Asuin lapsuuteni narahtelevassa ruskeassa puukerrostalossa. Seinän takana asui vanha poikamies, jonka kaikki elintoiminnot kuulin. Maalasin vaatekomeron ovet myrkynvihreällä ja piirsin mustalla tussilla päälle nuotteja, vaikken soittanut muuta kuin vastentahtoista vihreää melodikaa. Portaista maali oli kulunut pois. Alakerrassa asui poika, joka oli ihastunut minuun. Menin häntä oven taakse piiloon.
Se puutalo oli itsekin kuin yksi meistä, ihmisistä. Huokaili ja valitti. Sen alaselkää särki. Se yski limaisia klönttejä katkaistuun maitotölkkiin, sillä sillä oli astma, joka vaivasi varsinkin silloin, kun olisi pitänyt nukkua.
Ihailin eilen (ensimmäistä kertaa) Puu-Vallilan idylliä, mutten tuntenut vähäisintäkään kaipausta, sillä olen jo kulkenut läpi vastaavanlaiseksi mieltämäni vaiheen elämässäni. Seuraavien vaiheiden on hyvä olla erilaisia. Niin ajattelen. En halua samaa enää uudestaan. Kuljin romanttisesti virittyneenä, kun minun ei tarvinnut ottaa osaa realismiin. Olin ihan ulkopuolinen, ja se on mahtavaa.
Mansardikatot kiiltävät omahyväisinä, sillä ne tietävät oman kauneutensa. Rakastan mansardikattoja! Humalaisella kolmikolla on hauskaa. Somevaikuttaja kuvaa itseään vähän anteeksipyydellen. Suosikkini on talo, jossa runoilija ja kirjailija Arto Melleri asui. Toivottavasti hän oli talossa onnellinen. Talon vieressä on kallio, jonka koloista ihmiset nousevat kuin ruohosipulit.
Sireenit tuoksuvat. En olekaan aikoihin nähnyt niitä valkoisina. Istun Pikku-Vallilan terassille, enkä muista, mitä piti ajatella, joten olen vain hetkessä. Kahvi on pehmeää ja suklaakakussa on ajateltu, siitä pidän. On ananaskirsikka ja hilloa. Juuri tällaisia ovat parhaat hetket. Eivät yhtään tämän enempää, sillä tämä on paljon!
Puu-Vallila on alue, jonka puolesta sen asukkaat ovat nousseet kapinaan. Se on hienoa, sillä kansalaistottelemattomuudellakin (wau, miten pitkä sana) on vissi paikkansa. Suomalaiset ovat usein niin tottelevaisia, mutta he osasivat silloin sanoa ”ei” oikeassa paikassa.
Mies kävelee vastaan. Hän on varannut meille hymyn. Minullakin on sellaisia varastossa.
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
– Otatko aurinkoa, Doris? kyselin naapurin koiralta, joka makoilee laiskana koppinsa katolla. Doris ei jaksa edes haukahtaa, sillä on liian hyvä olla. Musta turkki kerää alkukesän lämmön ihanasti itseensä.
– Muista juoda tarpeeksi vettä, huikkasin vielä.
Taivas näyttää ihan siniseltä. Tiedän sen olevan vain harhaa, mihin ei ole uskomista. Näillä silmillä suurin osa ihmeistä jää näkemättä. Luin jostain, että se, minkä nyt näemme yllämme avaruudessa, on vain kuvia menneisyydestä. Olemme koko ajan jäljessä nykyhetkestä katselemassa jotain vanhaa taivasta.
Tuntuu silti aina yhtä huikealta ajatella, että tässä sitä pyöräillään avaruudessa. Rajattomassa avaruudessa. Millaista on rajattomuus? Miten mikään voi jatkua loputtomiin? Minun elämäni on täynnä rajoja ja rajoituksia, alkuja ja loppuja, lapsuutta ja aikuisuutta. Miten jossain äärettömyydessä voikin olla näin paljon rajoituksia?
Kahvilan ikkunassa on hätäisesti rustattu lappu, jossa kerrotaan päivän pullan, vaniljakierteen, maksavan tänään euron. Olen heikkona vaniljan tuoksuun. Se voittaa mennen tullen kaikki ruusut ja kielot. Kävelen suoraan tiskille, jossa omistaja seisoo lähes kaksimetrisenä.
– Vaniljakierre ja päärynätrip, pyysin hymyillen.
– Kiva nähdä sinua. Ajattelinkin juuri, että missä sinä olet?
Ilmeeni taitaa olla ihmettelevä.
– Niin, poikaystäväsi tuli jo.
– Mitä?
– Ja uusi ystävänne. Häntä ei olekaan täällä ennen näkynyt.
Vilkaisen nopeasti olkapääni yli kahvilasaliin. Kaksi ruskeaa silmäparia tuijottaa minua paheksuvasti. Jähmetyn paikoilleni.
– Kaksi euroa, mies sanoi.
– Kiva nähdä nuoria, jotka viihtyvät noin hyvin toistensa seurassa kuin sinä ja poikaystäväsi.
Yksikään kolikko ei suostu poistumaan vihreästä kettukukkarostani. Joudun kaatamaan kolikot tiskille.
– Voisitko laskea siitä, kun minulla on vielä sormet ihan kohmeessa.
– Siellähän hipoo jo kahtakymmentä lämpöastetta.
– Huono verenkierto, selitin. Enkä valehtele ihan kauheasti. Tällä hetkellä kaikki elintoimintoni ovat pysähtyneet.
– Kiitos, mies hymyili.
– Otin pikkukolikoita. Niitä aina tarvitaan.
Voiko tämän vielä peruuttaa? Leikitään, etten astunut kahvilan ovesta sisään. Miksi annoin sen hiton intuition taas viedä? Miksen mennyt kauppaan, kuten alun perin piti?
Otan pullalautasen toiseen ja tripin sekä kukkaron toiseen käteeni. Kääntyminen pelottaa eniten. Olen kuin ruuvi, jota väännetään väkisin meisselillä myötäpäivään. Kiristyn, kylkiin sattuu ja seinät ympärillä menevät halkeamille. En halua katsoa kaksikkoa päin. Vilkaisen nopeasti. Tyttö on kaunis. Liian kaunis. Ja katsoo minua arvostellen.
Olin jo kotona takkuinen ja räjähtänyt. En ole yhtään valmistautunut seisomaan tässä arvioitavana. Minulla ei ole koskaan ollut kiharoita. Tytöllä on suuret ja pehmeät kiharat. Otan kaksi, kolme askelta jaloilla, jotka eivät ole omani.
Pullalautanen putoaa voimattomista sormista. Se vain valuu lattialle mennen säpäleiksi. Seuraan ulkopuolisena, miten sirpaleet leviävät lattialle jalkojeni ympärille. Jokainen kahvilan asiakas katsoo minua. Ihmisistä on mielenkiintoista seurata toisten vahinkoja. Miten se aikoo tilanteesta selviytyä? Nolostuuko vai alkaako peräti itkeä? Kumarrun keräämään valkoisia sirpaleita. Ne ovat paksuja paloja, joista ei helposti saa haavaa.
– Anna olla, kahvilan omistaja komensi tiukasti, harja ja sihveli jo käsissään.
– Tuo on minun hommiani.
– Minähän sen pudotin.
– Pudottaminen kuuluu hintaan. Odota hetki, niin annan sinulle uuden pullan ja lautasen.
– Jos vaikka paperilautasen, yritin vitsailla.
– Yllättyisit, jos tietäisit, miten paljon lautasia ja kuppeja hajoaa päivittäin. Heittelen niitä välillä itsekin päin seinää, kun desimitta täyttyy.
Mies on niin mukava. Ihan liian kiva. Yrittää lohduttaa. Ei tiedä, että todellinen syy nolouteeni on ihan muualla. Olen yllättynyt ja pettynyt. Pakko se on myöntää. Jonne on näin nopeasti löytänyt uuden. Ja se taas merkitsee, etten minä ollut hänelle mitään ainutlaatuista. Kyllä se kirpaisee. Minut on näin helppo unohtaa ja ohittaa. Olen tavallinen tyttö. Toki. Mutta, Jonnelle olisin halunnut olla erityinen.
– Kiitos. Otan pullan puhtaana käteen.
Mies laskee pihdeillään pullan suoraan kämmenelleni. Haukkaan heti palasen.
– Hyvää, kiittelin.
Olen saanut tarpeeksi aikaa rauhoittumiseen. Rohkeuteni on palannut harharetkiltään. Muistan taas, kuka oikeasti olen.
Tyttö kikattaa Jonnen jutuille. Pelkään heidän nauravan minulle. Ehkä vähän jopa toivon heidän nauravan minulle, sillä se merkitsisi, etten ole yhdentekevä.
– Moikka Jonne, teeskentelin hymyä.
– Moikka myös sinulle, huomioin seuralaisen. En halua olla vihainen tuolle kauniille tytölle, sillä hän on syytön pahaan olooni.
– Tiedäthän minut, pidän näyttävistä sisääntuloista, lisäsin Jonnelle.
– Mitä vaan huomion vuoksi, tyttö hymähti vastaamatta tervehdykseeni.
– Niin kai, myöntelin auliisti.
Luimistelen nopeasti kaksikon ohitse. Olipa se epämiellyttävää. Valitsen tyhjän nurkkapöydän alkaen lukea juomapurkkini tuoteselostetta kiinnostuneena. Milloin meistä tuli Jonnen kanssa ventovieraita? Miten lyhyt onkaan matka läheisyydestä täydelliseen välinpitämättömyyteen.
Kaksikko lähtee. Olen varma, ettei Jonne pysty poistumaan katsomatta taakseen. Täytyyhän hänen haluta nähdä minut. Katso minua! Käänny katsomaan. Ole niin kiltti! Mutta ei, hän ei vilkaise taakseen.
(jatkuu)
Anna päivän yllättää!
Aurinkoista sunnuntaita.
Terveisin,
Nina
