Kiasman ARS22-näyttelyn elävissä kohtaamisissa voi olla tunteja vain hiljaa tai sitten istahtaa turistibussin hilpeään hälinään. Voi nähdä omiaan suitsukkeen tuhkassa, menetettyä kulttuuriperintöä elintarvikkeiden pakkauksista kootuissa kivireliefeissä, muodonmuutoksia kavioeläimiksi, päissä tahmeasti valaisevia laavalamppuja, madonpoimijoita.
Joel Slotten (s.1987) Villikaalitarhuri (2021, öljy kankaalle) on kaunis ja haikea.
Seinällä miekkojen kutonen, joka viestii kehityksestä ja tasapainon löytymisestä. Lippiksessäkin unelmia ja unten vaarallisia siemeniä. Villikaali tai paremminkin hullukaali tai vielä paremmin kylähullukaali aiheuttaa myrkyllisenä käyttäjälleen hallusinaatioita. Ihokin alkaa punoittaa. Katse kaukaisuuteen. Ilmeessä ei ole enää emmintää, pelkkä päätös. Pinsettiote jäädytettynä. Uutta kohtiko? kysyy Tuonelan lautturi, meloo joellaan, joka on aina sula.
Andra Ursuța (s. 1979) on romanialais-amerikkalainen kuvanveistäjä, joka käsittelee töissään sellaisia kysymyksiä kuin patriotismi ja naisiin kohdistuva väkivalta.
Sisältä ontot lasiveistokset ovat eräänlaisia omakuvia. Niissä olevat korkit antavat ymmärtää, että sisälle voi jemmata kaikenlaista. (Minäkin tein kerran simaa, ja varmistin moneen kertaan, että korkit ovat varmasti tiukasti kiinni. Rusinat nousivat pintaan kirkumaan, mutta vaiensin ne tiukalla katseella. Lopulta pullot räjähtivät pitkin seiniä. Paine on välillä aika paha juttu.)
Kuvassa oleva Impersonal Growth / I Don’t Feel at Home in the World Anymore (2019) on hiottavaa ja suuren taitekertoimen omaavaa lyijykristallia.
Lontoossa ja Lissabonissa vaikuttava Luís Lázaro Matos (1987) upottaa installaatiollaan Atlantis (2022, maalaus muoville) katsojan veden alle. Mekin elämme tilanteessa, jossa tämä myyttinen saaremme, maapallo, on uppoamassa muoviin, roskaan, välinpitämättömyyteen ja väkivaltaan.
Yksi ehdoton lempparini oli norjansaamelaisen taiteilijan ja arkkitehdin, Joar Nangon (1979), installaatio Saamelainen arkkitehtuurikirjasto Girjegumpi (2018-). Kyseessä on kiertävä kirjasto. Astuin sisään, kuten tuttuun mennään, ja olisin voinut jäädä.
Kuvaan bongasin kekseliään ja kauniin lampun.
PrayWay (2012) on sekä pyhä että maallinen silkkivillamatto. Siinä yhdistyy rahlé-teline (rehal, tawla), jota käytetään pyhien kirjojen kannatteluun ja teehuoneiden takht-sänky.
Seinällä oleva Mother Tongues and Father Throats (2012) on villamatto, joka on samalla kartta siitä, miten arabian kielen äänteet sijoittuvat suuhun.
Molemmat työt ovat vuonna 2006 perustetun taitelijakollektiivi Slavs and Tatarsin upeaa käsialaa.
Kuvan värikkäät, ihmiskehoon omalla tavallaan liittyvät, hahmot haastattelevat naista etäyhteyden välityksellä. Haastattelu on itse asiassa Koe-esiintyminen iäisyyttä varten (2022).
Katalonialaissyntyisen, mutta Helsingissä asuvan ja työskentelevän, Anna Estarriolan (s. 1980) installaatio yhdistelee kuvanveistoa ja mediataidetta.
En tiedä itsekään, miksi, mutta rakastuin tähän mielikuvaan ja ajatukseen mukana kuljetettavasta riemukaaresta (Riemukaari henkilökohtaiseen käyttöön, 1996). Haluaisin kantaa käsilaukussani kevyttä riemukaarta, joka aukenisi teleskooppimaisesti. Eikö riemukin avaudu juuri niin? Pala palalta?
Yhdysvaltalainen kuvanveistäjä Jimmie Durham (1940 – 2021) saattoi olla samantapainen pienten ilojen taivaanrannan sutija kuin minäkin.
Kävelin riemukaaren läpi. Juhlistin elämää.
Kolme kohtalotarta: Klotho / Lakhesis / Atropos (2021, akryyli ja hiekka kankaalle). Ensimmäinen kehrää elämänlangan, toinen vetelee naruista ja kolmas napsaisee langan poikki.
Tsekkiläinen Vojtěch Kovařík (s. 1993) iskee vyön alle suurella ja näyttävällä työllään, jossa on samalla toivottomuutta. Näen kohtalottarissa surullista huumorintajuttomuutta. Heistä ei ole joustamaan. Se on pelottavaa!
Itse Kiasma on taideteos.
Itselleni se edustaa tietynlaista äänekästä hiljentymisen tilaa.
Ole(t) kaunis tarina.
Ystävällisin terveisin,
Nina
