Kahvila Majurska
(Kristiinankatu 1, Lappeenrannan linnoitus)
Seuraavat kuusi kuvaa ovat ihanasta kahvila Majurskasta. Rakastan kahviloita!
Ennen kaikkea, rakastan ajatusta kahviloista. Ajatusta siitä, miten niissä istun ja nautin. Miten seuraan elämää. Harvemmin kuitenkaan osaan toteuttaa tuota ajatustani.
Esimerkiksi Pariisiin matkustaessani tiesin tarkalleen, mitä ajattelisin ja mitä tuntisin istuessani kulmacaféssa juuri niin kuin siinä kuuluu istua. Minulla olisi sellainen tunne, että se korvaisi kaikki ne kerrat, kun en tuntenut tarpeeksi.
Kun sitten istuin siinä sirossa ja keinuvassa tuolissa, johon olin aivan liian iso, mietin, ettei minun tee mieleni ottaa mitään listalta. Toivoin vain pääseväni pelottavan tarjoilijan palvelemattomuudesta elävänä pois. (Olen jopa opiskellut ranskan alkeet kolmasti ja kerran aika paljon pidemmällekin, enkä silti osannut olla yhtään miellyttävä asiakas.)
Kamala krapula-aamu, ja mies oksentaa pöntöllä.
– Sun pitäis ruveta juomaan vaan sitä Karjala-olutta. Se ei tuu takasin, opastaa nainen. (Vitsi, joka minulle juuri kerrottiin.)
Heitin ensin pyyhkeeni kehään. Sitten veivini.
Ja, otin onkeeni.
Jos paljastaa maalauksen alta sitäkin vanhemman luonnoksen, tulee uteliaisuudellaan samalla tuhonneeksi sen, jonka taiteilija on valinnut jäämään. Siihen on ollut syynsä.
Ei se vaadi kuin yhden raapaisun, niin juuri parantunut lähtee taas kutiamaan, ja illan Betadine-kylvyt jatkuvat.
Näin vanhemmiten kesän mukaan on todella vaikeaa ehtiä.
*******
Etsin kaikkialta tuoreita ajatuksia, vinkkejä, vihjeitä ja virikkeitä, erilaisia tapoja katsoa, kauneutta, versovaa ja vanan jättävää.
Sain juuri luettua Dolores Redondon Näkymättömän vartijan (2013). Nuo seuraavat poimin kirjasta mukaani.
”…se mitä nyt pidetään mytologiana, oli aikoinaan täkäläinen uskonto.” (s. 112)
”Kylän tai kaupungin arkkitehtuuri lujittaa samalla tavalla sen asukkaiden havaintoja ja mieltymyksiä kuin yksilön tavat ja tottumukset määräävät tämän käyttäytymisprofiilia. Paikat jättävät jälkensä asukkaidensa luonteeseen…” (s. 116)
”Miksi kenenkään ei pitäisi itse tulkita omia korttejaan?” (s. 135)
”Ammoisista ajoista saakka teiden risteyksiä on pidetty epävarmana maaperänä. Niihin liittyy epävarmuutta, koska kulkijan on siinä kohtaa päätettävä, minkä tien hän valitsee, eikä voi ikinä olla varma siitä, kuka tuolla tiellä tulisi vastaan.” (s. 156)
”Luulen, että edustat sitä uhrautuvaista ja omistautuvaa naistyyppiä, joka kuvittelee olevansa perheensä tukipilari ilman että kukaan on sitä häneltä pyytänyt.” (s. 169)
”…jos olet jumissa, käynnistä kaikki uudestaan, aloita alusta. Joskus se on ainoa tapa saada blokki katoamaan päästä, on kyseessä sitten ihmisen tai koneen aivot.” (s. 350)
”…lepoa ei aina saavuteta nukkumalla.” (s. 361)
”Toisinaan vastaus ei ole ratkaisu ongelmaan. Kaikki riippuu siitä, osaammeko tehdä oikean kysymyksen.” (s. 422)
*******
Noin seitsemännessä uhmaiässäni printtaan avioeropapereita ja varaan seuraavaa hääpaikkaa. Raivoan lasten tapaamisista ja elatusmaksuista. Vakoilen piikkipaatsamoissa ja teen perättömiä ilmiantoja koko sukuni voimin.
Olen vain pieni koira, joka elää lattialle pudonneilla murusilla. Tarve paskoa kaikki on aina läsnä.
Mies näyttää kartasta Euroopan pienvaltioita ja valittaa Belgian huonoja maanteitä.
”Kävelläänkö Luxenburgin halki?” ehdotan, mutta hänellä on Akilleen kantapäitä.
Kuusen punaiset siittimet antavat katteettomia lupauksia, ja tunnen itseni petetyksi.
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
Tunnen erään naisen. Haluan tässä kutsua häntä Angéliqueksi, sillä hän on aivan tuon enkelten markiisittaren näköinen. Versaillesin hovissa, Pariisin kerjäläiskortteleissa, rakastelemassa arpiposkisen Peyrac de Morensin herttuan kanssa. Näettekö hänen valloittavan hymynsä, leukansa siron linjan ja ne tuliset, tuuliset hiukset?
Nimi ei ole hänen omansa tai ehkä se onkin juuri sitä. Syntymänimi se ei ole, mutta sehän onkin toisten antama. Tämän nimen hän ansaitsi. Kauneudellaan.
Angéliquen isoissa korvakoruissa on hopeista pitsiä, isoäidin kappaa. Ei hänellä koskaan mitään mummolaa ole ollut. Oli vain yksi viinanhajuinen Liis, joka eksyi jonnekin Istanbulin Suuren basaarin takahuoneeseen. Eikä löytänyt sieltä enää takaisin. Mummo oli kuulemma nuorena tyttönä, piikana ollessaan, pitänyt liian tiukkaan kiinni Ollista (=sähköpaimenesta), eikä ollut enää sen jälkeen palautunut omaksi itsekseen.
Angélique elää maassa, jossa kauneutta uskalletaan arvostaa. Siellä on aivan sopivaa näyttää kaikkensa, yrittää olla jotain. Siellä hänen ei tarvitse anella käytännöllisten Eccojen hyväksyntää. Kukaan siinä maassa ei ajattele, että kauniin pitäisi olla vielä jotain muutakin. Ei edes tunneta sanontaa ”muutakin kuin vain kaunis”, sillä se voi vallan mainiosti olla ihan kaikki ja riittävästi. Sellaista jopa suositellaan. Tässä maassa miehet eivät helli naisiaan paituleilla, paistinpannuilla, tyhjillä reseptikirjoilla.
Angélique seisoo peilin edessä nyppimässä kulmakarvojaan. Enää ei ole muodikasta tehdä niistä korkeita. Kulmakarvoja saa nyppiä vain alapuolelta. Hän kiinnittää tekoripset. Lehmillä on helppoa, kun niillä on omasta takaa pitkät silmäripset. Pian pitää lähteä punttisalille. Ei hän mitään erottuvia muskeleita halua, koska miehet eivät halua itseään lihaksikkaampaa naista. Se sekoittaisi sukupuoliroolit, ja juuri niiden varaan Angélique on kaiken laskenut. Punttisali tuli oikeastaan pakolliseksi vasta sen jälkeen, kun alettiin puhua ”laihoista läskeistä”.
Miehet ovat aina halunneet täydellisen vartalon, ja häneltä ne saavat sellaisen. Angélique oikaisee selkänsä saaden siten rintansa näyttämään Louvren sisäpihan 666 lasinpalasta tehdyltä pyramidilta. (Oikeasti lasilevyjä taitaa olla 673, mutta mitä totuudesta, kun valhe on mielenkiintoisempaa.)
Hän ottaa kaapista kaksi riisikakkua. Kakku-sanan käyttö niiden yhteydessä on vahvasti liioiteltua.
Viime kuussa hän oli Dubaissa. Siellä oli mahtavia ostoskeskuksia. Mikä paikka sellaiselle, joka ei pode kuluttamisen häpeää. Angélique teetti räätälillä vaatteita. Niin, ja vietti kaksi yötä maailman ainoassa seitsemän tähden luksushotellissa, Burj Al Arabissa. Hänellä oli kaksikerroksinen sviitti, kullatut hanat, komea hovimestari, leikkokukista tehtyjä eksoottisia kukka-asetelmia ja mahtava näköala maailman korkeimman hotellin parvekkeelta.
Seuralainen vain oli ollut tylsä tyyppi. Puhui koko matkan sydämestään. Angélique luuli ensin, että miehellä oli sydänvika ja verisuonet tukkeutuneet kurkussa. Ei se mitään beetasalpaajia vailla ollut, se tykkäsi vaan filosofoida. Miten sydämellä katsotaan läheltä? Eihän hän tiedä edes, miten sillä katsotaan kaukaa. Sehän on sisäelin. Silmillä on kyky nähdä. Kaikkihan sen tietävät.
”Mene pois! Ihan kokonaan ja pysyvästi!”
Niin Angélique sanoi miehelle heidän palattuaan matkalta. Hän ei jaksa mitään filosofisia sisäelimiä. Ja ne jatkuvat vihjailut. Hän oli selvästi ja reilusti ilmoittanut jo ajoissa, ettei ainakaan aikonut koskaan tehdä lapsia.
”Ehdit vielä muuttaa mielesi”, mies hoki innokkaana.
”Arvaa, kuinka usein kuulen tuota”, Angélique hymähti kyllästyneenä.
”Kunhan tapaat oikean miehen.”
”Blaa blaa jne. Älä ole naiivi. Olen tavannut paljon oikeita miehiä ja aion tavata jatkossakin.”
Tästä alkaa sarjakuva. Minun tekisi mieleni antaa sen nimeksi ”Keinutuoli keinuu kyllä itsestäänkin”, mutta keinuuko se? Keinu ainakin keinuu, jos tuulee kovasti.
Huomenna alkaa koulu. Pitäisikö näyttää koko kesän eteisen hattuhyllyllä ollut todistus vanhemmille ja pyytää siihen nimikirjoitus? Onkohan siinä vielä Annan kengän jälki?
Minulla on uusi reppu, jossa ei ole kuvia. Se on kultainen. Jotkut sanoisivat sitä enemmän ruskeaksi, mutta minusta se on kultainen. Voittajan väri. Repussa oleva supersankaripenaali on niin täynnä koulutarvikkeita, että saadakseen vetoketjun kiinni, pitää tehdä samalla tavalla kuin tiukkojen farkkujen kanssa. Mennä makaamaan sängylle selälleen ja vetää vetoketju väkisin kiinni ja toivoa, ettei se hajoa. Penaalissa asuvat viidakon ja maatilan eläimet värikkäinä kumeina. Joillakin on jopa liikkuvat jalat. Äiti oli kateellinen hienoista kumeistani. Hänen aikanaan oli vain kiiltokuvia, joista parhaimmissa oli hilettä. Repun sivutaskussa on huovutettu kettu, leijona ja koira. Niitä pitää muistaa rapsuttaa päivittäin. Eläimet voi laittaa sormiin. Siten niihin tulee elämä sisään.
Jonneakin pitää muistaa rapsuttaa, mutta ei leuan alta, sillä siitä poika ei pidä lainkaan. Sitten on Anna, jonka nimi on palindromi. Hänen kanssaan minä syön taas syksymmällä rapuja, vaikka emme osaa, emmekä edes pidä niistä.
Uudet tulokkaat, Karita, Nora ja Sami, saavat liittyä letkaamme, joka on ikiliikkeessä. Jonon viimeisen ei tarvitse saksalaiseen tapaan laittaa hätävilkkuja päälle, sillä jonomme ei jää pitkäksi aikaa seisomaan paikoilleen. Liike on tärkeää. Ja eteenpäin.
Eikä meidän kaikkien tarvitse aina marssia samassa tahdissa. Armeijassa sillat kävellään sekatahtiin (eli omaan tahtiin), ettei resonanssi hajota siltaa. Tanssilattialla on hyvä jorata omalla tyylillään ja omaan rytmiin, ettei lattia putoa alta. Ystäväporukassa on niin paljon voimaa ja tilaa, että jokainen mahtuu olemaan oma itsensä.
Tänään rakastan kaikkia. Sinuakin. Enkä huomennakaan tyydy vähempään.
Rakasta sinäkin.
Sinua.
Itseäsi.
Parasta, mitä on.
(Loppu!)
Hetki vain. Kerrallaan.
Ystävyydellä,
Nina
