehua.
– Saralla on suorat tummat hiukset. Tällä oli suloiset vaaleat kiharat.
– Tiedän toki sinun olevan jalkapalloilija ja elävän kettujen ja poikien maailmassa, mutta etkö tosiaan ole kuullut hiusten sävyttämisestä tai värjäyksestä tai permanentista tai kihartimista? On olemassa oikein erityisiä paikkoja, joita kutsutaan kampaamoiksi. Niihin voi mennä sisään pitkätukkaisena ja tulla ulos lyhyissä hiuksissa tai päinvastoin. Oravannahkoja ei käytetä enää maksun välineinä, vaan maksukortteja tai rahaa, jonka yksikkönä meillä on euro.
– Hoidan minä kauneuttani, puolustauduin.
– Pesen hampaani ja käytän saippuaa. Puristelen joskus mustapäitäni. Mutta ymmärrän pointtisi, se saattoi olla Jonnen serkku. En vain voinut katsoa häntä tarpeeksi tarkkaan, koska minun piti esittää välinpitämätöntä.
Ei niin, että olisin siinä mitenkään onnistunut.
– Ovatko ne kuivuneet täplät vessan peilissä sinun mustapäitäsi?
– Luultavasti, mutta minä en sentään pyörittele räkäpalloja ja yritä osua niillä seinään piirretyn apinan vasempaan silmään.
– En minä enää tee niin, Anna kiljaisi.
–Äläkä ikinä kerro sitä kenellekään.
– Suuni on minigrip, joka säilöö maut ja salaisuudet sisäänsä.
Siirrymme ylös huoneeseeni.
Anna kertoo jatkosuunnitelmistamme. Anna on ottanut koko projektin ohjat, sillä minun metodini eli ihmeen odottelu, osoittautui toimimattomaksi. Parhaan ystäväni nykyinen ammattinimike taitaa olla projektinvetäjä. Minä tyydyn olemaan pelkkä rivitiimiläinen. Nyt ymmärrän, kun jotkut kertovat, etteivät enää jaksa pitää puoliaan. Tähän turtuu ja väsyy ja alistuu. Siksi apu on tarpeen.
– Minä aion ahtaa meidät kaikki pieneen tilaan, Anna aloitti.
– Kukaan ei pääse pakenemaan. Ovet suljetaan ja susijengi saa vartioida niitä.
Minua naurattaa.
– Anna, mikä se susijengi on?
– Kuulin aamulla radiosta, että joku susijengi on pian taas liikkeellä. Sudethan ovat laumaeläimiä, joten ne ovat lähteneet joukolla saalistusretkelle. Onneksi me asumme näin etelässä.
– Susijengi on Suomen koripallomaajoukkue.
– No, se selittää paljon. Ihmettelinkin, miksi susien pitäisi lähteä Kroatiaan. Luulisi niillä löytyvän ihan omiakin susia.
Puolustan susia, vaikka olenkin kettu. Susi on tietysti ketun luontainen vihollinen, mutta ihminen on kaikkien elävien olentojen luontainen vihollinen. Jopa itsensä.
– Poistumme vasta, kun kaikki syylliset murtuvat.
– Onko syyllisiä monia?
– Mistä sen tietää? Voimme lopulta olla kaikki syyllisiä. Elämme siis hyvin jännittäviä aikoja.
– Siitä ei tule kaunista, huokaisin.
– Ainakin K-16.
– Ketkä ovat vieraslistallamme?
– Sinä ja minä, Nora ja Sami sekä Jonne.
– En usko, että Nora ja Sami suostuvat?
– Ajattelitko, että kerron totuuden. Hei Nora, tuletko meille? Aiomme työntää tikkuja kynsiesi alle. Itse asiassa, soitan nyt hänelle.
Anna rykäisee limat kurkustaan.
– Ole sitten hiljaa.
– Moi, Nora. Täällä Anna.
– Joo, joo. En anna anteeksi.
– Kuule, tulisitko huomenna meille?
– En minä tiedä, missä Rilla on.
– Tule vaikka yhdeltä. Joo, se on hyvä.
– Yhdeltä siis.
– Ai niin, tuo Sami mukanasi.
Anna katsoo minua iskien silmää.
– Mistä sen koskaan tietää. Onhan se Sami ihan kiva.
– Joo, joo. En anna anteeksi.
– Joo. En tee mitään ihmeellistä. Luen yhtä kirjaa.
– Ai, mikä? No, se on … ”Vesivärimaalaus”.
– Ei se olekaan erityisen hyvä kirja.
– Nähdään huomenna.
Anna heittää kännykkänsä sängylle ja hyppää itse perään.
– Miksi sinulla on hyllyssä tuollaisia kirjoja? Vesivärimaalaus. Arvaa vaan, lukisinko oikeasti?
– Miten se meni? tarkistan.
-Ja, toi on muuten hyvä opaskirja. Saat vapaasti lainata.
– Nappiin. Heidät on kutsuttu juhliin. Laitan vielä Jonnelle tekstiviestin. Käsken sen tulla puoli kahdelta. Ja tule sinäkin vasta silloin. En halua Noran ja Samin vahingossakaan törmäävän teihin ennen oven lukitsemista.
”Jonne, moi! Huomenna puoli kahdelta meille. Odota Rillaa pihalla. Syö tukeva lounas, sillä saattaa kestää. Terveisin, Anna.”
– Onko sinun ovessasi lukko?
– Etkö ole huomannut? Äidin mielestä jokaisella pitää olla oikeus yksityisyyteensä.
Meillä ei ole lukkoja. Äidin mielestä vapaa liikkuvuus on ihmisoikeus. Tosin, meillä pitää kunnioittaa suljettuja ovia. Jos ovi on kiinni, pitää koputtaa ja odottaa lupaa astua sisälle.
(jatkuu)
Tsemppiä päivääsi!
Ystävyydellä,
Nina
