Puuha-Ninan touhulistalla tänään leipäjuuri, nokkoset ja yö terassiteltassa.
Yöllä museossa näyttelyesineet heräävät henkiin. Robin laulaa siitä, miten yö kuuluu meille, mutta voi se olla myös argentiinalainen kertomus diktatuurin ajasta. Yön kirkas tähti saa nimensä John Keatsin sonetista Bright Star. Yön saalistajille on käynyt se tavallinen. Kriitikot lyttäävät, joten siitä tulee kulttielokuva. Yön eläimissä ajat ja tarinat sekoittuvat. Ja kuten aina, Yön ritarin paluu on näyttävä.
Okei, en odota yöltäni mitään noin raflaavaa. Lähinnä haluan herätä aamuvuoron lintujen huikeaan esitykseen.
Leipäjuuri
Oli aika, jolloin minulla oli hyvät juuret, nyt olen juureton, joten kasvatin tänään sellaisen ihanan elävän organismin. Tällä kertaa aion rakastaa sitä huolellisesti ja hienovaraisesti.
Usein jonkin asian luominen vie juuri sen kuutisen päivää, ja niin nytkin. Seitsemäntenä sitten pyöräytetään kolmoset.
Ainesosaluettelo ei ole hifistelyä nähnytkään. Pala valmista ruisleipää, luomuruisjauhoa ja vettä. Ei niin mitään ylimääräistä!
Juuri tarvitsee happea ja lämpöä. Sitä pitää muistaa myös ruokkia päivittäin. Ihan perusjuttuja siis. Mekin tarvitsemme happea, lämpöä ja ravintoa.
Nokkoset
Tänään on aurinkoinen ja kuiva päivä, joten vihdoinkin toteutin VVV:n eli villivihannes vailla vertaa -projektin. Keräsin ja pistin nokkosia kuivumaan tehdäkseni niistä myöhemmin mikserissä hienoa viherjauhetta. Sidoin nokkoset löyhiksi kimpuiksi ja ripustin naruun kuivumaan. Ryöppäykset eivät ole minun juttuni. Olen kai enemmän poltinkarva-tyyppiä.
Toki kokosin myös luonnonkukkakimpun. Siinä on keskellä pari oksaa rakastamaani metsäkurjenpolvea. En raaskinnut poimia niitä enempää. Olin kuulevinani niiden anelun. Jotain sellaista, että ”anna meidän nauttia kesästä”.
Yö terassilla
Haluan nukkua ensi yön terassille pystytetyn vihertävän kankaan sisällä. En ole nukkunut teltassa aikoihin. Viimeksi noin viisitoista vuotta sitten Ahvenanmaalla, jossa oli yllättävän mahdotonta saada iltayöstä ruokaa. Kaikki ruokaan liittyvä jää aina mieleeni. Kalliit ja huonot pitsat Pariisissa. Järkyttävä pitakebab Tampereella eräässä täynnä mainoksia olevassa grillissä. Niin, ja eilinen atomi, jonka otin mukaani Vantaan Kivistön Saigon Fast Food -grillivaunusta. Se oli niin hyvä, että unelmoin siitä. Parhaan vegaanisen annoksen olen saanut muuten Barcelonasta, ja se oli intialainen.
Telttaan otan mukaani ainakin kirjan. Ja hedelmiä. Ehkä koiriakin.
Usein jo kirjan ensimmäinen sivu paljastaa, voimmeko ymmärtää toisiamme. Mikko Rimmisen Nenäpäivä-romaanin (2010) ensimmäisellä sivulla todetaan:
”Siinä se istui, vastapäätä. Sillä oli suun ympärillä naururyppyjä ja pään ympärillä pahkakelloja ja keittiö. Sellainen on minusta aika hyvä olomuoto ihmiselle.”
Kyllä! Minä pidän sinusta, ja uskallan sanoa sen jo nyt! Sinä tulet mukaani telttaan.
Muutos
Etupihan pieni pläntti koki täydellisen muodonvaihdoksen. Kaikki vanha lähti jättäen jälkeensä tyhjän, joka täytettiin jollain muulla. En tiedä, oliko muutos parempaan, mutta se oli väistämätön. Talvi oli tehnyt tuhojaan ja pensas kasvoi kiinni seinään sekä ohikulkijoihin.
Olen myös väsynyt tuijien muovimaisuuteen. Ne ovat aivan liian käteviä makuuni.
(Ennen oli ennen.)
(Ja nyt on nyt.)
(Kyllä ne siitä kasvavat.)
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
– Lue iltasatu. Se englanninkielinen pikkukirja, jossa pikkupupu rakastaa isoapupua täältä kuuhun ja isopupu rakastaa pikkupupua täältä kuuhun ja takaisin.
Aamulla herään oman pihapulumme riemastuneeseen huutoon. ”Wohoo, wohoo.” Se asuu isossa pajussa ja sen yläpuolella olevalla sähköjohdolla. Isän mukaan se ei ole pulu, vaan suuri sepelkyyhky, joka sanoo ”hu huu”.
Ei pulu mitään huhuile, eihän se ole mikään huuhkaja ole.
Pihallamme asuu myös oravia, joita Koira joko rakastaa tai vihaa. Sen rakkaus ja viha näyttää usein ihan samalta, ei niitä pysty erottamaan. Oravat härnäävät Koiraa. Niistä on nautinnollista seurata, miten toinen menettää täysin järkensä. Oravat vähän halveksivat Koiraa, koska se on kiinni remmissä.
Eniten meillä on lemmikkeinä lehtokotiloita. Minusta ne ovat suloisia pikku palleroita, mutta äidin mukaan ne syövät kaiken, mitä hän yrittää kasvattaa. Näppärää kuitenkin kantaa omaa kotiaan selässä. Niillä ei ole asunnottomuutta. Viime kesänä isä kokeili olutansaa niiden hävittämiseen. Kaatoi olutta matalalle lautaselle. Kukaan ei hukkunut. Niillä oli oranssit pelastusliivit. Kotilot tulivat vain humalaan ja sekoilivat pitkin nurmikkoa, oksentelivat toistensa päälle. Se oli kamalaa katsottavaa!
Paras keino kotiloiden hävittämiseen olisi kuulemma keittäminen. Jos silppuaisi vähän tilliä joukkoon ja lorauttaisi päälle voisulaa, ne voisi syödä.
Tänä vuonna me ihan vain nätisti keräämme ne ämpäriin, ja kuljetamme niin kauas, etteivät ne jaksa kävellä enää takaisin, elleivät sitten tilaa tilataksia.
Sateisina päivinä minulla on vaikeaa. Paljon työtä. Asfaltti on yhtä suurta zombiealuetta, kun madot ovat nousseet multaisista haudoistaan. Ne eivät kauaa tiellä kestä. Osa jää heti autojen, pyörien ja kenkien alle, osan syövät linnut ja suurin osa kuivuu tummaksi tahraksi tielle. Minulla on taskussani hiuspinni, jonka avulla kuljetan madot takaisin muheviin multiin. Eniten säälin niitä kaikkein pienimpiä, koska niillä on vielä koko elämä edessään. Pulleat tapaukset on myös pakko pelastaa, sillä ne ovat nähneet paljon vaivaa lihottaakseen itsensä. Lopulta minun on aina pakko pelastaa kaikki katkenneet, litistyneet, vaaleiksi haalistuneet, liikkumattomat ja kuolleet tapaukset.
Ihmeitä on tapahtunut ennenkin. Mikä minä olen sanomaan, kuka ansaitsee mahdollisuuden. Kaikki ansaitsevat. Sateisina aamuina myöhästyn koulusta. Isää minun mato-ongelmani huvittavat. Hänelle madot ovat jotain, mitä pujotetaan ongenkoukkuun. Hänellä on myös aina se yksi ja sama matovitsi: ”Sylvester tallo ne.”
Pukeudun nautiskellen tuolin selkänojalla odottaviin kevätjuhlatamineisiini. Minulla on tänä vuonna rock-teema. Olin viikko sitten Helsingin jäähallissa rockkonsertissa ja sain vaikutteita. Minulle jäi sellainen kiihtynyt sähkökitaratäpinä päälle. Se tunne, kun on nähnyt jotain tajunnanräjäyttävää ja hetken tuntuu itsestäkin kuin kaikki olisi mahdollista.
Kiiltäväpintaiset trikoot, huopahattu ja ylisuuri T-paita, jossa on suuri rauhanmerkki. Kaikki asenteellista mustaa. Pihalla pulu kujertaa minulle tervehdyksen lausuen pari kohteliasta sanaa. Se on sivistynyt lintu.
– Hauska nähdä, että voitte hyvin tänään, vastasin. Me teitittelemme toisiamme, vaikkei se muodikasta olekaan.
Melkein kaikilla on opettajalle lahja. Useimmilla kukkia tai suklaata. Minulla on kaksi runokirjaa, joissa ei ole loppusointuja. Jos pitää alistaa sanottavansa keinotekoisiin sääntöihin, kuten loppu- tai alkusointuihin, miten ikinä saa mitään oleellista ja merkittävää sanotuksi? Se on vähän sama kuin jäykät käyttäytymissäännöt. Käytöstavat ovat hieno asia, mutta niiden sisälle pitää jäädä tilaa luovalle elämälle. Jos kaikki on pelkkää kumartelua ja hymyilyä, miete- ja korulauseita, kaikki todellinen jää sanomatta.
Jos tämä valvetila onkin vain unta, euro kukkarossani Englannin punta, kotinani väärä kunta, jonka pihalle ei koskaan sada ensilunta? Kannattaako herätä, valkeat helmat syliin kerätä vai jäädä uneen? Jos maailma onkin mätä, jossa kaikilla heränneillä on hätä?
(jatkuu)
(Tämä on niin totta.)
Aurinkoista mieltä sinulle!
Terveisin,
Nina
