Ajelen pyöreäkeulaisella kuplavolkkarilla rentouttavan kuplamuovin päällä. Radiossa lauletaan saippuaoopperaa, jossa kaikki rakastuvat vääriin ihmisiin, ja pyttipannun perunatkin on leikattu väärän mallisiksi.
Pysähdyn maistelemaan kylmää kuplateetä. Tyhjennän uusien kiilapohjakenkien synnyttämiä vesikelloja, joiden sointi on väkinäistä. Kahvilan tapeteissa on samanlaisia jääkuplia kuin niissä kauneimmissa lasiesineissä.
Kukaan ei puhalla pinkkejä purkkapalloja Hubba Bubbasta. Puhekuplissa laitetaan toisten suuhun sanoja.
Aikuisten ei tarvitse lööperiä lasketellessaan pestä suutaan saippualla.
Vatsassa kuplii jännitys ja ihastus. Kupliva tanssii pikarissa. Ihmettelet.
– Missä ovat kaikki saippuakuplat?
Muistan.
– Ehkä ne yhä odottavat siellä, minne me jätimme ne.
Riemukupla-elokuvat olivat lapsena ehdottomia suosikkejani.
Menen aina aasinsilloilla kaikkialle.
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
Isä ei ole tullut tunnetuksi rentoudestaan. Hänellä on musta salkku ja kännykkä, joka piippaa vähän väliä merkiksi kokouksista ja työpuheluista. Hän käy joka toinen viikko parturilla. Vaihtaa sukkansa ja T-paitansa päivittäin. Maksaa laskunsa aina ajoissa. Niistää paperiin (ei puseronhihaan tai kämmenselkään, kuten eräät). Hän on tukipilari ja sellaisen täytyy seistä suorassa ja ottaa vähintään puolitoistametrisiä askeleita, jotta hän ehtisi joka paikkaan, jossa häntä tarvitaan tukemaan jatkuvasti luhistumisvaarassa olevaa rakennelmaa.
Hän on hyvä juuri tuollaisena. Me uppoaisimme kuin Titanic ilman häntä.
(Pumpernikkeli on suomennettuna ”leipää, joka sopii typeryksille”. Ilmankos rakastan niitä käsittämättömän paljon. Viimeksi baarissa käydessäni, söin oluttuoppini kanssa (oho!) kaksi pumpernikkeliä.
Kodinhurjajoukot
Ovikello soi. Koira ryntää yläkerrasta valmiina puolustamaan laumaansa hyökkääjiä vastaan. Isä lähtee viemään Koiraa takaisin yläkertaan.
– Laitan sen sinun huoneeseesi, Rilla. Älkää sitten avatko tätä ovea, ettei se syö sukulaisiani.
– Kuka sitä nyt avaisi? äiti tuhahti. –Tämä ei ole asuntoesittely.
– Saa avata, isä huusi yläaulasta samalla äänellä, millä huudetaan ”Saa tulla”, kun on löydetty hyvä piilo.
Äiti ottaa ilmeen nro 4, jonka nimi on: ”Olen ehtoisa emäntä Kalevan kankahilta.”
– Kylläpä se kesti, vaikkei tämä mikään kilometrien kartano ole.
Oven takana seisoo asennossa kaksi noin seitsemänkymppistä naista. Muuten samanlaisia olemukseltaan, mutta toisella, sillä isommalla, on punainen huivi ja toisella sininen.
Äidin hymy ei ulotu enää silmiin asti.
– Koira piti…, äiti aloitti epävarmasti.
– Koira? Onko täällä jossain koira? Minä olen allerginen koirille.
Punahuivi sätkyttää vasenta jalkaansa kuin olisi tallomassa koiraa kenkänsä alle.
– Minä en muuten vaan pidä koirista, totesi sinihuivi.
Isä tulee alakertaan katsoen naisia tutkivasti.
– Heissä on kyllä jotain tuttua, hän kuiskasi äidille. –Selviä sukulaisia. Tuosta suvun nenästä ei voi erehtyä.
– Mennään suoraan keittiöön. Kahvi on jo odottamassa, äiti kehotti.
Äiti pyrkii pääsemään takaisin tasapainoon. Loukkaantuminen on turhaa. Vanhoilla ihmisillä on etuoikeuksia.
– Minä kaadan meille kaikille kahvia, niin kyllä se tästä, äiti vakuutteli lähinnä itseään.
– Oi joi, tummapaahtoista kahvia, vai?
– Niin, taitaa olla. Ajattelin, että monet vanhukset usein pitävät väkevämmästä kahvista.
Isä näyttää äidille ”pidä se suusi” -merkkiä. Siinä vedetään huulet vetoketjulla kiinni. Vanhuksista puhuminen ei ole nykyään soveliasta, kun kaikkien täytyy sinnitellä ikiteineinä.
– Herkkä vatsani ei kestä tummapaahtoista kahvia.
– Minä en vain muuten pidä tummapaahtoisesta kahvista.
Alan päästä jyvälle kaksikon protokollasta. Ensin punahuivinen sanoo, miten asiat ovat, ja sitten sinihuivinen vahvistaa sen. Vähän kuin peräkkäin ajaisivat lumiaura ja hiekoitusauto.
– Minulla on kyllä ihan tavallistakin, äiti hymyili hätääntyneenä.
–Vie vain hetken, kun keitän uutta.
– Älä turhaan. Minä en halua olla vaivaksi.
– Minäkin olen tottunut elämään vaatimattomasti. Minusta ei ole vaivaa kenellekään.
– Sitä paitsi, nykyään ei saa enää kutsua vanhukseksi. Me olemme ikääntyneitä.
Siinä se nyt tuli suoraan punahuivisen suusta.
– Toisten nimittelystä on tuomittu jopa vankilaan.
– Enhän kai minä mitään pahaa tarkoittanut. Vanhenen tässä itsekin.
Ja nopeasti, jos vieraat ovat tällaisia, ajattelen äidin puolesta. Toisen puolesta ajattelu on hauskaa puuhaa.
– Niin, sitä ei aina huomaa omaa käytöstään, jos on tottunut olemaan epäkohtelias, punahuivi jatkoi.
– Minut on opetettu käyttäytymään, sinihuivi ilmoitti.
– Isä oli tarkka käyttäytymissäännöistä. Hänellä oli vyö ja erilaisia vitsoja.
Äidistä näkee, ettei hän halua jatkaa keskustelua lasten kasvatuksesta ja kurinpidollisista toimista, joita myös väkivallaksi voisi kutsua.
– Kai nämä pullat on leivottu hylamaitoon? Minulla on laktoosi-intoleranssi.
– Minä en muuten vaan kestä laktoosia.
– Kyllä.
Äiti on vihdoin tehnyt jotain oikein. Vaikkakin vahingossa. Kaupasta eilen tullessaan, hän nauroi ostaneensa vahingossa Hyla-maitoa.
– Tällaisia pullia minä en olekaan ennen nähnyt. Taitaa olla rouvan omaa mallistoa, kuten koko tämä, tuota, hieno sisustuskin.
Punahuivi ihmettelee pullaa koputellen sen pohjaa keskisormensa rystysellä.
– Suomessa tykätään vaaleista sävyistä sisustuksessa. Eikö rouva tiedä sitä?
– Minä pidän väreistä, äiti puolustautui. – Ei kaikkien tarvitse olla samanlaisia.
– Niin, nykyään tuntuu olevan muotia olla erikoinen hinnalla millä hyvänsä.
– Ei minulla ole siitä mitään pakkomiellettä.
– Ei, isä lisäsi. – Häneltä se tulee kyllä ihan luonnostaan.
– Kiitos, äiti sihahti isälle.
– Ei rouva nyt sentään mikään presidentin puoliso ole. Siinä sitä on sivistynyt nainen. Runoilija ja niin komean miehen vaimo.
– Minullakin on kyllä komea puoliso. Ja vielä samaa sukua teidän kanssanne.
Punahuivi syö epäilyttävän innokkaasti halveksimaansa korvapuustia. Häntä äidin komea aviomies ei voisi vähempää kiinnostaa. Nainen taitaa olla niin kutsuttuja synnynnäisiä johtajia.
– Onko tämä leipä tässä voileipäkakussa muuten gluteenitonta? Minulla on keliakia.
– Minä en muuten vaan oikein kestä viljatuotteita.
– Se on ihan tavallista leipää, äiti hymyili. Ilme ei kuitenkaan ole enää pahoitteleva, vaan pirullinen. Kaikkeen tottuu. Jopa jatkuvaan haukkumiseen.
– En tullut edes ajatelleeksi, että pitäisi olla monenlaista leipää.
– Niin, et tietenkään. Ajatteleminen ei vain sovi kaikille. Kyllä sitä sitten mieli muuttuu, kun itselle tulee jotain vaivaa. Sinullekin Pena on keliakia tulossa. Se ilmenee nimittäin perheittäin ja suvuittain. Odota vain, kun vielä vähän vanhenet.
– Ei kai se nyt mitenkään varmaa ole, äiti yritti liennytellä.
– On se.
– Niin, kyllä se on. Ei kohtaloaan voi väistellä, joten helpointa vaan alistua.
– Onpa hiivainen tämä muffinssi. Minulla sattuu olemaan hiivasyndrooma.
– Ei siinä ole hiivaa lainkaan, äiti hypähti ketterästi seisomaan ja tuuletti hetken voiton merkiksi.
– Siinä on kermaviiliä.
Punahuivin ilme on ovela.
– Niin, mutta onko kermaviili hylaa?
Kaikki ovat hipihiljaa odottaen äidin vastausta.
– Ei, äiti istahti nöyryytettynä takaisin tuoliin.
Kaksikolla on siis lähitulevaisuudessa odotettavissa kunnon pierumyrskyt. Toivottavasti he ovat siihen mennessä jättäneet rakennuksen, sillä viihdyn kodissani.
Punahuivi kääntyy mielenosoituksellisesti minun puoleeni. Äiti on jo lyöty, joten taitaa olla minun vuoroni.
– Sain nimeni kuuluisan Ansa Ikosen mukaan. Olet varmasti katsonut hänen elokuviaan? Ainakin ”Kulkurin valssin”?
– Juuri nyt en muista, vastasin diplomaattisesti katsoen äitiä apua anoen, mutta äiti söi vain kynsinauhojaan.
– Tiedätkö, mistä minun nimeni tulee? sinihuivi hamusi myös apajille.
Äiti huomaa kuuman pääni. Kirjoittaa sormillaan, viittomakielellä, naisen nimen. Ee-va.
En ehkä tiedä Ansa Ikosta, mutta Eeva on minulle tuttu.
-Söit kielletyn hedelmän.
Äiti yrittää puistella minulle päätään, mutta vaadin saada näyttää ja käyttää älykkyyttäni.
– Sen hedelmän vuoksi naiset saavat yhä kärsiä. Toivottavasti se oli edes kypsä ja mehukas. Synnyttäminen on rankkaa. Maailmaan tuli paljon pahuutta. Ikävintä on, ettemme kehtaa enää kulkea alastomina.
Ihminen saa harvoin paljastaa oikean karvansa.
– Se en ollut kyllä minä. En ollut syntynyt vielä silloin. Enkä minä edes pidä omenoista. Ne ovat kovia, vievät hampaat mennessään.
– Ei se ollut omena, huomautin. – Lähi-Idän ilmasto ei oikein sovi omenapuille. Joidenkin mukaan se oli päärynä, mutta useimmat veikkaavat viikunaa.
– Pistääkö tuo lapsi uskonnotkin uusiksi? Eeva kauhisteli.
– Se on lähinnä biologiaa ja maantiedettä, korjasin.
-Viikuna on muuten tuoreena oikein pehmeä hedelmä.
– Tuolla tytöllä on vilkas mielikuvitus. Kannattaisiko olla huolissaan? Eeva ehdotti äidille.
– Nimistä puheenollen, Ansa keskeytti vikkelään. Hän ei selvästi halua antaa Eevalle liikaa puheaikaa.
– En ole koskaan kuullut Rilla-nimeä. Se on varmasti äitisi keksimä. Mitä muuta Lemmikki-nimiseltä voisi odottaa. Sinua on varmasti kiusattu paljon koulussa.
–Rasmu ja Safiira ovat samalla luokalla, naapuriluokassa on Juska ja kuutosella Alessia ja Alenka, jotka ovat kaksosia. Ei, minua ei kiusata nimeni takia.
– Mitä sinä harrastat? Partiota? Balettia? Ratsastamista nyt ainakin?
– Minä pelaan jalkapalloa, rakennan lennokkeja ja soitan rumpuja. Niin, ja tietysti piirrän sarjakuvia, mutta se on itsestään selvää.
– Onpas sinulla tyttömäiset harrastukset, Ansa muka-ihaili sarkastisesti.
(Jatkuu…)
PS
Nuo kaksi alinta kuvaa ovat vegaanisista leipomuksista. Porkkanakakku ja piparit, joissa on suklaata ja karpaloita ja erilaisia pähkinöitä.
Tosi kivaa perjantaita kuplissa ja kuplien ulkopuolella!
Terveisin,
Nina
