Uskotko, jos väitän, että esitetyt kysymykset
vievät usein paremmin eteenpäin
kuin lukkoon lyödyt vastaukset?
Oppiiko tosi tunnollinen tehtävien tekijä
omat laiskan läksynsä
liki liian lopussa?
Onko se olemassa minullekin, vaikken usko siihen?
Uuvuttaako tekemisen ajatteleminen
itse tekemistä enemmän? Olenko siis
loppu pelkästä ajatuksesta?
Voiko tämä jatkuvasti paheneva niskasärky johtua siitä, että kannan itseäni olkapäilläni?
Olen ehkä oppinut jo kävelemään, mutten vielä luottamaan itseeni.
Tarvitaanko aina parhaat harjamiehet poistamaan ykköskivi keskeltä vai voiko joskus riittää pelkkä talutus vilkasliikenteisen tien yli? (Joka tapauksessa, jakamaton valta on vaarallisinta ikinä.)
Miten hyvää toisille toivova pärjää, kun hän ei voi koskaan alentua samaan?
Miksei meillä ole vastauksia yhteenkään perustavanlaatuiseen, ns. jättisuureen kysymykseen? Kuka tietoja panttaa ja miksi?
Miten yksittäinen teko tai tapahtuma onnistuu usein niin helposti määrittelemään koko loppuelämän? (Joku valehtelee, kaikki ovat valehtelijoita.)
Katson ja katseeni kohde terävöityy, tarkentuu. Häviänkö katsoessani ja siirryn itsekin osaksi kohdetta?
Jos on toinen jalka jo haudassa, mutta toinen vielä lapsuudessa, tuleeko spagaatista lopulta niin leveä, että kankea muuttuu naruista vedeltäväksi sätkynukeksi, kun lähentäjälihakset ja nivelet revähtävät?
Tuntuuko sinustakin, että nykyään kuluu kohtuuttomasti aikaa siihen, kun kieltäytyy katsomasta ja sulkee rasteista ja klikkaa laatikoita, jotta pääsisi taas askeleen eteenpäin?
Eikö olekin herkänhieno se raja, jossa suoruus muuttuu ilkeydeksi?
Mitä kuuluu? Se on usein kamalin ja vaikein kysymys kaikista. Siihen odotetaan välitöntä vastausta, joten mitä muuta voi kuin hirttoköysi kassissa vastata hymyillen, että ihan ookoo.
Olisimmeko ilman tunteita tunteettomia? Onko tunteettomuus siis tunteiden vastakohta, ja aina automaattisesti huono asia?
Me kuitenkin teemme usein pahimmat tekomme hallitsemattomien tunnekuohujen vallassa.
Tunteissa on sekin jännä seikka, että ne tarttuvat ja leviävät herkästi.
Jos et tunne menneisyyttäni, voitko tietää, mihin kanssani tulevaisuudessa päädyt?
Tunnetko usein olevasi toisille velkaa vastauksia?
Mietin kaikkia näitä kysymyspatteristoja:
dialogiset kysymykset, kirjalliset kysymykset, avoimet kysymykset, vaikeat kysymykset, usein kysytyt kysymykset, työhaastattelukysymykset, arvovaltakysymykset,
polttavat kysymykset, tenttikysymykset, tulkintakysymykset, vastakysymykset, kiistakysymykset, kohtalonkysymykset, kompakysymykset, kynnyskysymykset,
omantunnonkysymykset, periaatekysymykset, välikysymykset, yleisökysymykset, ydinkysymykset, ikuisuuskysymykset, avainkysymykset, suuret kysymykset,
täydentävät kysymykset, tyhmät kysymykset, kysymykset keskustelun virittämiseksi,
joko/tai-kysymykset, suljetut kysymykset, monivalintakysymykset,
suorat kysymykset, itseltä kysytyt kysymykset, pubivisakysymykset, viattomat kysymykset, hauskat kysymykset,
totuus vai tehtävä -kysymykset, pähkinät, pienet pähkinät purtavaksi, pähkinäallergiat, eettiset kysymykset, ihmisoikeuskysymykset, vihjailevat kysymykset, sanattomat kysymykset…
Nämä herättävät niin paljon kysymyksiä. Ja muistoja. Etenkin noiden tyhmien kysymysten kohdalla olisi ollut paljon petrattavaa.
Kuitenkin niin päin, että niitä tyhmiä olisi pitänyt vain kehdata ja uskaltaa kysyä.
Pyörittelen kysymyksiä ja langanpätkiä. Niitä molempia juttuja voi tehdä yhtä aikaa. Ontelokuteesta tekemäni työn nimi on ”You Can’t Hide Your Yellows.”
Ennemmin tai myöhemmin me paljastumme, joten parasta ja helpointa on näyttää, että tällainen minä olen.
Viime viikonloppuna tekemääni työtä kutsun nimellä ”Mä vaan maistoin”. Kun tietyn itsevarmuuden ja vapauden makuun on päässyt, usein huomaa, ettei niitä kuolaimia tarvita mihinkään.
Eli, langat saavat välillä itse päättää, miten pitkiksi haluavat jäädä. Minulla ei ole niille mitään määrämittaa.
