Täytin eilen 54 vuotta. Se ei tunnu miltään. Ei sitten yhtään miltään. Ei hyvältä, muttei pahaltakaan. En ainakaan tiedosta kaipaavani entisestä mitään. Juuri tällä hetkellä en osaa myöskään sanoa, mitä kaipaan tulevalta. Minulla on haparoivia tuokiokuvia, mutta ne ovat vasta luonnoksia, ja olen niin huono piirtämään, etten osaa itsekään sanoa, onko kuvassa erakkoluola vai ullakkohuoneisto.
En se ole pelkästään minä, joka joskus ihmettelee ikäänsä, kyllä ikäkin ihmettelee minua ja toisinaan tivaa, olenko tosissani. Olemme kai tässä matkalla vähän uuvuttaneet toisiamme, ja ikä on ehkä pettynyt minuun, kun en ole antanut sille sitä arvoa, jolla se niin mielellään koristelisi itsensä. En vain usko, että iästä itsessään olisi tekemään kenestäkään viisaampaa tai parempaa.
Usein samat teemat seuraavat ihmistä läpi elämän. Samoista asioista pitää muistuttaa itseään. Vaikka on kulkenut yli viisikymmentä vuotta, onko päässyt kynnykseltä, kytkintä nostaessaan, edes pihapiirin pitkien varjojen yli. Ehkä sitä edelleen värjöttelee siellä, ihmettelee lupiinien käärmeensuomuja, ja sitä, miksei aurinko paista.
Aamummalla annoin katseeni laskeutua tyhjän golfkentän pelkistettyyn harmoniaan. Olisin voinut jäädä siihen vain katselemaan. Avata retkijakkaran jalkakäytävän reunalle. Arvostelematon katseleminen tyynnyttää mielen.
Sen olen huomannut myös, miten viime vuosina olen ryhtynyt tekemään pikkuasioista numeroa. Ja, nyt puhun tästä ilmiöstä pelkästään positiivisessa mielessä. Nähdä ihme ja ihmetys tavallisessa. Katsoa läpi kukat ja silmät, ötököiden metallivärit, pehmeät kuusenkerkät, kissankullat, steariinin tapaan valunut pihka. Tuntea kärpäsen hierovat jalat, tuulen silkkinen viileys, aamun kädet. Kuulla aaltojen pauhu, vaikkei meri ole lähelläkään.
54 vuotta on paljon ja vähän.
Kirjoitan rottinkisessa pallotuolissa, jossa on tosi mukavaa olla. Orava on syntynyt toukokuussa. Se istuu aidan päällä, eikä pelkää minua.
Mietin, miten paha tulee jotenkin itsestään, mutta hyvää pitää tehdä, sen eteen pitää nähdä vaivaa. Pitää päättää. Mietin, miten ihmiset, jotka eivät järkyty mistään, ovat ihania. Mietin, miten pelon ja häpeän sumentamana tekee yleensä tosi huonoja valintoja.
En mieti paljon, sillä kesä ottaa minut moniaistilliseen tarinaansa.
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
– Olen pahoillani. En tiennyt, kahvilan omistaja tuli lohduttamaan.
– Ei se mitään, vastasin. Turha teeskennellä, etten ymmärtäisi, mistä tässä puhutaan.
– Te olitte aina niin iloisia yhdessä. Nyt kumpikaan ei ole iloinen.
– Jonne nauroi taukoamatta, huomautin.
– Sanoin, ettei hän ollut iloinen, mies toisti.
– Nauramisella ei ole mitään tekemistä ilon kanssa.
En ole ihan samaa mieltä, mutten viitsi pilata mukavan miehen lohdutusyrityksiä. Kyllä tekonaurukin yleensä jossain vaiheessa aidoksi muuttuu, kun sinnikkäästi jaksaa jatkaa. Jostainhan sitä pitää aloittaa.
Miten Jonnella voi olla toinen? Toistelen kysymystä pyöräillessäni kotiin. En ole ehtinyt toipua vielä edes erostamme, mutta Jonne on löytänyt jo toisen tytön. Poika oli leikkauttanut omituisen osapääsiilin, vaikka tietää, miten pidän hänen ylipitkistä ja niskaan kihartuvista hiuksistaan. Ehkä uusi tyttöystävä ymmärtää minua paremmin muodin päälle, sillä olen nähnyt vastaavia hiuksia muillakin pojilla.
– Mitä minä ymmärrän mistään. Olen vain kapinen ja takkuturkkinen kettu kesät talvet, mutisin puoliääneen. Haluttaisi niin vajota itsesääliin. Jäädä koko kesäksi peiton alle turvaan nuoleskelemaan tassuja ja turkkia. Mutta ei se olisi elämää. Sellainen käytös sotisi kaikkia periaatteitani vastaan. En halua olla mikään tarhattu sisäkettu, vaan vapaana luonnossa jolkutteleva ja itsetietoisesti ohikulkijoille silmää iskevä hurmuri.
– Älä anna pehmeän ja laiskanoloisen askellukseni johtaa sinua harhaan. Olen täydessä tikissä.
En minä ketään varoittele. Sanat ovat itseäni varten. Niiden avulla muistan taas tosiolemukseni.
Kotona pistän popcornpussin mikroon. Istun alas kolmeksi minuutiksi kuuntelemaan sarjatulitusta. Miten mikro voi kestää tällaista räjäyttelyä monta kertaa viikossa? Ja minä en muka kestä yhtä vastoinkäymistä?
”Painellaan vaan kaikista napeista ja jos ei vielä sillä tule kuntoon, sitten isketään pari kertaa puisella perunamuusinuijalla.” Niin ne laitteet korjataan äidin mukaan. Miksei sama tekniikka pätisi ihmisiinkin?
Minua alkaa jo hymyilyttää. Joku sanoi joskus, että särkyneeseen sydämeen voi kuolla, mutta sehän olisi vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Eikö sydämen treenaaminen ja käyttäminen vain vahvista sitä? Jokainen pettymys tekee tuosta lihasseinäisestä ontosta elimestä entistä vahvemman. Tunnen, miten sydämeni lyö väkevästi, vähän uhmakkaasti.
– Minulla on sitä paitsi samassa kehossa sekä tytön että ketun sydämet, murisin itselleni jahdaten hetken häntääni.
– Kai huomasit niiden olevan wasabipoppareita? äiti tuli ulkoa juuri, kun olin matkalla yläkertaan.
– Tietysti. Eihän wasabi ole muuta kuin japanilaisten vastine sinapille.
Kaipasin nyt pientä takapotkua elämääni. Wasabi kyllä viiltää eniten päälaella.
– Naapuri ihmetteli lippalakkiani. Mitä kummallista tässä on?
Pysähdyn portaille katselemaan äitiä puolueettomasti, mikä on vaikeaa, koska hän nyt kuitenkin on äitini.
– Se on neonvihreä.
– Entä sitten?
– Se on väärinpäin.
– Kaikilla muillakin on, äiti tuohtui.
– Kaikilla alle kaksikymppisillä ehkä.
– Ei ihminen muutu toiseksi vanhetessaan.
– Siinä lukee ”bitch” takana.
– Niin lukee. Se tarkoittaa kuule naaraskoiraa.
– Ei meillä ole narttukoiraa, muistutin.
– Koira on uros. Etkö ole vielä huomannut?
– Minä olen se naaraskoira. Saathan sinäkin olla kettu.
– Sanoitko tämän saman naapurille?
– Tietysti.
– Kiitos. Nyt ei tarvitse mennä ulos vähään aikaan.
– Ei naapuri siitä välittänyt. ”Teillä onkin sitten melkoinen eläintarha kotona.” Niin hän sanoi.
Auts!
Anna tulee minua jalkapallokentälle vastaan.
– Näytät ihan pojalta, joka yrittää esittää mehiläistä.
– Kiitos. Se on tarkoituskin. Pelikentällä ollaan sukupuolettomia. Jos he muistavat minun olevan tyttö, en saa yhtään syöttöä.
Minulla on musta sortsiasu, pitkät keltaiset sukat, joiden sisälle olen tunkenut säärisuojukset ja keltaiset nappulatossut. Pitkät hiukseni olen piilottanut keltaisen tuubihuivin sisään.
– Eikö sinulla ole vaihtovaatteita?
– Ei. Vaihdan vain nappikset lenkkareihin.
– Kiva. Ei ihme, että sinua on kutsuttu ”nuoreksi mieheksi”. Hallitset ihan luonnostaan tuon naamioitumisen. Ja tuo pituus. Kuinka pitkä sinä nykyään oikein olet?
Olen tosiaan pitkä tyttö. Ja joka päivä kasvan vähän pidemmäksi. Kuulen kasvamisen huminan. Tuskin maltan odottaa, miten pitkä minusta tuleekaan.
Nora seisoo kirjaston parkkipaikalla jonkun pojan kanssa.
– Se on se sinun sinitakkisesi, Anna tunnisti.
– Vaikka sillä onkin nyt vihreä takki.
– Kuinka monta takkia yhdellä pojalla oikein täytyy olla? ihmettelin.
– No, ainakin kaksi. Kun sininen on pesussa, voi käyttää vihreää.
Olin jo unohtanut koko tyypin. Joskus ihastukset kestävät vain silmänräpäyksen. Juuri siitä syystä en koskaan ottaisi tatuointia. Jos aamulla ottaisin ruusun, illalla tajuaisin oikeasti halunneenikin pääkallon. Parhaat asiat täytyy pystyä pesemään pois tai kasvattamaan entiseen mittaansa.
– Moi Anna, Nora huusi.
Katsomme kysyvästi toisiamme. Nyökkään, ja Anna kohauttaa olkapäitään.
– Tunnetko tuon jalkapalloilijan? entinen sinitakkinen kuului kysyvän Noralta.
– Ikävä kyllä. Jalkapalloilija, kettu ja kylähullu samassa paketissa.
– Aha. Mutta kai jätkällä ihan nimikin on?
– Joo, jätkän nimi on Rilla.
Laitan pyöräilykypärän Jopon sarveen roikkumaan. Mielessäni alkaa pyöriä vanha mainos, jossa mustalla moottoripyörällä ajava nainen pysähtyy parkkipaikalle. Miehet katsovat uteliaina, kuka niin upeaa pyörää ajaa. Nainen riisuu kypärän, paljastaa samalla tuuheat hiuksensa lennättämällä niitä näyttävässä kaaressa. Hiusten heilautus on tietysti hidastettu. Jotain shampoota siinä mainostettiin. Käytän takuuvarmasti eri merkkiä, sillä äidin mukaan meille kelpaa niin halpa shampoo, ettei sitä tarvitse mainostaa, vaan se myy itse itsensä.
Kiskaisen tuubihuivini vauhdikkaalla rykäisyllä. Samalla lähtee kourallinen hiuksia. Päräytän pienen kolmesenttisen kirosanan. Hikiset hiukseni eivät suostu lentelemään ympärilläni tuuheina siipinä, vaan iskeytyvät kasvoilleni kuin piiska. Kyynärpääni kaataa ensin oman pyöräni, joka taas kaataa Annan pyörän.
– Hitto, mikä Tasmanian tuholainen. Miten sinä Anna jaksat tuota Rillaa? Nora ihmetteli.
– Rilla nyt on ihan parasta.
Muistan taas, miksi rakastan tuota tyttöä. Anna on elävä todiste siitä, että äly ja kauneus todellakin viihtyvät samassa päässä.
– Minä olen Sami, poika esitteli itse itsensä.
– Olen tuon Noran…
– …niin, kaveri, Nora lopetti pojan aloittaman lauseen ja potkaisi tätä sääreen.
– Haluatko säärisuojani lainaan? kysyin Samilta, joka näytti nöyryytetyltä.
Anna iskee minulle silmää.
– Ai, sinä olet siis Noran poikaystävä? Anna tarkisti.
– En tietenkään ole, Sami kauhistui.
– Ei, ei tietenkään ole, Norakin vastusteli hymyillen samalla vinosti niin, että me heti tiesimme hänen valehtelevan.
– Olitko taas potkimassa palloa? Nora vaihtoi aihetta lennosta.
– Joo, me pojat ollaan sen verran yksinkertaisia, että tykätään juosta pallon perässä.
– Että se on tylsää katsottavaa.
– En minä katso, minä pelaan.
– Miksei jokaisella voisi olla omaa palloa, ettei tarvitsisi yhdestä tapella?
– Harvinainen on aina arvokasta.
– Mitä sekin taas tarkoittaa?
– Monta palloa pelissä on yhtä huono juttu kuin ettei olisi palloa lainkaan.
– Ihan hämärää.
Sami vilkaisee Noraa kummissaan.
– Kyllä minä ymmärsin.
– Ole sinä hiljaa, Nora komensi poikaa.
– Noralla on…, poika yritti selittää jotain.
– Turvat umpeen.
En tiedä, miksi läsnäoloni saa Noran aina sekoamaan. Ehkä Nora vain ei ole eläinrakas.
– Me käymme kirjastossa, Anna selitti.
– Mitäköhän se Sami oikein aikoi sanoa? Anna pohti.
– Mikä Noralla on?
– Noralla on varmaan kasvanut isovarpaan kynsi ihon sisään.
– Eikö kynnen kuulukin olla ihossa kiinni? Anna ihmetteli.
– Joo, muttei kärjestään.
– Tai ehkä Noralla on takiaisia hiuksissaan, Anna ehdotti vuorostaan.
– Niitä ei saa millään irti. Varsinkaan pitkistä hiuksista. Kyllähän sellainen ärsyttää, jos hiukset pitää leikata sen takia.
– Ei, kyllä Noralla on työn alla tuhannen palan palapeli, jossa on puolet sinistä taivasta ja toinen puoli sinistä merta. Sellaisen tekeminen rassaa mieltä.
Uusi ”Laiva on lastattu” -leikki on syntynyt ja sen nimi on ”Noralla on”.
– Minulla taitaa olla kapi.
Kuivunut hiki kutittaa kaikkialta. Varsinkin selästä.
– Mikä ihme on kapi?
– Syyhypunkin aiheuttama vaiva ketuilla. Tavallisin merkki siitä on voimakas kutina.
– Anteeksi, että kysyin. Toivottavasti se ei tartu.
– Vain jos olet kettu tai koira.
Lainaan kirjan, jossa tyttöjä pitää piilottaa kuoppiin tai pukea pojiksi, jotta heitä ei kaapattaisi orjiksi. Jossain päin maailmaa on vaarallista olla kaunis. Kotona makaan sängyssä lukien kirjaa. Keskittyminen on vaikeaa. Miten ihmeessä kaikki tuntuvat yhtäkkiä seurustelevan?
(Jatkuu)
Aurinkoa päivääsi!
Terveisin,
Nina
