Ihminen yllättää yllättävän harvoin. Ihmiset aina ylistävät sitä, miten taas nähtiin kymmenen vuoden tauon jälkeen, ja ihan siitä samasta jatkettiin, mihin viimeksi jäätiin, ja tuntui kuin näitä vuosia ei välissä olisi ollutkaan. Ehkä se olen vain minä, mutta jotain surullista siinä on.
Itsekin saatan ajatella kovasti muuttuneeni, mutta sitten tapaan vanhoja ystäviä ja horjahdan rämpimään tutulle suolle, jonka olen kuvitellut mielessäni kuivatetuksi. Pitkospuut ovat liukkaat ja lahot, nuotiopaikalla ei ole puita, eikä minulla ole säänmukaista vaatetusta.
Ihminen on kerrospuettu, joten mahdollisuuksia kyllä olisi, mutta kun ne lempivaatteet käytetään mielellään ihan loppuun asti.
Edelleenkään
Huhtikuussa on 30 päivää, joista vapaapäiviä kymmenen, jossa mukana viikolle osuva vapaa. Sinä päivänä menneisyys tulee kaksi kappalein käymään, ja heti Henni muistaa, ettei ole minkäännäköinen ilman meikkiä.
Pieniin Kiina-nyssyköihin pakatut tuliaiset ovat taantumusta ja Alkon biohajoavassa paperipussissa oleva nuoruuden kaavoilla ommeltu piian asu sopii hänelle edelleen liian hyvin. Suorastaan imartelee muotoja. Pakettikortissa koodikielellä muistutus: ”Kaikkea sanomaasi tullaan myöhemmin estottomasti käyttämään sinua vastaan.”
Henni on paljastanut itsensä itselleen. Rauhan, eristyksen ja kaukosuhteiden aikana on helppo nähdä itsensä parantuneena, mutta vasta koettelemalla totuus näyttäytyy. Hänestä ei ole vielä raskaansarjan otteluihin. Olisiko koskaan?
Vitut hän nuorekkuudestaan, jos se tarkoittaa iäti samanlaisena pysymistä.
Kohtalolla ja sattumalla on leirinsä. Itselläni on kesäkeittiö koottuna sattuman mailla, sillä kohtalo on minulle aivan liian juhlallista ja jumalista. Ajatus siitä, että olisin niin tärkeä ja keskeinen, että minua varten olisi luotu oma toimintasuunnitelma, jonka toteutumisen erityinen työryhmä Fatalismi-konttorissa varmistaisi.
Pesin eilen pihalaattoja. Katselin pystyyn kuivuneita tuijia. Portaiden kaide repsotti irti. Haka ei sopinut silmukkaan. Sitä mukaa kun siivosin, syntyi uutta sotkua. Kaikki kuluu, hajoaa, rispaantuu, kulahtaa, vääntyy, putoaa, tahraantuu. Sellainen on olemisen ja omistamisen luonto. Elämä kuluu haalimisten ja haluttujen ylläpitoihin, korjauksiin ja huoltoihin. Mitä tapahtuisi, jos omistaisi vain välttämättömimmän? Ja, mitä niihin välttämättömyyksiin kuuluisi?
Varaosiksi
Tulva oli muuttanut maisemaa luomalla uusia järviä ja jokia, rakentamalla takapihoille perämeriä, vesipuutarhoja, kokonaisia kylpyläparatiiseja. Varhainen auringonnuppu keinui aaltokohdussaan, ja luonnon kauneus maalattiin, runoiltiin, sävellettiin esiin.
Ihmiset alkoivat olla huolissaan kaiken keräämänsä puolesta. Alhaalta ylös nouseva kosteus uhkasi tehdä köyhäksi ja kipeäksi. Pakotti aloittamaan alusta. Vesikellot ja kyyneleet muistivat kunnon luterilaisten tavoin vanhat paikkansa.
Kun vihdoin sai sen, mikä vielä puuttui onnellisuudesta, uima-altaan kellariin, se oli jo mennyt pois muodista.
Kelluvilla saarilla, kevein varustein, taivuttiin katkeamatta. Liityttiin nousujen ja laskujen rytmeihin. Veden, kivun ja ilon polttoihin.
Samassa rytmissä luontonsa kanssa voi keinua vain rento, jonka onni on olemisessa, ei omistamisessa.
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
– Millaisia kirjoja luet?
Yritän epätoivoisesti löytää meille jotain yhteistä.
– Kaikenlaisia.
Liian laiska vastaus. Olen huomannut monien vastaavan kaikkiin kysymyksiin joko ”en tiedä” tai ”kaikki käy”. Kumpikaan vastaus ei kerro yhtään mitään.
– Etkä lue.
– En minä jaksa mitään lukea.
Tulihan se totuus sieltä.
– Minä pidän sarjakuvista, jännityksestä ja tietokirjoista.
– Kiva.
Ei eri kirjamakukaan haittaa. Pakko meillä on jotain yhteistä olla. Kaikilla on.
– Jalkapallosta sinä ainakin pidät? hymyilin varmana. En tuntenut yhtään poikaa, joka ei olisi pitänyt jalkapallosta.
– Pelaan jääkiekkoa.
– Sekin on kivaa. Ja salibandy.
– Se on ihme sähläämistä.
– Sähly on eri peli, huomautin.
– Ihan sama.
– Urheilu on kieli, jota ymmärretään kaikkialla, analysoin ihastustani pelaamiseen.
– Kun otat jalkapallon esiin, saat heti kentällisen pelaajia kokoon. Sinua ymmärretään Afrikassa, Puolassa, Kuubassa, kaikkialla. Ei tarvitse vaihtaa sanaakaan, silti kaikki ymmärtävät toisiaan.
– Eikö tytön kuuluisi olla lähinnä cheerleader?
– Riippuu tytöstä. Ja, pojatkin voivat sitä harrastaa.
– Pidätkö ratsastamisesta?
– En erityisemmin.
– Et siis ole hevoshullu?
– Pelkkä hullu.
En suostu pienentämään itseäni tai kertomaan puolitotuuksia, jotta Samille tulisi parempi mieli.
– Sellaista.
Samin ei ainakaan tarvitse pelätä naururyppyjä. En onnistu edes huvittamaan häntä.
– Olimme viime viikolla autoilemassa ja auto hajosi. Isä avasi konepellin ja yritti saada yhtä kiinni jähmettynyttä mutteria auki, muttei onnistunut. Isä pyysi sitten minua koskemaan mutteriin. Kuulemma kaikki mihin kosken, joko hajoaa, irtoaa tai putoaa.
Katson uupuneena Samin kasvoja, joihin on liimaantunut kiinni yksi ilme.
– Joko lähdetään?
Minulla on kova ikävä Jonnen seuraa. Mitä seurustelusta, olisi edes pojan seura.
– Millaista sinulla oli sen uuden pojan kanssa? äiti kysyi heti kotona.
– Tiedäthän, kun joulujuhlissa saa punaisen paperipussin, jossa on enkelisuklaa, lakritsipatukka ja suklainen joulukuusenkoriste.
– Eikö siellä ole myös punainen jouluomena?
– Sinun aikanasi ehkä. Silloin ajanlaskun alussa.
Mietimme molemmat hetken sitä aikaa.
– Ja miten se omena muka mahtuu siihen pussiin? ihmettelin.
– Niihin aikoihin tapahtui muitakin ihmeitä, äiti totesi.
– Se joulupussi on aina yhtä ihana. Ei siellä mitään ihmeellistä ole sisällä, mutta silti se on yksi parhaimpia joululahjoja ikinä.
– Niin.
– No, nyt ei tullut sellaista tunnetta.
– Miltä tuntuu?
Äiti selvästi miettii, olenko halauksen tarpeessa.
– Nihkeää. Ääh! Koko kesä on vähän rampa. Tiukka, uusi kenkä, joka hinkkaa ihoa rikki.
– Ei pieni nilkuttaminen haittaa, äiti lohdutti.
– Maailma on täynnä ihmisiä, jotka eivät voi lähteä teatteriin, vaikka heille tarjottaisiin ilmaista lippua, sillä heillä ei ole tarpeeksi hienoja kenkiä ja vaikka olisikin, ainakaan heillä ei ole kunnollista kenkäpussia.
– Mitä ihmettä sinä selität?
– Jos jää odottamaan oikeaa hetkeä, sitä ei välttämättä tule koskaan. Tämä elämä ei kai koskaan ole ihan täydellistä. Täytyy mennä, vaikka välillä nilkuttamalla. Onhan meillä rakkolaastareita.
– Onpa lohdullista. Kiitos, juuri tuota minä tarvitsinkin piristyäkseni.
Yöllä paistan sukkia kuiviksi paistinpannussa. Herätessäni tunnen, ettei Suomen syvin reikä suinkaan ole Outokummussa, vaan päässäni. Äiti liottaa maitoon banaaninmakuisen päänsärkylääkkeen. Isojen tablettien nieleminen on pelottavaa. Menen sohvalle makaamaan ja pistän elokuvan pyörimään.
Leffassa ankean baarin viimeinen asiakas suree tarjoilijalle, miten pihiys on pilannut hänen koko elämänsä. Mies puhuu varmaan rahasta, mutta kyllä saituutta voi harjoittaa muillakin elämänalueilla. Kehuja ja huomiota voi pihdata. Omaa itseään voi pihdata sillä tavalla, ettei paljasta todellista olemustaan kenellekään. Omalta itseltään voi myös pihdata, jos ei koe olevansa minkään hyvän tai kauniin arvoinen. Nukahdan yleviin ajatuksiini.
Unessa metsä nielaisee minut sisäänsä. Tapaan siellä paljon erilaisia kissoja. Nekin on hylätty. Nyt ne asuvat metsässä. Minäkin haluaisin, mutta kissat sanovat minun tarvitsevan lupalapun, koska lapset aina tarvitsevat. Sammal on niin maukkaan näköistä, että leikkaan siitä palasen suuhuni. Näen paljon muitakin eläimiä ja niillä kaikilla on suuret ihmisten silmät. En halua peilata itseäni niiden silmistä, sillä tiedän silmistä näkyvän koko menneen ja tulevan elämäni. Pelkään aikuisuuden olevan vain isokokoisempaa jatkoa lapsuudelle. Lopulta metsä kyllästyy läsnäolooni ja synnyttää minut ulos. Ajattelen Jonnen soittaneen hädissään vähintään poliisit, se tekisi minut onnelliseksi, muttei poika ole edes huomannut poissaoloani.
Herään pahaan mieleen, mutta pää ei särje enää. Keittiössä äiti leipoo korvapuusteja aitoon voihin.
– Eikö voi ole epäterveellistä?
– Niille, jotka pitävät sitä epäterveellisenä, se on epäterveellistä. Kun taas heille, joista se on hyväksi ihmiselle, se tekee hyvää.
Ovikello soi. Äiti vilkaisee kaihtimien raosta.
– Voitko avata? Minun käteni ovat ihan taikinassa. Siellä on Erkki. Kiva mies. Se antaa sinulle lehden ja lähtee sitten pois.
Avaan Erkille oven. Erkillä on harmaa puku ja tummansininen kravatti. Hän ojentaa lehteä ja minä ojennan käteni.
– Tervetuloa koko perhe, Erkki toivotti ystävällisesti hymyillen.
Miehen hiukset on kammattu huomiota herättävän sileästi päätä myöten.
– Kiitos samoin, vastasin.
Heitän lehden keittiön pöydälle.
– Taisin kutsua kivan Erkin perheineen meille kylään.
– Mitä? äiti hermostui.
Katson vasta nyt lehteä. ”Vartiotorni.” Kun selaan sitä, sisältä putoaa toinen, jonka nimi on kehotus kaikille uneliaille. ”Herätkää!” Molempien lehtien kannet ovat puhuttelevat. Toisessa kuvataan luonnonkatastrofia. Maailma on noesta mustana. Toisessa on tavallisen oloinen perhe, joka on joutunut muuttamaan sillan alle. Lapsella on nalle, joka katsoo eri suuntaan ihmisten kanssa. Näistä kansista saisi kevyesti materiaalia satoihin sarjakuviin. Metsästän ideoita kaikkialta ja säilytän lappusia ja lehtileikkeitä mustassa kenkälaatikossa, jota pidän kirjoituspöytäni alla.
– Meillä on onneksi Koira. Se vartioi täällä. Ja sitä ei tarvitse edes erikseen herättää, se on aina vähintään puoliksi hereillä.
Koira tunnistaa oman nimensä ja löntystää anelemaan huomiota.
– Laitatko jotain musiikkia, äiti pyysi.
– Leipominen on niin paljon kivempaa, kun voi tanssia samalla.
Illalla syömme renessanssipullia, kuten isä niitä kutsuu. ”Näissä on kaikkea ihan liikaa. Oikeita runsaus- eli renessanssipullia.”. Äiti kutsuu samoja leivonnaisia sydänkohtauspulliksi. Silti me kaikki syömme niitä aina suurella innolla.
Isä kertoo rajattomasta ajattelusta.
– Japanissa on matkatoimisto pehmoleluille. Kuulostaa ensin ihan hullulta, mutta kun sinulle kerrotaan, että palvelua käyttävät ihmiset, jotka ovat itse kykenemättömiä matkustamaan, alat nähdä järjen hulluudessa ja mielen mielettömyydessä.
– Nalletko sitten matkustavat omistajiensa puolesta? äiti kyseli voi suupielistä valuen.
– Nallet reissaavat omistajiensa lempipaikoissa, ja matkatoimiston virkailija ottaa pehmoleluista kuvia. Tässä nalle sukeltaa Niagaran putouksilla ja tässä se ratsastaa kamelilla Saharan autiomaassa.
– Nyt kaikki minun nalleni haluavat matkalle.
– Sinulla on varmaan sata nallea, äiti huomautti.
– Ne ovat tylsistyneitä vain istumaan hyllyllä.
– Mutta ajatelkaa, isä yritti palata alkuperäiseen aiheeseensa.
– Ihan hulluistakin ideoista voi syntyä jotain suurta.
– Minäkin synnyin teistä kahdesta vähän hullusta ja olen jo näin pitkä.
Isä huokaisee poistuen päivän lehden pariin.
Seuraavana päivänä äiti lähtee pyörällään keskustaan. Äidin pyörän etutangossa on kori, jossa on helppo kuljettaa pieniä ostoksia ja kukkaroa ja kännykkää. Nyt siinä istuvat pulleavatsaisina Seppo ja Ismo, vaaleanpunaiset nallet, jotka olen nimennyt ”Salattujen Elämien” lempihahmojeni mukaan. Sepolla on valkoinen villapaita, muttei lainkaan housuja. Ismolla on päässään pinkki kukka. Ismo on elämässään kärsinyt, sillä häneltä puuttuu vasen silmä. Olen työntänyt tyhjään silmäkuoppaan pienen sinisävyisen marmorikuulan, jolla varmasti näkee ihan hyvin.
Miksi? äiti vain kysyi startatessaan pihalta.
– Ota kuva, kun olette keskustassa, ja lähetä se minulle.
– Ymmärrän.
Sora lentää, kun äidin musta mammapyörä käynnistyy.
Annan äidille vartin etumatkaa. Kuka muka kehtaisi olla liikkeellä keski-ikäisen naisen kanssa, joka kuljettaa pyöräkorissaan nalleja?
Anna on jo kirjaston parkkipaikalla, mutta niin ovat Nora ja Samikin.
Sami antaa minulle lahjaksi pienet pinkit ruusukorvakorut.
Miten kiusallista! Huh!
– Voi, kiitos.
En viitsi sanoa, ettei minulla ole reikiä. En halua pahoittaa pojan mieltä.
– Ei Rillalla ole reikiä.
Kiitos, Anna!
– Kaikilla tytöillä on.
Annan korvakorut Annalle, joka ottaa heti vaaleanpunaiset pikkusydämet pois korvistaan ja pujottaa ruusut tilalle.
– Nämä ovat ihanat. Pinkki on lempivärini ja ruusu lempikukkani.
Sami nyökyttelee hyväksyvästi. Vihdoin asiat menevät hänen ymmärryksensä mukaisesti.
– Rilla tykkää vihreästä ja ruskeasta, Anna lisäsi.
– Että ihan vain tiedoksi.
Ei, ei, älä sano sitä, mutta Sami ei ymmärrä parastaan.
– Eihän kukaan meidän ikäisemme pidä ruskeasta. Ruskea on paskan väri.
Jonne näkyy lähestyvän pyörällään. Anna tönäisee minua. Nora hymyilee etikkamaisesti.
– Varo vain Sami. Siinä tulee kilpakosija, Nora piruili.
– Ei Jonne mikään ole, sekoilin sanoissani.
– Ai, ei ole mikään, Nora tarttui heti lipsahdukseeni.
– En minä sitä niin tarkoittanut, puolustauduin.
– Miten sitten?
– Jonne on ihan mukava, mutisin lyhyesti.
– Mukavampi kuin Sami, vai?
– En minä vertaile.
– Moikka Jonne, Nora huusi.
– Kiva nähdä.
Me kaikki mumisemme jotain tervehdyksen tapaista. Minun kurkkuni on ihan kuiva. Sydämessä on eteisvärinää ja lisälyöntejä.
– Katso, sain Samilta korvikset, Anna venytti korvalehteään Jonnelle, joka nojaa pyöräänsä varuillaan olevan näköisenä.
– Ai, seurusteletteko te?
– Ei todellakaan. Rilla sai nämä ensin.
– Ei Rillalla ole reikiä.
Jonne tietää minusta melkein kaiken. Se tuntuu ihanalta.
– Sami ei tiennyt sitä.
– Mutta emme mekään tietenkään seurustele, änkytin nopeasti väliin.
Vaikka Jonnella onkin jo uusi tyttö, minun ei tarvitse olla liikkeissäni yhtä nopea. Olen kilpailuhenkinen, mutten sydämenasioissa. Niissä suosin rauhallista kypsymistä ja maltillista etenemistä. Jokaisella on vapaus valita itselleen mieluisin. Jos se en ole enää minä, sad but true (Metallicaa).
– Emmekö? Sami ihmetteli.
– Mitä? Emme todellakaan. Olemme olleet kerran ”kahvilla”.
Teen sormillani ilmaan lainausmerkit.
– Mistä sinä keksit tuollaisia? ihmettelin harmistuneena.
Ja näin huonolla hetkellä.
(jatkuu)
PS
Kara Melli olisi hieno romaanin päähenkilön nimi. Digi- ja väestötietoviraston mukaan Kara on ensimmäisenä etunimenä 28 naisella ja 6 miehellä. Karasta tulee ensimmäisenä mieleen se sohvan rakoon kuivumaan jäänyt osa, jossa sijaitsee myös hedelmän siemenkota. Helena Kara sen sijaan näytteli yhdessä Tauno Palon kanssa vuonna 1943 ensi-iltansa saaneessa elokuvassa Valkoiset ruusut. Kara oli aikaisemmin suojattu sukunimi. Tällä suojauksella pyrittiin estämään, etteivät sukuun kuulumattomat ottaisi sukunimeä käyttöönsä. Melli sen sijaan on kaikkiaan 7 naisen etunimenä. Kara Melli Virtanen. Wau! Tykkään!
Kekseliästä keskiviikkoa sinulle!
Terveisin,
Nina
