Hei,
Olen ollut poissa näiltä hoodeilta yli puoli vuotta. En ole käynyt Instagramissakaan. En kertaakaan. En vieläkään. Olenko minä yleensä jossain vielä olemassa?
Olen saanut diagnoosin pahasti levinneestä ja parantumattomasta syövästä. Oletin kuolevani heti, joten keskityin pelkästään oleellisiin asioihin, joita on tasan yksi. Omat rakkaani.
Nyt, tänään, kun nämä muutamat katsovat minua kuitenkin yhä kohti, jopa silmiin, ymmärsin olevani yhä hengissä. On muutamia, jotka eivät pelkää minua. (Minusta on tullut kauhistuttava muistutus siitä ruokalajista, jota ei haluta tavalliseen päivällispöytään. Siitä, joka kuittaa univelat.) On heitä, jotka löytävät hirviönolemukseni takaa vielä minut, vaikken ole mitenkään itsekään enää varma, missä kerroksessa tätä olemusta lymyilen, jos missään. En tunnista itseäni, mutta luotan rakkaimpiini, jotka vannovat muistavansa ja tunnistavansa minut aikaisemmilta kausilta. Hah!
Jatkan siis sen hetken, minkä voin, tätä blogia. Blogia, joka ei oikeastaan ehtinyt edes alkaa. Mutta, sellaista on elämä. Se todellakin, usko tai älä, on tässä ja nyt. Suurin osa sananlaskuista ja tosina jankatuista sanonnoista ansaitsee jäädä sananjalkojen tallottaviksi, niin pahantahtoisia ne ovat, mutta muutamat heitot
ovat totta. Jopa kalkkeutunut “Carpe diem”, jossa kehotetaan poimimaan päivä, avautuu nyt minulle täydessä loistossaan.
Tartuin tänään kevätaurinkoon. Istuin terassin portaalle koira seuranani. Kuuma hemmotteli minua. Join kahvia ja söin kuivattuja aprikooseja. Olin, niin luulen, melkein onnellinen. Kaiken tämän paskan keskellä se on paljon se.
Syöpäni ei muuta tätä blogia. Pidän edelleen samoista asioista kuin ennenkin (syövästä en pidä), joten jatkan niiden parissa. Kulttuurin, ruoan, kirjojen, kirjoittamisen, elokuvien, käsitöiden…
Annan itselleni sen verran armoa, että pistän tähän muutamia sairaudestani kummunneita kirjoituksia, mutta siihen se sitten saa jäädä, sillä haluan nimenomaan saada ajatukseni pois tästä tilanteesta ja kohtalosta, joka odottaa minua turhan lähellä.
Raapaleet
1.
Minua neuvotaan silittämään kissaa ja koiraa. Silitän lapinporokoiran karvattomaksi. Pitää muistaa itkeä ja nauraa. Itken salaa. Kosteusvauriot pilaavat kodin. Olen huono uimari, enkä saa henkeä. Pelottaako sinua? kysyy hoitaja. En vastaa mitään. Hymyilen. Pulssi on koko ajan 135, muttei minua saa pelottaa. Tunnen olevani lapsi. Koska kävellään saunasta valaistuun taloon niin, että vesikelkka ja sudet metsässä? En jaksa edes ajatusta tästä kaikkien alueitteni kutsumattomasta vieraasta, joka ei ole välittänyt riisua kenkiään, joten miten minulla olisi voimia minkäänlaiseen taisteluun. Kohtalotovereilla on I’m a Fighter -paidat ja Fuck Cancer -rannekkeet. Kuulun Rauhanpuolustajiin, vaikken ole käynyt kokouksissa. Miksi elämästä ja kuolemasta pitää taistella?
2.
Kaikki yrittävät niin kovin. Kukaan ei katso minua enää silmiin. Täysin pimeää jo kello 16.15. Kaupungin valot eivät yllä minuun. Halaan rakkaitani, mutten voi koskea heitä. Autojen valot morsettavat valkoisen talon seinään. Minä en istu elävien kyydeissä. Ruokapöytä on pitkä ja vanhanaikainen. Kuin ruumisarkku. Makaan puun sileydessä, kuulen ruumiinpesijöiden laskiämpärien kolinan. En ole enää ihminen. Olen vihollisleiri. En ole nainen. Olen kilon paloissa salpapusseissa matkalla biopankkiin. Ennen olin Osuuspankin asiakas. Minun ei tarvitse huolehtia harmaista hiuksistani. Hävitin ylihintaiset kylmän ruskeat sprayt asianmukaisesti. Minua ei saa päästää syleilystä. Älkää irrottako ihoanne minusta. Minulla ei ole muuta. En halua muuta. Rakastan teitä.
3.
Spotify suositteli aamulla minulle lisää kipua. Maisa-portaali oksentaa tutkimustuloksia ja käyntiyhteenvetoja, kehottaa valmistautumaan tuleviin käynteihini. Kaikkien tulosten perässä on punainen pukki, jolla on ilkeä silmä. Vihaan Maisaa enemmän kuin Wilmaa. Hirveä tyyppi, joka ei pysty hyväksymään ihmisten erilaisuutta. En halua tietää mitään. Älkää kertoko minulle enää mitään minusta, joka on sairaus. Sinulla on elinaikaa puolesta vuodesta vuoteen. Lal lal laa. Laulan sormet korvissa. Avaan Fingerporin umpimähkään. Jeesus heittää ensimmäisen kiven, sillä hän ei ole tehnyt syntiä. Muistan olevani paha. Olen varmaan aina ollut paha, mutten ole muistanut sitä ennen. Miten helvetissä tämä syöpä on vienyt kaiken muun, mutta parantanut muistiani.
4.
En tunne ketään pelastunutta. Paitsi yhden, mutta hänellä oli rahaa, ja se auttaa jopa kuoleman edessä. En ole katkera. Katkeruus on niin rumaa. Olen ruma. Tiedän muutamia, jotka ehtivät jalostua. Heillä oli kokoelma lempeitä aforismeja, joista muut saivat värssyjä kukkaseppeleisiin. Vauva-palstalla joku on aloittanut kuolinsiivouksen. Meillä verhot eivät sovi tapettiin. Ei haittaa. Minä en tarvitse hautajaisia. Minut huudetaan takarivistä esiin. Yritän piiloutua, mutta etsijä fuskaa, eikä laske viiteenkymmeneen. Kuoleman ei tarvitse miellyttää. Isäni osti vielä kuolemansa jälkeen minulle ja miehelleni mansikkaviinerit. Mansikat oli hyytelöity liikkumattomiksi. Minusta otetaan haudassa vielä pari verinäytettä. Se ei ole sattunut enää aikoihin. Teippiä vai sideharsoa?
5.
Nyt pitää elää täysillä. Mitä haluat vielä tehdä? Jokainen päivä on pitojuhla. Tämä on viimeinen yhteinen joulumme, ja siksi me nauramme niin, että veret pakkaavat silmiin. Kinkkurullalla on isosilmäiset verkkosukkahousut, muttei se muutu enää siaksi. Minut on tyhjennetty, muttei niitä elimiä tarjoilla tänään. Kaikki ajatukseni ja toiveeni on korvattu myrkyillä. Lisäkuukauden vuoksi pitää ensin kärsiä. Kuolema on kovan työn takana. Niin kovin kiirettä pitää. Mene, mittaa, ota, oksenna, itke, alistu, raahaudu, seuraa vaaleanpunaista viivaa, kuudes kerros. En halua olla urhea. On vaikea, lähes mahdoton, olla olematta urhea. Se tulee väkisin sivutuotteena. Ainakaan en halua olla nöyrä. Siinä on viisi kirjainta.
6.
Herään yöllä. Olen mennyt lukemattomiksi paloiksi. Jokaisen erillisen osan pitää kuolla erikseen. Mietin, miten paljon siitä syntyy kärsimystä. Miten kauan se tulee kestämään. Herään yöllä. Huomaan ääriviivojeni kadonneen. Valun kaikkialle nesteen ja kaasumaisen oudoissa muodoissa. En ole enää minä. Missään minussa ei ole minua. Tämä uusi ei tarvitse nimeä. Se saa ravintonsa ahdistuksesta, pelosta ja kivusta. Herään yöllä. Koira istuu sänkyni vieressä. Sekin kuulee. Uneni itku jatkuu, vaikka olen hereillä. Itkua sykkii ulos vasemmasta kyljestäni kuin kassakuitteja maksupäätteestä. Annan lappujen pudota lattialle. Minulla ei ole varaa maksaa loppusummaa. En halua edes tietää sitä. En ole enää aikoihin halunnut tietää mitään.
7.
Kävelin jalkakäytävällä uudessa syyshatussani. Joku kasvoton veti minut syrjään. Oliko se basaari? Ei, vaan jokin niukasti kalustettu liiketila, jossa ihmiset katsoivat minua säälivästi. Jotkut itkivät. Jotain siellä väkisin kaupattiin, ja kun jatkoin matkaani, hatussani oli ruma peruukki. Kotona riisuin sekä hatun että hiukseni naulakkoon. En ymmärtänyt mitään. En ymmärrä mitään. Aamulla olin terve. Illalla odotan kuolemaa. Odotan palavasti jotain, mitä en halua. Otan itseni, ja yritän kääntää väärinpäin. Jos saisin nurjan esiin, voisin ehkä repiä sisäpinnoiltani irti sen pahan, joka vie minulta rakkaani. Vie rakkaani viemällä minut. Minun piti kirjoittaa. Kyllä tämän lopulta hyväksyy. Se on valhe. Älä usko minua.
8.
Kuolet vuoden sisällä. Tietysti se pitää sanoa. Sinun pitää tietää. Vai, pitääkö? Se on sinun eduksesi, että kerromme sinulle, miten asiat oikeasti ovat. Valehteleminen on, varsinkin Suomessa, helvetin rumaa ja väärin. Mitään ei jää, kun kaikki toivo viedään. Se on pahinta, mitä voi tehdä. Se, ettei jätä mitään, mihin tarttua, ja silti pitäisi jaksaa se hiton puoli vuotta. Se yksi vuosi, joka voi olla kaksitoista kuukautta, kuluu itkien, huutaen ja sellaisessa ahdistuksessa, että sen rinnalla norjalaisen munkin huuto on pelkkä sokerinaurahdus. Rehellisyys ei ole aina hyve. Yritän lukea Keltaisen kirjaston klassikoita. Hovimestari lähtee kiertelemään Englannin maaseutua. Minä en enää.
9.
Aina yö. Lapsuuden pienet miehet ovat menneet ilmalämpöpumppuun soittamaan urkuja. Yritän tunnistaa virttä. Olenhan laulanut kirkkokuorossa. Vesipullossa on laimeaa vihreää teetä. Aitoa Matchaa. Miten tämä sairaus voi tulla lapsillekin. En kestä ajatusta. Ne kaikki lapset ovat tulleet minuun. Kaikki me tiedämme, ettei tämä ole totta, mutta emme osaa enää herätä. Suljen silmäni, eikä yksikään kuva pysähdy. Ovi on jäänyt raolleen. Sieltä ei kajasta toivoa. Ehkä ei enää edes seuraavaa aamua. Vai, onko se aina sama? Olen tunnistamaton. Olen tuntematon. Olen pala, jonka haluaisi vain äkkiä sujauttaa roskikseen. Vieraaksi muuttuneet, me, seisomme kaukana, vilkutamme, teidän pitää sulattaa auto, se on oikein.
10.
Ikkunassa isokukkaiset hääverhot. Minä salin sivustavedettävässä. Tyynyliinassa yhä raikkaus. Seinän takana työnaisen paksut sormet ja levolle lasken. Iso kaktus ei uhkaa edes yöllisenä miehenä. Näkkileipä on ylhäistä, kovaa. Ukkosen salamat pitkiä kuin räsymattojen hapsut. Niin kaukaa tunnistan itseni parhaiten. Vilkutan, kun menen leikkimään hylättyyn jeeppiin. Vilkutan takaisin. Ikkunassa pimennysverhot, joihin lähelle uskaltautuneiden tähtien kuuma hengitys on polttanut reikiä. Nokkahuilun aukkoja, jotka soivat, kun nostan sormeni antaen niiden hengittää. Mistä saisin voimaa kulkea tämän aikuiselta näyttävän, äkisti vanhentuneen, lapsen kanssa sinne, mistä ei tarvitse jaksaa enää takaisin? Olen väsynyt paljon kuviteltua nopeammin. Kyllästynyt. Katsonut jatko-osat jo etukäteen. Loppu on aina sama.
11.
Haluan kuolla metsään, villiin puutarhaan, polun varteen ja ketun kylkeen niin, etten ole kiinni muussa kuin sen turkissa ja tuulessa, joka sekoittaa hiukseni, joita en enää muista. En jaksa kirjoittaa mopilla arkipäivän kalligrafiaa. Syöpäpotilailla on kuulemma jokin ruokavalio. Minulla isoäidin rusinapitkosta murrettuja muotoja. Olen aina ollut huono noudattamaan toisten ohjeita ja suosituksia. Raskas amaryllis on taipunut lohikeittoon. Tuoksuille allergiset hyasintit voivat pahoin itsessään.
Verhon sorossa sälekaihtimen selkärangassa on skolioosi. Lumi sataa minut sisään. Kettuni kutsuu. Sen äänessä on kartta. Minullakin on jossain kuono ja joustava jolkutus. Ja, vaistoja, joiden vuoksi en tarvitse kompassia, kun lähden palatakseni sinne, mistä tänne tulinkin.
12.
Tie on reunoistaan rispaantunutta riisisuklaata. Lentokoneet nousevat yhä ilmaan. Syöksevät eteensä valkoista pulveria, jonka sitten imuroivat takaisin sisäänsä. Joen keskelle jäätynyt suuri kondomi on rumasti käytetty. Reunoilla sula aamuvirtsa. Minun putkiloon huuhtelun jälkeen eristettynä. Olen näyte. Levitä häpyhuulet. Pyyhkäise edestä taaksepäin. En ole enää koskaan, enkä hetkeäkään, turvassa, eivätkä ajatukseni ole vapaita. Niillä on pakkomielle. Valkoiset parsat ovat nuoria koivuja. Muutamaan on unohtunut kuivattu luumu. Ummetus sytostaattihoidon jälkeen. Ruostetaivas ei välitä kenestäkään. Pakkanen on kantannut alkukantaiselle koiralle korviin heijastinnauhat. En ole koskaan ollut olemassa. Ihmiset ympärilläni ovat. He ovat. Kaipaan heitä liikaa. Peilissä on hirviö, joka on hyvä vain itkemään.
Ajatuksia
1.
Tunnen itseni syylliseksi uuteen rumuuteeni, joka on suoranaista muodottomuutta, täydellistä reunarypytystä, kuivuvaa limakalvoa. Kukaan ei kykene saamaan minusta enää iloa. Iltapäivälehdessä huippuasiantuntija kertoo, että on itse asiassa vaarallista olla positiivinen. En osaa ottaa sitä riskiä.
2.
Olen edelleen täynnä elämää.
Mutta, tämä elämä syö minua,
eikä sen ruokahalulla ole rajaa.
3.
Käteni ei mahdu
kipujen kannun
korvaan.
Särjen.
Kädellä
osoitan, etten kestä enää enempää
tätä nestettä, joka on minussa metallia.
Korvaamaton vain itselleen.
Lumi louskuttaa
magnolian
rankaan.
Skolioosista kasvanut,
ihmeen kaunis.
Valkoiset lepakot
muodostelmissa,
kipuni kaimojen koivuissa,
valkoisissa parsoissa,
kuivuneet luumut, ummetuksen helpottajat,
kopioita.
Kengänpohjan monimutkaisessa
labyrintissa
kuula.
Teroitetuilla kuusilla kirjoitan
niukasti ja avautumatta ystäväkirjaan
ihmisenmuotoisella verelläni.
Taivaan tarrojen takapuolella karvoja
niin kaukaa,
ettei mitään voi ymmärtää.
Kun ei ole toivoa,
on kai toivoton?
Päättämättömän pään -taipaleella rallit
kulkevat maatilojen halki.
Ulosmenoaukko on tuttu sisääntulo.
Eri huudoilla.
Kun te jatkatte elämäänne
auringon kupeissa,
tuulen tasseleissa,
paras osa minuakin jatkaa, eikä mikään
muu
ole tärkeää.
4.
Ihminen on niin kohtelias.
Kuolee, kun käsketään.
Etenkin, jos sen saa paperilla.
Se, etten jaksa enää elää,
ei ole minun puhettani,
vaan tämän sairauden,
jolla on samat turpeat kasvot.
Mitä kuolemaa jonottavalle voi antaa lahjaksi? Mitä hänelle voi toivottaa sellaista, joka ei kuulostaisi vain surulliselta, jopa loukkaavalta? Pidä hauskaa! Tsemppiä! Menestystä ensi vuoteen! Nauti! Pian nähdään!
Koiran mustat ripset ovat tuuheat. Minä olen ripsetön.
Käännän nojatuolin katsomaan ikkunasta ulos.
Yksikään ihme
ei koskaan näkisi vaivaa
minun vuokseni.
5.
Kuolema on koko ikäni ollut minussa. Sinussakin.
——————————–
Tuntuu, että minulla on pelkkä ihmetys. Suu auki tästä kaikesta. Mitä se elämä oli? Miten se on tarkoitus elää? Elinkö ihan hullusti? Onko tämä ollut minun näköistäni? Olenko kyennyt luikertelemaan kenenkään sydämeen? Miten nopeasti minut unohdetaan?
Toiset uskovat. Moni toivoo. Osalla ovat värikylläiset ihmeet blenderissä. Minulla ei ole toivoa, mikä on outoa, sillä olen aina ollut valtava affirmaatioguru. Otsassa päivän kohottavat ajatukset. Neonkirjaimilla. Satujen kolme ja puhuvat eläimet ovat aina olleet minua, mutta nyt minussa ei luuraa ketään, joka taipuisi ihmeiden kyytiin. Tien poskessa ei liftaa ketään. Jäljellä on pelkkä raaka realisti. Riisuttu ranka. Raaka-Ranen seurassa on raskasta, mutta nyt en osaa muuta. Toivon kanssa tanssiessa voisin varmaan paremmin, mutten taivu tangoon, vaikka olen tehnyt hienon tanssiaispuvunkin, jonka esittelen teille myöhemmin.
