Yöllä Kari oli nähnyt unta aivoistaan, joihin oli kiinnitetty korvakorut. Ikään kuin tässä ei olisi jo ollut tarpeeksi, hänen suussaan oli vielä korkeita kerrostaloja. Perin syvällinen uni miehellä, joka tahtoi vain elää ja sitten kuolla. Tee työsi ja kuole! Siihen hän tyynesti uskoi. Sitä Kari ei vain ymmärtänyt, miksi kuolemastakin piti taistella.
Hän imuroi tarkasti nurkat ja sohvien aluset. Paikat, joihin kukaan ei koskaan katsonut. Hän halusi tunteen, että kaikki, aivan jokainen paikka, oli kunnossa.
Prinssinroolissa ei tarvitse pysyä edes satulassa. Itse asiassa, rooli on sadun tylsimpiä. Siinä ei vaadita erityislahjakkuutta, ei tarvitse puhua eläinten kanssa, ei taikoa hiiristä hevosia, ei siivota takkoja. Millainen sankari prinssi edes on? Hänhän ilmestyy aina loppupuolella jostain tuntemattomasta paikasta, nimettömänä. Kuka hän on, ei ole tärkeää. Pääasia, että joku saapuu, että saadaan piste. Jos prinssi oikeasti olisi kirjan päähenkilö tai elokuvan sankari, samaistuisivatko katsojat häneen, toivoisiko yleisö hänelle onnellista loppua?
Oman kaksoiskappaleensa näkemisen sanotaan tietävän kuolemaa.
– Ajattelin, että jos minä olenkin hän. Jos olemme menneet sekaisin, ja se selittäisi sen, miksi tunnen olevani ihan hukassa omassa elämässäni. Tämä ei ehkä olekaan minun elämäni.
– Jumala loi meitä, eikä hänellä ollut riittävästi erilaisia muotteja, joten hän valoi aina seitsemän samanlaista ihmistä. Yhä nykyäänkin maailmasta löytyy jokaista ihmistä seitsemän kappaletta. Hän valoi toisia ihmisiä koristeiksi ja toisia enemmän käyttöön, sillä kuten tiedät, ihminen ei elä yksin leivästä.
Tyhmyyteni tyrmistytti minua. Olin aina pitänyt itseäni keskivertoa osaavampana. Miten auton lamppu vaihdettiin? Miten kamera tyhjennettiin? Miten mikron kellon sai oikeaan aikaan? Mitä naapurin Paavo-papan kanssa juteltiin hississä? Miten repsottavan jalkalistan sai korjattua siististi? Miten liesituulettimen ritilän sai irti? Miksi mies oli tehnyt kaiken puolestani? Hän oli tehnyt minusta tyhmän. Osasin vain sen, minkä olin aina osannut. Jossain vaiheessa olin lopettanut opettelemisen ja oppimisen. Antautunut palveltavaksi. Istunut vieressä.
Minimoin lähdettyä otin esille avolehtiön ja lyijytäytekynän. Mitä haaveita minulla taas olikaan? Niitä oli niin paljon, etten näin äkkiseltään muistanut yhtään. Kirjoitin sivun vasemmalle puolelle ”haaveet” ja oikealle puolelle ”toimenpiteet tavoitteeseen pääsemiseksi”. Olin aina halunnut oppia soittamaan sähkökitaraa, mutta kyllä nahkahousut voi ostaa, vaikkei osaisikaan soittaa mitään. Rakastin liikaa rakennekynsiäni. Sitä paitsi, en ollut koskaan soittanut mitään. En osannut edes laulaa. Minulla ei ollut kitaraa, enkä halunnut tuhlata rahojani kitaran ostoon. Mies osasi soittaa. Hän olisi voinut opettaa, mutten ollut silloin halunnut, sillä hänen opettamistapansa oli niin ärsyttävä. Minä vihastuin, kun joku yritti neuvoa minua. Tuli sellainen olo, että toinen ajatteli olevansa paljon parempi. Jos en oppinut heti, turhauduin ja lopetin yrittämisen kokonaan. Vedin henkselit kitaransoiton päälle. Kirjoitin viereen: ”Myöhemmin, kun on rahaa ja oma opettaja.”
Haluaisin matkustaa ihan kaikkialle, muttei minulla ole rahaa, ei liioin hyvää matkaseuraa, eikä maailmassa ole turvallista. Ranskalaisista en pidä. Italiassa on liian kauniita naisia. Virossakin on. En halua sellaiseen paikkaan, jossa joudun koko ajan vertailtavaksi. Ruotsissa ollaan ylimielisiä, ja vanhakaupunki on tyhmä. En halua matkustaa myöskään maahan, jossa lapset eivät osaa käyttäytyä tai jossa huonosti käyttäytyviä lapsia ei hiljennetä tehokkaasti. Paras olisi maa, jossa ei olisi lapsia lainkaan. Lapset haluavat aina viedä kaiken huomion. Se on niille niin helppoa. Vedin henkselit matkustelun päälle. Kirjoitin viereen: ”Kun on rahaa ja seuraa ja kun olen laihtunut ja laitattanut kuoret etuhampaisiin.”
Olisi hienoa kirjoittaa opaskirja, jonka avulla jokainen voisi opetella saavuttamaan unelmansa. Kaikki vanhat koulutoverit lukisivat lehdestä haastattelujani, joissa jakaisin syvällisiä ajatuksia kaikesta. Heille tekisi ihanan ilkeää nähdä, miten loistavasti minulla meni. En tiedä, mistä kirjoittaisin, enkä edes pidä kirjoittamisesta tai kirjojen lukemisesta, mutta olisi se hienoa. Monet ihmiset arvostivat sellaista. Olin minä joskus nuorena kirjoittanut runoja tai ainakin kopioinut niitä. Vedin kuitenkin henkselit romaanin kirjoittamisen päälle. Kirjoitin viereen: ”Minun pitäisi. No joo, ehkä myöhemmin.”
Haluaisin koiran. Jonkun sellaisen pienen, joka olisi aina suloinen. Mutta, kuka sitä ulkoiluttaisi? Suomessa oli aina huono keli ulkoiluun, enkä minä halunnut käyttää toppapukua. Akvaariokin olisi kiva, mutta siinä oli kauhea työ. Vesien vaihtaminen ja hiekkojen imurointi. Paskaahan se oli siellä akvaariossa. Sinne pitäisi laittaa kätensä. Vedin henkselit koiran ja kalojen päälle. Kirjoitin viereen: ”Kun saan ulkoiluttajan, ja ihmisen, jota ei haittaa olla tekemisissä paskan kanssa.” Minun oli pakko saada mieheni takaisin. Miten hän saattoi tehdä tämän minulle? Minä en voinut edes harrastaa mitään. ”Hanki mies takaisin”, kirjoitin paperille ja alleviivasin uuden harrastukseni kolmella viivalla.
Brita tiesi varman keinon ärsyttää ja saada moni tolaltaan. Yksi kiva lausahdus omasta elämästä yleensä riitti.
”Olen elämässäni tehnyt paljon hyviä valintoja.”
Tai.
”Olen saanut kaiken, mitä olen tarvinnut.”
Tai. Pahin kaikista.
”Rahaa kyllä riittää.”
Hän halusi olla polettikuvaaja,
vaikkei tiennyt, oliko sellaisia
olemassakaan ja jos oli,
mitä ne tekivät.
Sillä välin, kun toiset
nauroivat hänelle,
hänestä tuli
maailmankuulu polettikuvaaja,
ja häntä alettiin
kutsua
guruksi.
Vatsansa kipeiksi
nauraneet
jonottivat lippuja
hänen luennoilleen.
Hänen töissään riisa ohjasi katsetta. Näytti sen, mikä haluttiin näyttää, jotta kukaan ei eksyisi matkalla paikkoihin, jotka olivat vain henkilökunnan privaattikäyttöön. Kurkistusaukot olivat riittäviä ja turvallisia ihmisille, jotka eivät kestäneet kovin paljoa.
