Väistämättä väkerrän värikästä, mutta on minullakin heikot hetkeni. Niin pitääkin olla, sillä liika ehdottomuus on aikamoista pysähtyneisyyttä.
En ole koskaan ollut kokovalkeassa asuja. Sinistä valuva luotettava ja luova aurani ei selviydy pitkään pelkistetyissä tiloissa. Joskus näen unia loputtomiin jatkuvasta talosta, jossa jokainen huone on erivärinen. Maalari ei ole halunnut hillitä itseään. Kaikki hänen tunteensa, toivonsa ja taikansa on sivelty seinille. Huoneiden ainoa valkoinen yksityiskohta, ovat ylipitkät, tuulessa heiluvat harsoverhot. Uneni olen elänyt usein toteen. Moni kodeistani onkin ollut kylläinen väripläjäys. Joillekin ihan liikaa, minulle juuri sopivasti.
Kokeilin kerran perinteistä valkoista hääpukua. En ole mielestäni ikinä näyttänyt rumemmalta.
Ehkä taustalla vaikuttaa se, etten ole koskaan voinut kuvitella itseäni minkäänasteiseksi siniveriseksi tai kruununprinsessaksi. Minulla ei ole koskaan ollut unelmia “The Päivästä”. Vaikka saatankin tietyllä tuulella nauttia kovinkin esilläolosta, mikä aina yllättää ne, jotka ovat lokeroineet minut araksi ja ujoksi, mikä toki sekin pitää paikkansa, en kuitenkaan tarvitse sitä naisen elämän ihaninta päivää. Otan mieluummin ne kaikki muut päivät. Ja, jos on pakko ottaa vieras hahmo, olen mieluiten Kakkiainen tai Kuonolainen. Uniolento tai ihmisiä jahtaava sudenkaltainen.
Olen oppinut rakastamaan talvea ja sen valkoisuutta. Se kaikki uusi, pehmeä lumi, joka syö maailmasta turhat äänet. Jossain kiinteästä jäästä irtoaa lauttoja.
Koruista piti puhumani. Sellaisista, jotka eivät ole hyökkääviä, vaan lempeitä. Niissä on jotain maanläheistä ja yksinkertaista. Parhaat asiat ovat monasti ihan simppeleitä. On vain niin vaikea luottaa helpolla syntyneeseen, jos on opetettu ja näytetty mallia, että tuskan ja vastoinkäymisten kautta…
