Kaulassa kannetaan kauniita. Kullan kuvia. Kukkasia. Keltaisia kaulaliinoja. Kotiavaimia. Käsiä. Kameekoruja.
Kaulaan voi pieneen amppeliin, pieneen ruukkuun, istuttaa pienen pienen siemenen.
Kaulassa kannetaan kauniita. Kevättä.
Joulukuusessa
”Mul on kesärenkaat alla ja aion ajaa helvetistä itään.”
Hiljainen tyttö, jolla on pieni ja hentoinen ote. Usein syntymistään sureva, edessään avoin hauta. Hetki lyö ja tyttö istuu ihan hiljaa alla vaahterapuun, kasvoillaan valkoinen valo.
”Hei nainen, sä huudat”, poika kiusoittelee tyttöä hiljaisuudesta.
”Kato mun vatsalihaksia! Ei tuumaakaan löysää.”
Pojan kireäksi treenattu peltirumpu väreilee.
”Jos tahdot tietää totuuden…”, poika vakavoituu. ”En kiellä, tää on kauheeta ja kamalaa. Sinä ansaitset kultaa, mut mä jäin hypnoosiin. En oo viisas ihminen, mut jos mä oisin sun mies…”
”Sä olit oikees. Mä en rakasta sua enää. Et ole sellainen.”
Poika ei halua olla oikeassa.
(Tämä sadan sanan raapale on kirjastani Sata viilenevää idylliä.)