Rakastan suomen kieltä. Sen hienostelemattomuutta, aitoutta, jopa krouviutta. Suomen kieli on voimakasta. Todellista. Se ei yritä häivyttää tai miedontaa. Maailman paras kieli kiroiluun.
Olen aina rakastanut ihana-sanaa. Aavistuksen pidentynyt i ja ”hana” täysille, jolloin kraanasta pyrähtää ilmoille maiseman täydeltä värikkäitä kolibreja, jotka lentävät paikoillaan, peittävät kaiken pahan.
On sanoja, joissa on ääni. Sade on ropinaa, piiskausta, suoraa jylinää, tunnustelua. Sade vie pois ja tuo luokse. Siinä on romantiikkaa ja surua, melankoliaa, joka ei usein tiedä kohdettaan. Sade antaa luvan olla, jäädä tähän.
Tuuli tulee usein sateen adjutanttina. Tuulessa on vapaus ja voima, villeys, viettelys ja vaarakin. Tuuli on paksua samettia, joka hyväilee kulkijan. Se työntää eteenpäin tai täyttää suun saaden haukkomaan. Tuuli on raita ja aalto, joka kantaa muistoja, tarinoita ja tuoksuja.
Puro on toiveikas, kesytön kevään airut. Lintu-sanassa on mukana kaunein tuntemani ääni, linnunlaulu. Metsä on aina osannut rauhoittaa ja lohduttaa, kun taas pelto on muuttuvissa puvuissaan kaunein tuntemani näky. Pellolla ovat vanhempien kasvot.
Osa minusta istuu aina turkoosissa porstuassa. Sisälläni rannaton aava katsoo takaisin. Pihalla kasvaa ikiaikainen elämänpuu, joka lävistää sykkivän kirjokannen. Maisema on sakeana punapauloista.
Rakkaani keinuu, ja hänen villatakissaan kukkii keskikesä. Sillankorvan vieressä kasvaa mäkimeiramia. Solisluun peittävä harso on kirkas ja tuoksuu kanelilta.
(ihana, sade, tuuli, kesytön, metsä, pelto, puro, lintu, porstua, elämänpuu, kirjokansi, punapaula, keinu, villatakki, keskikesä, sillankorva, mäkimeirami, solisluu, harso, kirkas, kaneli, aava, kevät)
