H
hallitsemattomasti herää huonovointiseen hellyyteen
hermosärky heijastaa hiuksenhienoa heräämistä
hankikannon huijausta
hauraat hunnut, harsot hetkissä
hehkuvat haavoina
homeena
hiertyminä
hankaumina
haaleus hajataittaa huoneeseen
hengitys hajoaa haikeaksi hopeaksi
haparoivat huudot humaltuvat
hukkuakseen huokausten halkeamiin
hetken hukassa hetki
hajallaan, hankalana
hieroo
huivi hiuksissa, harteilla
huoleton heiluttaa hyvästiksi
– Hei, hei!
*******
K
katso kesä
kurkottaa käärinliinojen kapeista kaistaleista
kiivas, kipeä kesä
kuuma kaadetaan kannusta
kapaloituun kamaraan, kouraan
kapea, kestämätön kesä
käsi kasvattaa koloa
kuroo
kutoo
kaivaa
käytäväksi kulkureitiksi
kuiva, koppava kesä
katso kesä
katakombin kauneudessa
kuulen kallot
kuopistaan kasvavat kallat
kyinen kesä kuin kaukana kulkeva keho
kulmaluusta kantapäähän
*******
Helsinki on täynnä gallerioita. Ne vain pitää viitsiä etsiä ja löytää. Yksi kerrallaan.
Edellispäivänä ehdin vielä Galleria Katariinassa (Rikhardinkatu 1) kokemaan Piia Rossin näyttelyn, Näkymiä.
Teoksissa naiselliseksi mielletty taipuisa ja pehmeä lanka kutoutuu osaksi koviksi katsottuja, kiveä ja metallia.
Yhdessä ne luovat jotain uutta, jossa on toki muistot menneestä, laitumen kiviaidasta ja kallion päällä kasvavien jäkälien kehistä ja seisovista lammista, mutta samalla katse laskeutuu kauas.
Esteettömästi ja rauhallisena.
*******
Peep
Toivottomuuden käytävillä
säleiköt kosteita sytykkeitä,
liukkaissa tuoleissa vaikeaa pysyä,
hauskuus ja tuska yksimielisiä,
vähästä aina helpointa vähentää.
“Lyön pääsi murskaksi, mutten satuta sinua”, luvataan,
ja väistämättä pian samassa kohdassa,
Möbiuksen nauhassa.
Pohjimmiltaan kaikki sisään- ja uloshengitystä,
ylhäällä toimeton tauko,
pieni väli,
tirkistysreikä,
mahdollisuus
havahtumiseen.
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
Veljen asevelvollisuus on tullut suoritettua. Hän sai oikein todistuksen, jossa arvioitiin käytöksestä, aloitekyvystä ja fyysisestä toimintakyvystä lähtien kaikki sotamiehelle olennainen. Veli ei ole todistusmiehiä. Häntä sellaiset eivät hetkauta, mikä hyvä onkin. Numerot eivät koskaan voi kertoa totuutta yhdestäkään ihmisestä. Ei voi sanoa, että ”sinä olet kasin ihminen.” Tai. ”Itse olet viisi miinuksen arvoinen.”
– Tärkeintä on, että kaikki 165 päivää on tullut lusittua, Veli riemuitsi.
En ole koko aikana ehtinyt tottua Veljen lyhyisiin hiuksiin. Veljellä on epäsuomalaisen paksu tukka, jonka hän antaa normaalielämässä (rauhan aikana, vaikka kyllä rauhan aikanakin soditaan) kasvaa pitkälle selkään. Hiukset ovat myös vähän luonnonkiharat, josta seuraa se, että suurin osa naisista huokailee Veljen hiusten perään. En tiedä, huokailevatko ne Veljen perään, haluaisivat ehkä vain ne hiukset omaan päähänsä.
– Tuliko sinusta nyt mies? tiedustelin.
– Menit sisään poikana ja tulit ulos miehenä, vai?
– Opin konttaamaan ja ryömimään eli menin nuorena miehenä, palasin vauvana.
– Ryömiminen on oikein hyvää harjoittelua tulevaa parisuhdetta varten, isä nyökkäili hyväksyvästi.
– Tajusin armeijassa, ettei tulevaisuuteni ehkä olekaan tryffelin viljelyssä. Tiesittekö, ettei se olekaan suklaata, vaan joku hiton sieni.
– Siat ovat hyviä etsimään tryffeleitä, isä kertoi.
– Harmi vaan, että ne haluavat itse nautiskella löytämänsä tryffelit. No joo, ymmärrän kyllä niitä!
Veli lähtee kavereidensa kanssa juhlimaan vapauttaan. Pitemmän tähtäimen tulevaisuudensuunnitelmat saavat odottaa.
Illalla äidin serkku tulee yllättäen käymään aikoen jäädä yöksi. Hänellä on kriisi. Nanna on viittäkymppiä lähestyvä hoikka, pitkä ja älykäs nainen, jolla on vaikeaa miesten kanssa. Hän rakastaa Firenzeä ja kerää romaaneja, joiden tarinoihin on taidokkaasti upotettu ruokareseptejä. Nanna on yltiösosiaalinen. Hän itsekin myöntää tarvitsevansa ihmisiä. Niitä saa mieluiten olla kaikkialla. Tuoleilla, sohvalla, lojumassa ympäri huonetta.
– Johtuuko tämä siitä, että olen vasenkätinen? Nanna kähisi matalalla äänellään.
– Miten kätisyys mihinkään liittyy?
– Luin lehdestä, että vasenkätiset ovat vääräkätisiä, joilla tiedetään yleisesti olevan kehittymätön moraalintaju.
– Oliko se lehti vuodelta 1800? äiti nauroi.
– Eeva tarttui kiellettyyn hedelmään vasemmalla kädellään. Eikö se ole kuvaavaa?
– Kuka sinulle sen kertoi? Aatamiko?
– Jokin tässä mättää. Miehiä kyllä riittää, muttei kukaan halua jäädä. Mihin niillä on kiire? Vaimojensa luokse, vai?
Ajattelen haukottelemista, ja haukottelen leveästi. Onko se sitä ajatuksen voimaa? Tutkijoiden mukaan haukottelu viilentää aivoja, ja tämä on ollut todella kuuma päivä. Teeskentelen vielä varmuuden vuoksi pari haukotusta, sillä en halua muuttua porisevaksi aivokeitokseksi.
– Te olette kyllä outo perhe, kun teillä ei ole Muumi-mukeja.
Nanna valitsee kahvimukia kaapista. Valikoimamme ei taida tyydyttää häntä.
– Kaikilla on.
– Mutta meillä on itsetehtyä näkkileipää, sanoi äiti ottaen uunista pellillisen rouskuvaa superherkkua.
– Kaurahiutaleita, ruisjauhoja, vettä, vähän suolaa ja paljon erilaisia siemeniä. Siihen paljon voita päälle. Muumitkin tykkää.
– Tulisi jo syksy, Nanna huokaisi.
– Syksyllä on ihanaa. Ja niin romanttista. Omenoiden tuoksua kaikkialla.
Tyypillistä Nannaa. Aina kaipaamassa jotain. Talvella hän kaipaa kesää, ja kesällä syksyä. Kun hän seurustelee, hän kaipaa vapauttaan ja kun hän on sinkku, hän kaipaa vakiintunutta parisuhdetta.
Kun aina kaipaa jotain muuta, ei tarvitse keskittyä meneillään olevaan hetkeen. Pääsee vähän kuin pälkähästä, mutta samalla on aina joko etuajassa tai myöhässä omasta elämästään. Jos kaikki hyvä ja elämisen arvoinen on aina vasta tulevaisuudessa ja tuloillaan, elämä loppuu ennen kuin se edes alkaa, ei tavoita koskaan.
– En oikein usko tämän tilanteen jalostavan minua. Taitaa ennemminkin katkeroittaa.
– Mikä se tilanne tarkalleen ottaen on? äiti tarkisti.
Minäkin haluan tietää, koska minusta Nannan tilanne on hyvä. Ihan hiton hyvä. On kahvia mukissa, näkkileipää tulossa ja joku, jolle puhua.
– Kaikilla muilla on mies.
– Ei ole, äiti torjui lauseen kuin pingispallon: nopeasti ja tarkasti (pallo osuu vastustajan pelialueen pintaan).
– Sinullakin on.
– En minä ole kaikki. Ja miksi kaikilla pitäisi olla mies?
– Helppo sinun on sanoa noin, kun sinulla on se mies.
– Ei mies tuo automaattisesti mitään onnea. Minä olin ihan tyytyväinen jo ennen Penan tapaamista.
Äiti irrottaa näkkileipää leivinpaperista. Leipä irtoaa pieninä palasina.
– Niin, koska sinulla oli silloin toinen mies.
Äiti levittää voita leiville. Voi sulaa ihanaksi järveksi leivälle putoillen yli laitojen.
– Rilla, onko sinulla mies?
Mietin hetken, valehtelisinko yhteisen hyvän vuoksi.
– Ei, mutta minulla on poikaystävä.
– Siinäs näette. Jopa pikkulikalla on joku.
Vedenkeitin soittaa pilliä. Juna on tullut asemalle. Kaikki kyytiin. Äiti laittaa pikakahvipurkin pöydälle, kaataa kermanekkaan maitoa ja hakee kristallisen sokerikon kaapista.
– Se kaverini Milja, joka on ollut sinkku varmaan viimeiset kymmenen vuotta, löysi miehen lavatansseista. He suunnittelevat nyt häitä.
– Kiva. Olet varmasti iloinen.
– Kiva? Iloinen? Minä? Olen ihan hiton vihainen. Hiton vihainen. En viitsi kiroilla, koska täällä on pikkulikka huoneessa. Kyllä kai minun olisi pitänyt ennen Miljaa mies löytää ja mennä naimisiin. En ikinä ajatellut, että Milja löytäisi miehen ennen minua.
Äiti kattaa pöydälle vielä mustia pipareita, joita voi kastaa maitoon. Ne ovat hampaattomien lasten pipareita, jotka maistuvat hyviltä myös aikuisten suissa.
– Kauheinta on, että Milja pyysi minut kaasokseen. Hän ihan oikeasti kuvittelee, että haluan järjestää hänelle polttarit, suunnitella ohjelmaa häihin, askarrella ja selata hääkuvastoja. Minä en halua osallistua koko häihin.
Äiti raappii niskaansa. Hänellä on tukalaa.
– Mitä? Sano vain. Olenko minä kamala ihminen? Millainen ihminen on kateellinen parhaalle ystävälleen? En minä ole kateellinen, hän on petturi, ja minä en voi sietää häntä.
Syksyllä varmaan selviää ja kaikissa tiedostusvälineissä kerrotaan, miten kesällä ilmasta oli löytynyt hulluksi tekevää kaasua.
– Olen varma, että minulle puetaan häihin ylle joku karjakon puku, etten vain näytä morsianta paremmalta. Voin kertoa, ettei tule onnistumaan.
Äiti yrittää syödä näkkileipää sivistyneesti, muttei sitä voi syödä niin. Näkkileipä on irstas tyyppi, joka pyrkii aina kaulalle ja rintojen väliin. Siellä raoissa se sitten piikkittelee. Minusta näkkileipä on hyvin todellista. Harva asia on yhtä olemassa oleva ja kouriintuntuva kuin näkkileipä.
– Kaada nyt jo se vesi pois saappaasta lotisemasta, Nanna kiljaisi varoittamatta.
Koira pakenee portaita yläkertaan.
– Mitä?
– Niin se Miljan tuleva aviomies huusi minulle eilen. Naamani näytti kuulemma ihan kananpers… (Nanna vilkaisee minua) pepulta. Hän kysyi, mikä minua vaivaa ja käski kaataa veden pois saappaasta. Näytänkö minä muka naiselta, joka omistaa kumisaappaat?
Isä osaa ennakoida tilanteen hienosti ja poistuu ulos, pihatöihin. Hän ei varsinaisesti ole pihahommien ystävä. Tekee vain pakon edessä tai jos vaihtoehto on vielä huonompi, kuten nyt. Pitää muistaa onnitella isää. Jos kehtaisin, liittyisin oitis hänen seuraansa. Kaivaisin vaikka veitsellä sammalta laattojen väleistä.
Näytän äidille kädelläni poistumismerkkiä.
– Taidan mennä hetkeksi katsomaan televisiota.
– Mene vaan, kulta.
– Pitäisikö minunkin alkaa käydä lavatansseissa?
Olohuone on keittiötä viileämpi. En sytytä sinne valoja. Keskityn katsomaan elokuvaa sotilaasta. Aina, kun joku huutaa: ”Me selvisimme!” tai: ”Minä onnistuin”, kyseiselle tyypille käy huonosti. Hän jää joko jättimäisen jalan alle tai kokonainen pilvenpiirtäjä kaatuu hänen päälleen. Tässä nimenomaisessa tapauksessa avaruusalus mätkähtää hänen niskaansa.
Mitä tästä opimme? Itku ei tule pelkästään pitkästä ilosta, vaan myös lyhyestä.
Vihaan elokuvaa. En pelkästään siksi, että onnistumisen iloitsemisesta seuraa aina kuolema, vaan myös sen tähden, ettei päähenkilön sanaa uskota. Häntä pidetään rivimiehenä, vaikka hän on upseeri. Häntä pidetään karkurina, vaikka hän on sankari (tai ainakin tuleva sankari). Olen luvannut itselleni, että jos joskus saan lapsia, uskon kaiken, mitä he sanovat. Toisinaan jopa heidän valheensa.
Pääsääntöisesti ihmistä pitää uskoa.
Katson elokuvan loppuun, koska en halua palata miesteeman pariin. Isä vilkuttaa terassilta. Hänen kädessään on pitkopussi ja litra maitoa. Isä on käynyt huoltoasemalla. Menen takaovesta ulos nauttimaan piknikistä ja paremmista keskusteluista.
Tai no, me juttelemme huonoista lenkkitossuista, joiden pohjien läpi painautuu teräviä kiviä, jotka satuttavat jalkapohjia.
Aamupala nautitaan tavanomaista aikaisemmin, koska talossa on vieras, emmekä kehtaa nukkua puolillepäivin. Vastahakoinen isä vedetään mukaan keskusteluun.
– Sano sinä, Pena, mikä minussa on vikana?
Ah, isä rakastaa juuri tällaista keskustelua. Se oli sarkasmia. Isä antaisi mieluummin repiä säärikarvoja yksitellen pinseteillä irti. Hän yrittää tehdä itsestään puhekyvyttömän työntämällä eilisestä jääneen puolikkaan pitkon kerrallaan ja poikittain suuhunsa.
– Niin. Mikä? Nanna yritti saada isään vauhtia.
– Ei mikään. Sinussa ei ole mitään vikaa, isä sinkautti vastauksensa ja pullanpalat valuvat pitkin leukaa.
– Niin ne aina sanovat. Kaikki miehet.
– Siinä näet, äiti sanoi.
– Ongelma on siis siinä, ettei minussa ole mitään vikaa. Miehet pitävät naisista, joissa on vikoja. Mitä vikaa Lemmikissä oli, kun ihastuit häneen?
– Niin, äiti nauroi pirullisesti.
– Mieti nyt tarkkaan, kulta. Mitä vikaa minussa on?
Isä katsoo kahta naista, joilla molemmilla on edessään kupillinen kuumaa juomaa, ja pitkät sormet.
– Lemmikin ja minun ensimmäinen kohtaaminen oli kuin rekan ja henkilöauton törmäys. Minulla ei ollut Opelissa mitään mahdollisuuksia selviytyä.
– Oliko tuo kiertoilmaus sille, että olisin muka huono kuski? äiti ihmetteli.
Kaikki pelkäävät vähän äidin kyydissä. Paitsi äiti itse, joka pelkää kaikkien muiden kyydissä.
Isä saa tarpeekseen. Hän lähtee ulkovarastoon tarkistamaan siimaleikkurin kuntoa. Minä menen seuraamaan sen käynnistämistä. Meillä ei edes ole siimaleikkuria. Istumme varastossa isojen maaliämpäreiden päällä.
– Tänne ne eivät seuraa minua.
Puolen tunnin jälkeen käyn sisällä tarkistamassa tilanteen. Äiti ja Nanna ovat laatimassa jälkimmäiselle ilmoituksia nettideittisivustoille.
– Aika siirtyä 2000-luvulle, Nanna huikkasi ääni jännityksestä väristen.
Radiosta tulee Ressu Redfordia, joka laulaa Saturnuksen renkaista. ”Mikään ei mun hulluuttani muuta…” Avaruus kiinnostaa minua. Saturnuksen renkaat muodostuvat erikokoisista pii- ja rautaoksideista sekä likaisista jääkappaleista. Joskus sadan miljoonan vuoden kuluttua renkaat ovat poissa. Meteoriittien törmäykset kuluttavat ne, kuten vesi kuluttaa kiviä.
Onko se surullinen ajatus? Ei minusta. Maailmankaikkeuskin taitaa olla meidän tapaamme kuolevainen. Avaruuden kuoleman ajatellaan muistuttavan sen syntymää, mutta päinvastaisessa järjestyksessä. Eikö ihmisenkin kuolema muistuta syntymää? Palaamme sinne, mistä tulimme.
En muista olleeni onneton ennen syntymääni, joten se on hyvä paikka palata.
– En halua sitten mitään sellaista miestä, jota pitää heti ruveta remppaamaan ja huoltamaan.
Minua huvittaa ajatus Nannasta siksakkaamassa miestä kuin kankaan reunoja. Varmistamassa, ettei tämä ala heti purkautua reunoistaan.
– Millaisen miehen haluat? äiti kysyi.
– Sellaisen, joka pitää minusta yli kaiken. Vain minusta.
Ihmiset ihastuvat ihmisiin, jotka ovat ihastuneita heihin. Se on niin helppoa. Jos haluaa poika- tai tyttöystävän, kannattaa siis ihastua, sillä se on varmin keino saada toinenkin ihastumaan itseensä.
– Mikseivät kirjailijat koskaan kerro, miten se ”elävät onnellisina elämänsä loppuun asti” käytännössä tapahtuu?
– Rakkausromaanit loppuvat siihen, mistä oikea elämä vasta alkaa, äiti muistutti.
– Taidan lähteä lenkille.
Nanna heilauttaa kättään katsomatta minua.
Radiossa kappale vaihtuu. Laulaja vakuuttelee värisevällä äänellä ”I´m Still Alive”. Uskoisiko tuota? Rokkikukkojen elämähän päättyy usein jo 27-vuotiaana.
Vaihdan lenkkivaatteet. Isä hoipertelee pihalla etsien työtä, josta selviäisi vain katselemalla sitä.
– Ne etsivät netistä miehiä.
– Tästä tulee pitkä päivä.
– Voit hiipiä minun huoneeseeni. Eivät ne mitään kuule, kun radiossa soi rokki.
– Taidan tosiaan ottaa pienet päivänokoset.
Onhan heräämisestä kohta jo pari tuntia.
– Kesälomalla on raskaampaa kuin töissä, isä huokaisi haukotellen.
Joku on käynyt niittikoneen kanssa ampumassa pylväisiin mainoksia, joissa kysellään: ”Jeesus tulee pian. Oletko valmis?” Olen melko varma, ettei Jeesus jaksa enää tulla tänne. Viime kertakaan ei sujunut kauhean hyvin. Oli kaikenlaista riitaa ja erimielisyyksiä sekä isän että opetuslasten ja ihan tavallisten ihmisten kanssa. Oli markkinakojujen kaatamisia, huonoja naisia ja liian hyviä naisia. Äiti ei ollut tavallinen, isästä (isistä) puhumattakaan.
Jeesus herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Eikö elävä kuollut ole Zombie? Minulla olisi toive Jeesukselle. Jos hän voisi sanoa suojelusenkeleille, että nämä olisivat huolellisempia. Niin paljon tapahtuu kaikkea pahaa, joka olisi ollut estettävissä, jos vain ylimääräisiä käsiä ja silmiä olisi ollut mukana.
Oliko Jumala olemassa jo dinosaurusten aikaan? Syntyikö hän samassa alkuräjähdyksessä kuin koko maailmankaikkeus? Olivatko Aatami ja Eeva ihmisapinoita? Mitä taivasolennoilla on naisia vastaan? Miksi Jumala tahtoi pelastaa ihmiskunnan väkivallan keinoin? Jos hän kerran on kaikkivaltias, kai hänellä olisi ollut valikoimissaan muitakin tapoja kuin uhrata oma poikansa. Miten me voimme olla rauhanomaisia, kun esikuvamme suosii noin aggressiivisia ja äärimmäisiä ratkaisuja?
Jos joku sallisi kaikki typerät kysymykseni ja vastaisi niihin omin sanoin ja ilman ylenkatsetta. En halua vastauksia kuitenkaan ihmisiltä, jotka eivät koskaan epäröi, sillä sellainen on epäilyttävää.
Aamupäivällä on raikasta lenkkeillä. Kylä on hiljainen, koska kaikki ovat mökeillään. Meillä ei ole koskaan ollut mökkiä. Äiti ja isä rakastavat maaseutua, mutta eivät mökkeilyä. Äiti on liian levoton jaksaakseen viettää lomansa yhdessä paikassa. Isä on haluton nikkarointiin ja jatkuvaan puuhaamiseen. ”Mitä lomaa se on, että koko ajan täytyy vasaroida, kantaa vettä, öljytä ja nyppiä rikkaruohoja?”
Äiti on levittänyt keittiönpöydälle oivalluksen pyörän. Se on vain pala pahvia, jossa on ympyröityjä kehotuksia ja opastuksia. Meillä on joskus tapana huvitella kyselemällä neuvoa taroteilta, Kryon- ja jumalatarkorteilta tai juuri oivalluksen pyörältä.
– Äitisi ennustaa minulle, Nanna intoili.
– No, en nyt sentään. Leikkiähän tämä vain on.
Nanna ei halua sen olevan leikkiä. Hän laskettelee hengitystään kiihtyneesti kuin ensisynnyttäjä. Tämä ratkaisee kaiken, niin hän ajattelee juuri nyt.
Äiti ojentaa sinistä samettipussia Nannalle.
– Ota täältä umpimähkään, mutta kysymykseesi keskittyen, viisi kiveä.
Nanna saa ruusukvartsin, tiikerinsilmän, vihreän akaatin sekä kaksi turkoosia. Olin viime syyskuussa päivän pituisella kivikurssilla äidin kanssa. Kokonaan oranssiin pukeutunut nainen kertoi kivien energioista. Olin kurssin ainoa lapsi. Sain paljon hellyysenergiaa osakseni.
– Sulje silmäsi ja pudota kivet tähän pyörän päälle.
Nannan kieli pujahtaa ulos. Kaksi kivistä vierii paikkaan, joissa niitä ei enää voi tulkita, joten äiti palauttaa ne pussiin. Ruusukvartsi on keskellä tekstiä: ”Uskalla olla erilainen.” Loput kivet, tiikerinsilmä ja vihreä akaatti, ovat ahtautuneet samaan ympyrään: ”Reagoi spontaanisti!”
– Mitä tämä nyt sitten tarkoittaa? Nanna hätäili.
–Pitää olla erilainen ja reagoida spontaanisti. Olen usein reagoinut spontaanisti. Viimeksi edellispäivänä, kun olin ostoksilla. Ihan spontaanisti ostin liian kalliin housupuvun, jossa en enää kotona näyttänytkään upealta. Olin kiinalainen nainen riisipellolla. Itkeskellen etsin ostoskuittia koko illan, mutta olin spontaanin huolettomasti ehtinyt jo hävittää sen. Tämän välittömyyden seurauksena on sekä taloudellinen että henkinen ahdinko. Puhumattakaan ulkonäkökriisistä, jonka itseni näkeminen kokovartalopeilistä synnytti.
– Kun laitat sen kalliin housupuvun päällesi, olet varmasti ainakin erilainen, äiti neuvoi.
– Kiinalainen mieskö sitten on kohtaloni? Minun, joka olen 177 senttiä pitkä. Olen ennemminkin ajatellut tapaavani elämäni miehen Firenzessä, Ponte Vecchion -sillalla. Upeuden nimi voisi olla vaikka Alvise, loistava soturi ja kuuluisan Medicin suvun jälkeläinen.
Nanna rakastaa Firenzeä ja matkustaa sinne vuosittain.
– Täytyykö nyt alkaa suunnitella matkaa Kiinaan, kun taikapyörä niin kehotti?
Katselin kerran kuvia Pekingin maratonilta. Suurin osa juoksi hengityssuojain kasvoillaan. Ilma juoksijoiden ympärillä oli saasteista mustana. Luulisi, että sellaisen ilman jo maistaa.
Ainakin sitä voi leikata kuin hyytelöä.
– Olisin kaivannut vähän selkeämpiä ohjeita tyyliin: ”200 metriä vasempaan ja siitä suoraan tiiliseinää ylös.” Sen tyyppistä.
Nanna lähtee sävyttämään hiuksiaan kiinalainen mies mielessään. Poikalapsien suosimisen vuoksi Kiinassa riittää ylimääräisiä miehiä.
– No, sehän meni hyvin, äiti huokaisi.
– Saadaan sukuun pian kansainvälistä verta, haaveilin.
– Osaavatko kiinalaiset englantia?
– Kai monet osaavat. Ja me voimme kesäkurssilla opetella vaikka mandariinikiinaa.
Isä huhuilee yläkerrasta.
– Kuulinko oikein? Nyt kyllä maistuukin raikas mandariini. Jos joku viitsii kuoria, niin ottaisin kaksi.
Isä tulee keittiöön mandariinien toivossa.
– Söittekö te jo kaikki?
Äiti työntää isän syliin pussillisen banaaneja.
– Juuri poimittuja.
Isä kuorii banaanin varovasti. Hän on lukenut jutun banaaneista löytyneistä myrkyllisistä hämähäkeistä.
– Olen väsynyt rakkauteen, äiti kopautti päänsä äänekkäästi pöydän pintaan.
– Joskus tuntuu kuin rakkaudesta olisi tullut pelkkiä halpoja kenkiä, joihin ei kannata vaihdattaa korkolappuja, koska uusien kenkien ostaminen tulee halvemmaksi.
– Miksi munakello soi? ihmettelin.
– Se on äänimerkki. Haluan lähteä käymään markkinoilla.
– Taas? Juurihan me olimme. Ei kai kysymys ole mistään design-markkinoista? Kärsin viimeksi niin kovin.
– Se oli isällesi ihan liikaa. Myynnissä oli ihania karkkipapereista ommeltuja kukkaroita, legokorvakoruja, kahvipaketeista punottuja hameita, LP-levyistä sulatettuja rintaliivejä, yksisilmäisiä kyklooppinalleja ja paljon muuta mukavaa.
– Sinä ostit vanhoista verhoista tehdyn kukkaron, muistin.
– Niin ostin, koska meillä oli lapsena kotona samanlaiset verhot.
– Jos ne ovatkin juuri ne samat verhot, innostuin.
(Jatkuu)
Kauas ja lähelle.
Ystävyydellä,
Nina
