Sain vihdoin käytettyä bambukoriani. Höyrykeitin siinä niin tosi hyviä nyyttejä, dumplingseja, joissa maistui rakastamani korianteri. Makujen sinfonia saa räjähtää suussani ihan pääteokseksi, eivätkä aplodini sekä bravo-huutoni silloin ihan kättelyssä lopu.
Parhaat ravintolassa syödyt dumplingsit on asetettu sirossa rivissä eteeni Turun Hämeenkadulla sijaitsevassa Yangtze-ravintolassa. Ne, jotka ovat Kiinassa käyneet, kehuvat paikkaa poikkeuksellisen autenttiseksi.
Aloitin pikkuhyllyn suunnittelun jo eilen jauhelihakeiton kera.
Ensin metallisen vihreä väri pintaan. Sitten tänään rullasin itsekovettuvasta savesta ja polymeerimassasta ruusumaisia, joista osan maalasin.
Kukkien lisäksi kuumaliimasin hyllyyn kiinni pieniä lasipulloja.
Lasipulloihin asettelin kuivakukkia.
Luen tänään Fred Vargasin Ei takkaa, ei tupaa. Se on sopivan kevyttä pallotuoliin, jonka rottinkipunokset alkavat nyt jo repsottaa.
– Kappas, Ludwig, tulit kreivin aikaan. ”Sisältää aasin”, seitsemän kirjainta ja ässä keskellä.
– ”Maasika”, sanoi Mathias hellittämättä katsettaan piikivistään.
Hiukan lannistuneena Louis tuumi, oliko tässä talorähjässä ketään joka tajusi tilanteen vakavuuden.
Fred Vargas (s. 1957) kirjoittaa muuten miehen salanimellä. Nainen on siviiliammatiltaan keskiaikatutkija.
Särkyneetsydämet ovat hauraita. Kuihtuneet lehdet poistetaan vasta keväällä.
Särkyneen sydämen syndrooma eli takotsubo-oireyhtymä on kestämättömästä surusta ja järkytyksestä syntyvä sydänkohtaus. Ihminen on kokonaisuus, eikä mieltä ja kehoa voi mitenkään erottaa toisistaan.
Heräilevä rakkaus, joka osaa vasta aavistella. Avautuminen. Antautuminen. Rohkeus. Täydessä kukassaan oleva rakkaus. Mallistaan uloskasvanut tai lakastunut rakkaus.
Minulle on sanottu, että ihmisen sydämessä on Mercedes-Benzin merkki, ja minulta puuttuu yksi sakaroista. Puutteen varaan rakentamista.
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
– Oletteko te olleet treffeillä? Nora kiljaisi teatraalisesti.
– Mutta tiesithän…, Sami aloitti saaden Noralta taas tutun potkun sääreensä.
Koska Sami oikein oppii väistämään?
– Eivät ne olleet mitkään treffit, tuhahdin.
– Eivätkö? Sami kiukustui. – Miten ne sitten haluaisit nimetä?
Katastrofiksi, ajattelen.
– Ei minulle tarvitse valehdella, Jonne huitaisi kuvitellun kärpäsen kasvoiltaan.
– Eihän se minulle kuulu, mitä te puuhaatte.
– Kuka tässä valehtelee? huusin niin, että äiti kuulee sen kauppaan asti.
– Minä en sekaannu tähän lainkaan, Anna astui kauemmas.
– Sekaannuit jo, kivahdin.
– Itse asiassa, sinä tämän aloitit.
– Mitä? Sinä tämän kaiken aloitit kehumalla sinitakkista.
– Kuka on sinitakkinen? ihmetteli Sami, jolla oli tänään valkoinen huppari.
– Kuinka montaa poikaa sinä oikein pyörität samaan aikaan? Noran kasvot olivat innosta punaläiskikkäät.
– On Jonne ja Sami ja nyt joku sinitakkinenkin.
– En yhtään.
– Miksi tässä sitten on kaksi kiukkuista poikaa?
– En minä ole kiukkuinen, Jonne esteli.
– Minä olen, Sami vastasi kädet puuskassa rinnalla.
Tässä olisi nyt eletutkijalle materiaalia. Luen mielessäni tutkijan kirjoittamaa valmista tekstiä: ”Samin tiukassa puuskassa olevat kädet kielivät epävarmuudesta ja syvälle piilotetusta aggressiivisuudesta, jota hän häpeää. Jonnen rento olemus kielii välinpitämättömyydestä, mutta siristetyt silmät ovat merkki tarkkaavaisuudesta ja yhä vain jatkuvasta kiintymyksestä erästä Rillaa kohtaan.”
Toiveajattelua. Siristetyt silmät taitavat kertoa vain häikäisevästä auringosta. Apuun ei tarvita Rillaa, vaan aurinkolasit.
– Rilla, Anna tönäisi.
– Mitä?
– Sinua ei paljon taida kiinnostaa, Nora pilkkasi.
– Mikä?
– Tässä selvitellään kuule sinun sotkujasi, Nora jatkoi.
Jonnella on uusi tyttöystävä, Samilla ei ole yhtään huumorintajua, Nora on kesälläkin umpijäässä, ja minulla on ollut kamala alkuloma. Voiko tilannetta kutsua sotkuksi? Ehkä. Mutta voi sitä myös kutsua ihan vain nimellä ”elämä”.
– Missä sinun tyttöystäväsi on?
Juuri sitä kysymystä minun ei pitänyt koskaan esittää Jonnelle.
– Kuka?
– Älä viitsi. Se, jonka kanssa olit Ainossa.
Meidän kahvilassamme.
– Ai, se.
Jonne näyttää miettivän kovasti.
– Hän on…
– Rilla sanoi, ettet sinä ole mitään, Nora keskeytti Jonnen.
Miten onneton ajoitus tuolla Noralla onkaan. Hänen on tarvinnut harjoitella sitä ahkerasti.
– En sanonut. Tiedät ihan hyvin, etten tarkoittanut sitä niin.
– Sanoit sinä? Eikö sanonutkin?
– Jotain sellaista, Sami liittyi samaan kuoroon sisarpuolensa kanssa.
Ikävintä kaikissa sisaruksissa ja kaksosissa on, että siitä muodostuu usein kaksi yhtä vastaan tilanne.
– Sanoitko sinä niin? Jonne katsoi minua vakavana.
– En tietenkään. Sanoin jotain, mutta se liittyi ihan eri asiaan. En edes muista tarkalleen, mitä sanoin.
Jonne luovuttaa. Hän luovuttaa minun suhteeni. Älä luovuta. Jaksa vielä.
– Pitää lähteä syömään.
– Kerro ensin loppuun se, minkä aloitit, anelin hermostuneena.
– Tyttöystävästäsi. Mikä hän on?
Jonnen silmät ovat silkkisenä valuvaa kiiltävää suklaata suklaaputouksessa. Haluaisin dipata siihen kuusi tikkuun pujotettua vaahtokaramellia.
– Kaunis. Hän on kaunis.
– Sitä hän kyllä on, myöntelin pahoilla mielin.
Jonne lähtee kiireellä. Nora on saanut syntymäpäivälahjansa ennakkoon. Minua itkettää, mutten aio antaa sitä iloa Noralle ja Samille. Nielen sadepilven syvälle vatsanpohjaani.
– Anna, lähdetkö huomenna kahville? Sami kysyi yllättäen.
– Lähde vain, nyökkäilin, kun Anna katsoi minua kysyvästi.
-Sinullehan ne korvakorutkin sopivat.
Minä en kestäisi enää toista kahvittelua Samin kanssa. Nyt se tuli todistettua, etteivät vastakohdat aina täydennä toisiaan, vaan lähinnä joko tylsistyttävät tai ärsyttävät. Ruskeasta ei helpolla saa pinkkiä. Jalkapalloilijasta ei hevilläkään tule cheerleaderia. Enkä minä aio muuttua toiseksi jotain poikaa miellyttääkseni. Haluan pojan, joka minua katsoessaan ajattelee, että ”wau”. Minulla oli kerran sellainen poikaystävä.
– Sellaista se on, Nora virnuili.
– Sinun kannattaa nyt jo ymmärtää, ettei kaikki pyöri sinun ympärilläsi.
– Minun ympärilläni? Miten voisikaan? Minä kierrän aurinkoa. Ja hauskinta tässä kaikessa on, ettei minua siltikään huimaa.
– Jonne saa olla kiitollinen, Nora katseli kaihoisana pojan etääntyvää menoa.
– Sinun käsittelysi jälkeen kukaan ei ole entisellään, mutta Jonne selviää kyllä.
Minun käsittelyni? Olen yhden kerran käsitellyt hiukseni öljyhoidolla. Niin, ja kerran autoin isää käsittelemään terassin tummanruskealla puuöljyllä. Siinä taitavat suurin piirtein olla tähänastisen elämäni kaikki käsittelyt.
Kotiin pyöräillessäni mietin tuttavieni mökillä kerran näkemään hämähäkinverkkoa, joka oli täynnä hyönteisten tyhjiin imettyjä kuoria. Tämä on elämäni omituisin ja rehellisesti sanottuna, ihan paskin kesä ikinä.
Pienempänä en olisi millään halunnut nukkua, sillä pelkäsin kaiken hauskan aina tapahtuvan sillä aikaa. Niin kuin usein tapahtuikin. Mutta nyt en viitsisi herätä. Tekee mieli nukkua monta päivää putkeen, mutta olen ihme kyllä aivan liian järkevä tehdäkseni niin. Jokin minussa hokee vanhaa ”ylös, ulos ja lenkille” -slogania. Se on yksinkertainen ja hyvä elämänohje. Ei ehkä kovin syvällinen, mutta toimiva.
Asioista on tullut hankalia. Kuin yrittäisi noukkia lattialta roskaa, joka osoittautuukin valonsäteeksi. Ei sitä saa noukittua, pitää odottaa auringonlaskua. Elämäni tuntuu jakaantuneen aikaan ennen Jonnea (eJo) ja aikaan Jonnen jälkeen (jJo) sekä itse kultakauteen, aikaan Jonnen kanssa (aJo). Se on kestämätöntä!
(jatkuu)
Kävele tänään hyvässä tuulessa!
Ystävällisin terveisin,
Nina
