Tiedä onni

Noin vuosikymmen sitten olin niin innostunut päällystämään kaiken serveteillä ja muilla kuvilla, että tilasin usein Huudosta jopa yksittäisiä lautasliinoja. Muiden ilme oli vähän kun norjalaisen ekspressionisti Edvard Munchin ”Huudossa” (The Scream, 1893), kun he seurasivat touhujani. Jotenkin hiton hifistelevää tilata yhtä servettiä jostain Japanista. Viime aikoina innostus on ollut jyrkästi laskeva, mutta kuten tiedetään, edestä se kaikki pian taas löytyy. Ympäri mennään ja yhteen tullaan. Onneksi minulla on tulevaa hulluutta varten jo kaikki ainekset kasassa. Materiaalit ja se hulluus.

Decoupage sopii ajan vaatimuksiin tehdessään vanhasta uutta, käyttökelpoista ja oman maun mukaista. Se pidentää käyttöikää. Saman huulipuna tekee minulle. Aika usein minulla on yhdessä kirkkaanpunaisten huulten kanssa myös naurava suu, ja toisinaan huulikin lentää. En tiedä, minne se on matkalla, mutta kiva sen menoa on seurata.

Käytävällä kuulee, miten nainen selittää toiselle.

– Toi on se hullu lautasliinoittaja. Se on liimannut lautasliinoja pöytiin ja kukkatelineisiin. Se on liimannut niitä tuoleihin ja hyllyihin. Niin, ja on se liimannut niitä ainakin kehyksiin ja puupaloihin ja portaisiin. Ja tietysti astioihin, koruihin ja kaikenlaisiin rasioihin.

– Ihan totta?

– Joo, se on liimannut ihan kaikkialla, ja kokeillut muutenkin kaikenlaisia liimoja. Se kantaa käsilaukussaan kuumaliimapistoolia ja kuumaliimapuikkoja.

– Pelottava tyyppi.

– Joo, älä vaan avaa sille ovea. Se on varmaan kauhea liimanäppi.

– Sitä ei kyllä kannata suututtaa. Sillä on varmaan Gorilla-liimaa.

– Joo, ja kaikenlaisia epoksiliimoja.

– Niin, ja jos sillä on sprayliimaa.

– Kamalaa!

– Älä sitten vaan ota, jos se tarjoilee jotain kontaktiliimaa.

-En tietenkään.

– Liimapuikko on kaikkein näppärin.

– Niin on.

Alivoima

et halua ripustaa

aivopestyä nyrkkipyykkiäsi kuivumaan

etkä paikata

huolihousujesi polvia persettä

kerjäläisenä tahdot kurkkia rikkauksiisi

En edes tiedä, pitäisikö minun vain jatkaa elämistä vai hakea aktiivisesti muutosta. Voiko yleensäkään löytää, jos ei tiedä, mitä on etsimässä? Tunnistaako etsimänsä sen nähdessään? Tajuaa, että tuo minulta puuttui, ja se muuttaa kaiken?

Haluaisin kai olla kuin maalitela, jolla seinien uusi väri syntyy kuin itsestään. Sellaisen telan pitää olla läpeensä märkä, muttei maali saa kuitenkaan valua. Olen maalannut seiniä.

Tela on helppo kastella maalikaukalossa, mutta siitä irtoaa tippoja lattialle, vaatteille, sormiin. Tasapaino, juuri oikea määrä maalia, on vaikea löytää. Ehkä se löytyy vasta harjoittelun ja kokemuksen kautta, ei niinkään toisten sanojen ja varoitusten.

Katselemalla ja kuuntelemalla oppii vain tiettyyn pisteeseen saakka.

Isäni keksi asioita, ja tunnistan itsessäni samaa tarvetta.

Harhaa ja luuloja

Minulla on niin monta tulkintaa itsestäni,

enkä tiedä,

kunnioittaako niistä yksikään

alkuperäistä,

joka on mennyt,

vielä tulematta

tai jossain alaston.

 

Voinko ilman äärimmäistä,

kolmatta koetusta,

tietää,

olenko liikennepaon uhri,

yliajaja

vai juoksubensaa?

Pystyyn kuolleet

kaikki pitäisi kyseenalaistaa

varsinkin itsestäänselvyydet

niin pitkään paikallaan olleet

rampoja jo

vuodepotilaita

jotka pitopalvelu pitää hengissä

Fuck Off

korvat vuotaa kuiviin

kuviin

kuuntelen miten Post Malone

osaa hellästi toivottaa

Fuck Off

 

olen silkkikauppiaan vaimo

luotujen rakastaja

tyhjä taulu haparoivalla alkuajatuksella

pelkkä valohämy 30 ohuella maalikerroksella

 

helppoo löyhää

kun tässä

pienet letit päässäni

kimonossa kirjoittelen

taivaslyhtyjen alla

Merkityksellisimmät asiat syntyivät usein vahingoista. Minäkin olin vahinko. Sivutuote kokeilusta, jossa haluttiin vain pitää hetki hauskaa. Tai, hankkia kokemuksia. Tai, työntää tylsyyttä ja ankeutta käsivarren mitan päähän.

Viagrasta piti tulla verenpainelääke ja LSD:stä päänsärkylääke. Minusta piti tulla näyttelijä.

Epäonniset projektit voivat osoittautua hyvinkin onnekkaiksi ja kokoamisvirheitä saavat monet kiittää hengestään. On siis totta, ettei virheitä kannata hävetä tai pelätä.

Tyytyväinen idiootti (jatkuu)

Tyytyväisenä palaan huoneeseeni ja alan pakata aamuista sarjakuvaleiriä varten. Haluan ottaa omat kynät mukaani ja uuden luonnoskirjan, jossa on ihanan paksua paperia. Intensiivikurssia on kolmena peräkkäisenä päivänä, viisi tuntia kerrallaan.

”Vox audita perit, littera scripta manet.”

”Sanottu sana katoaa, kirjoitettu sana pysyy.”

Tämän sananlaskun kirjoitan kovakantisen luonnosvihkoni ensimmäiselle sivulle. Minulla on myös omat mottoni, vaikkakin vielä lainatut. Isompana saan ihan omat tunnuslauseeni. Niiden suhteen ei pidä hätiköidä, sillä ne pitää ensin moneen kertaan testata ja asettaa elämälle alttiiksi.

– Voitte jokainen vuorollanne esitellä itsenne. Kertokaa nimenne, ikänne ja mistä tulette, oletteko piirtäneet aikaisemmin sarjakuvia ja millaisista sarjakuvista pidätte. Sitten haluaisin vielä kuulla, mitä te odotatte tältä kurssilta.

Vaikken olekaan erityisen ujo tai arka, nämä tilanteet stressaavat. Alan kelata mielessäni, mitä kertoisin. Koska on minun vuoroni? Toiset kuulostavat itsevarmoilta. Ovat piirtäneet vuosia? Olenhan minäkin, mutta ehkä muut ovat paljon lahjakkaampia. Kokemuksesta tiedän, etten tule muistamaan kenenkään nimeä. En pysty keskittymään toisten esittelyihin, koska jännitän omaa vuoroani. Jos olisin mennyt ensimmäisen rivin ensimmäiseen, vasemmanpuoleiseen, tuoliin istumaan, tämä olisi jo ohitse. Juuri odottaminen on kamalinta. Koulussakin haluan pitää esitelmäni ensimmäisten joukossa. Kun oma on ohi, voin rauhassa keskittyä nauttimaan toisten esityksistä.

Ensimmäisiä arvostellaan lempeämmin. Muut näkevät ensimmäisten tekemät virheet ja ehtivät parantaa omia esityksiään.

– Olen Rilla ja neljätoista vuotta. Minua naurattaa tietysti Pertti Jarla, vaikka ne ovatkin usein kaksimielisiä tai siis, juuri se naurattaa. (Voi ei!) Kamala luontokin menettelee. Varsinkin ne piereskelevät ilves ja kärppä (Voi ei! Voi ei!) B. Virtanen, mies ilman leukaa, hartioita ja omaa elämää, on hyvä. Pupujen itsemurhakirjat ovat hauskoja. Olisivatpa ne minun tekemiäni. Niin, ja Blacksad-sarja, jossa päähenkilönä on iso yksityisetsiväkissa. Odotan oppivani enemmän sarjakuvan kieliopista. Joo, kiitos.

Tässä vaiheessa happi loppuu. Olen luetellut koko litaniani hengittämättä ja nielemättä.

– Kiitos ja tervetuloa Rilla.

Eniten mainintoja saavat Aku Ankka ja manga. Unohdin kokonaan mainita mangan. (Voi ei!) Pojat odottavat leiriltä hyvää ruokaa ja tytöt kivaa seuraa. Joku pöpi odottaa sarjakuvan kielioppia. (Voi ei! Mitä se edes tarkoittaa?) Kiitos ja huokaus!

– No niin, se oli mielenkiintoista, vetäjä kiitteli kaikkien esittelyjen jälkeen.

– Täällä on hyvin monenlaisia ihmisiä, ja se on hyvä. Odotan jo innolla, mitä kaikkea me saammekaan aikaan.

Naisella on latvoista vihreät hiukset ja ihan kirkkaanpinkit silmälasit. On hienoa olla upea ihan omalla tavallaan.

Aamupäivällä käydään läpi sarjakuvan historiaa, yleisimpiä sarjakuvatyyppejä sekä elokuvan ja sarjakuvan ominaispiirteitä. Lounaan jälkeen saamme tehtäväksemme piirtää omalla tyylillämme ajankohtaisen sarjakuvan.

– Saatte ihan itse määritellä, miten tuotte ajankohtaisuuden esille. Käyttäkää mielikuvitustanne ja muistakaa, että se on teidän sarjakuvanne.

Vasemmalla puolellani istuu poika, joka on nostanut pöydän päälle hajuvedeltä tuoksuvan energiajuomatölkin. Viimeisen minuutin sisällä hän on hörpännyt siitä kolme kertaa. Myönnän, minä lasken. Odotan koko ajan, koska käsi seuraavan kerran nousee hamuamaan sinistä tölkkiä.

Tämä on ollut sellainen kesä, että minun on moneen otteeseen tehnyt mieleni nostaa kissa pöydälle. Harmi vain, että meillä kotona on Koira, ja se on niin iso, ettei sitä hevilläkään saa pöydälle. Koiran lempimusiikkia on muuten klassinen. Silloin se nukahtaa heti.

Kiitos pojan, saan häneltä aiheen ensimmäiseen sarjakuvaani. Alan piirtää poikaa, jonka sisaruksia ovat Kofeiini, Tauriini ja Guarana. Pojan vanhempien nimet ovat Natriumglutamaatti ja Aspartaami. Pojan naapuri sen sijaan on jäänne vanhasta maailmasta. Hän puhuu pojalle leikeistä ja ulkoilmasta ja ruoista, jotka kasvavat maasta.

Naapuri näyttää pojalle perunaa, josta pistää esiin ituja. ”Tämän voisi istuttaa maahan ja saada siten uusia perunoita.” ”Mitä järkeä siinä olisi? Minä syön vain ranskanperunoita, ja niitä saa kaupasta.” Pojan veli Kofeiini tulee kysymään naapurilta neuvoa. ”Kasvaako kalapuikkoja myös Suomen vesissä?”

Jouluna naapuri antaa pojalle lahjaksi tuhannen palan palapelin, mutta poika tylsistyy, koska palat ovat vain pahvia. Ne eivät välky tai laula tai esitä mitään. Niitä pitää liikutella itse. Viimeisessä ruudussa poika saavuttaa tavoitteensa: täydellisen henkisen anoreksian.

Opettajan mielestä sarjakuvani herättää ajatuksia. Toiset ovat piirtäneet koirista ja hevosista, supersankareista ja rosvoista. Olisi ehkä itsekin pitänyt, muttei tullut mieleen. Olisin voinut tehdä strippejä, lyhyitä 2-4 ruudun sarjakuvia, koiran typeristä ilmeistä. Ensimmäisessä ruudussa se näyttäisi pelästyneeltä, taittaisi seuraavassa kankean päänsä takalistoonsa kiinni ja kolmannessa tajuaisi äänen tulleen omasta peräpäästään. Koiran pieru on sille itselleen aina yhtä suuri järkytys. Se on järkytys myös ihmiselle, koska haju on sitä pahinta paskaa.

Toisessa stripissä kuvattaisiin Koiraa nukkumassa. Se on kova kuorsaamaan ja vinkumaan, jalat sutivat pitkin lattiaa ja silmät muljahtelevat kuin transsissa. Toisessa ruudussa ihmiset arvuuttelisivat, mistä jännästä se oikein näkee unta. Ajaako Koira takaa naapurin ärsyttävää dalmatialaista, joka ei pääse pilkuistaan? Pelastaako isäntänsä karhulta? Ajaako se ehkä lampaita laitumelle? Kolmannessa ruudussa paljastuu totuus. Nukkuvan Koiran yläpuolelle puhkeaa unikupla, joka on tyhjä. Ei se näe unta lainkaan. Kuvan alareunasta kävelee pois pieni virnistelevä kirppu. Koira on vain yrittänyt nukkuessaan raapia itseään.

No, en tehnyt sarjakuvaa Koirasta, vaikka ilmavaivat ovat tietääkseni aina ajankohtaisia. Ja kirput. Koiran kirput hyppivät huikean pitkälle. Ne ovat kieltämättä kiinnostavia tyyppejä. Ilman muuta kokoaan suurempia ja merkittävämpiä.

Kotona tuoksuu vastaleivottu pulla. Annoin äidille käskyn leipoa tiettömän tien talon ”Minä rakastan sinua” -pullia.

Lähetän terveisiä sinne jonnekin, mistä kukaan ei ole vielä palannut.

Pullat ovat komeita. Punainen kirsikkasydän sykkii voisilmälähteessä. Kurkuma on värjännyt taikinan keltaiseksi. Jokainen kiiltää reunoistaan kauniisti ruskettuneena.

Isä rakastaa lämmintä pullaa. Hän voi syödä kuusi yhteen menoon maidon kanssa ja seitsemännen viedessään lasia tiskikoneeseen.

– Nämä ovat ihan mahtavia, maiskuttelin.

– Oikeasti. En ole koskaan maistanut parempia pullia. Paljon eri makuja, muttei kuitenkaan yhtään liikaa.

– Järkyttävää, isä aloitti.

– Miten herkullisia. Ja miten tulisia.

Hetken päästä äiti katsoo tarjotinta, johon hän on pullat asetellut.

– Leivoin 30 pullaa. Söimme niistä juuri 16. Ja se tapahtui ihan ohimennen. Kuin epähuomiossa.

– Isä teki ennätyksensä. Hän söi kahdeksan.

Minä en epäröi ilmiantaa isää. Istumme pöydän ääressä katselemassa toisiamme.

– Oletpa sinä kaunis tänään, isä totesi äidille ihailevasti.

– Sinä näytät aina hyvältä, äiti vastasi vilpittömään kohteliaisuuteen.

– Te molemmat olette tosi mukavia, sanoin.

Minun piti sanoa jotain ihan muuta, mutta tuollaisena se tuli ulos suustani.

– Miten meille syntyikin noin ihana tytär, äiti alkoi kyynelehtiä.

Lopulta isäkin alkaa itkeä. Eihän isä itke. Minä en ainakaan aio itkeä.

Alan itkeä.

Maailma tarvitsee tämän reseptin.

Seuraavan päivän teemana on kokeileva sarjakuva. Erimuotoisia sarjakuvia on lukemattomia. On abstraktia, dokumentoivaa, informatiivista ja kollaasisarjakuvia. Siiri ja Aaro käyvät välillä juttelemassa. Siiriä kutsutaan yleisesti Duracell-pupuksi. Hänen energiamäärällään valaisisi ja lämmittäisi suomalaisen suurkaupungin. Aaro taas on taitavin tapaamani piirtäjä. Hän varmasti ajatteleekin piirtämällä.

– Jos tulen ihan liki, tarttuuko lahjakkuudestasi jotain minuunkin? ihmettelin.

– Kannattaa kokeilla. Suosittelen, vastasi Aaro, joka oikein hehkuu tekemisen iloa.

Aaro osaa myös suloisesti flirttailla. Jos voisin, olisin kiinnostunut. Ehdottomasti.

Sarjakuvassani nuori tyttö pitää omaa blogia. Ennen kuin tyttö tekee mitään, hän kuvaa sen. Päivä on ollut onnistunut, jos siitä on hyvät kuvat netissä ja paljon peukutuksia ja kommentteja.

Päivän asu. Levi´s 603 (Superskinny Fit) -farkut, vyö Dolce & Gabbana, musta toppi Pariisista, laukku Burberryn ja kengät MiuMiun.

Lounas. Paistettu kanafilé, rucolaa, kirsikkatomaatteja, kurkkua, keltaista paprikaa ja ranskalaista kevytkastiketta, kevytkokis.

Tapaaminen. Treffit ystävän kanssa. Ystävällä päällään (ystävän blogissa on lisää kuvia tapaamisesta) ihana haalari (tahtoo samanlaisen). Menemme kahvittelemaan vakipaikkaamme, jossa saa maailman parasta marjamarenkikakkua, joka pursuaa vaaleanpunaista kermavaahtoa. Vihreää teetä. Se on terveellistä. Sen jälkeen shoppailemaan. En voinut vastustaa tätä liukuvärjättyä puseroa. Katsokaa, miten somat pienet rusetit hihansuissa. Pidättekö tästä?

Treenaamaan. Uusi treenitoppini on saatu blogin kautta. Tänään on jalkojen vuoro. Muistattehan tekin treenata eri päivinä eri lihasryhmiä. Tässä kuvassa olen jalkaprässissä. Täytyy juoda vettä riittävästi. Muistakaa tekin juoda!

Illallinen. Rasvatonta rahkaa mustikoilla, kevytkokis. Rahkan päällä syötäviä kukkia. Ruokaa syödään aina myös silmillä.

Hyvää yötä kaikille muruille. Lihakset kehittyvät levossa, joten nukkuminen on tärkeää. Nähdään taas aamulla. Oli hyvä päivä. Toivottavasti teilläkin.

Sarjakuvan nimeksi tulee ”Lightelämää”.

– Sinä olet siis kiinnostunut poliittisesta sarjakuvasta. Haluat vaikuttaa? Kritisoit tässä hienosti nykyihmistä, jonka tehtävänä on olla ennen kaikkea hyvä kuluttaja. Onko huono shoppailija automaattisesti myös huono kansalainen?

En tiedä, haluanko vaikuttaa. Olen vain kiinnostunut asioista. Politiikka ja poliitikko. Jo pelkät sanat on vaikea kirjoittaa oikein. Saati sitten, että ymmärtäisi, mitä poliitikot politiikassaan tekevät.

Minun sarjakuvassani politiikko voisi harjoittaa poliitikkaa nokkimalla toisten lajien edustajia. Ai, mutta niinhän ne taitavat tehdä oikeassakin elämässä.

– Jos haluatte, voitte huomenna tuoda lempisarjakuvianne, niin analysoidaan niitä hetki yhdessä. Katsotaan, mitä kaikkea niistä löytyy.

Kotona on sauna päällä. Menen lauteille makaamaan. Melkein nukahdan, mutta onneksi äiti tulee mainostamaan kuumia voileipiään. Saunaan ei ole turvallista nukahtaa. Siellä voi muuttua äkkiä kuivalihaksi.

Viimeinen sarjakuvaleiripäivä. Vetäjän vihreät hiustenlatvat ovat entisellään, vain otsatukka on saanut uuden hopeanharmaan sävyn.

Analysoimme tunnin Aku Ankan housuttomuutta ja Iineksen päättämättömyyttä. Kuinka kauan Iines oikein aikoo kahta miestä (ankka ja hanhi) pyörittää? Aaro luettelee Akun ammatteja: ”Poliisi, palomies, rocktähti, näyttelijä, lentäjä ja se kuuluisin ammatti, margariininpakkaaja.”

– Aku on monilahjakas, mutta epäonninen.

Aaro on Akun puolella. Maailma ei rakasta pelkästään menestyjiä, kyllä se rakastaa myös kovanonnen sankareita.

– Tehkää sarjakuva, jollaista ette ole ennen tehneet. Luokaa jotain ihan muuta. Täällä ei ole rajoja. Älkää tuhlatko aikaanne miettimällä, onko tämä sopivaa. Antakaa myös toisille vapaus ja rauha luoda. Muistakaa, että innostuksen tukahduttaminen, oman tai toisen, on vääryyksistä suurimpia.

Piirrän sarjakuvaa pienestä pojasta, joka ensiavun odotussalissa yrittää saada herkkuautomaatista suklaapatukan. Hän työntää kolikkoaukkoon paperinpalaa. Vanha rouva tarjoaa lapselle kaksieurosta suklaan ostoon, mutta äiti kieltää poikaa ottamasta kolikkoa vastaan. Poika ei ymmärrä, miksi lahjasta pitää kieltäytyä. Ja miksi äiti suuttuu mukavalle rouvalle. Jos hän olisi saanut ottaa kolikon, hän söisi nyt suklaata ja rouva hymyilisi. Sen sijaan hän itkee pettymystä, kiltti rouva itkee nöyryytystä ja äiti itkee kiukkuaan.

Miksi aikuiset haluavat tehdä asioista monimutkaisia?

Poika vannoo muistavansa hetken. Hän tekee isona toisin.

Samaan aikaan toisaalla, tyttö haluaisi leikkiä lahjaksi saamillaan nukeilla. Äiti säilyttää nukkeja korkealla kirjahyllyn päällä. Ne ovat liian hienoja leikittäviksi, ne voisivat likastua ja mennä rikki. Katso, miten hieno vihreä samettimekko ja toisella posliiniset kasvot ja punaiset rusetit. Sinä likastaisit ja rikkoisit ne. Ei menisi kauaakaan, kun jo haluaisit tehdä niille kampauksia, lopulta leikkaisit niiden hiukset. Kulta, ne ovat liian arvokkaita ja hienoja nukkeja huolimattomille pikkutytöille.

Pikkutyttö kuulee posliininukkien itkun. Nekin tahtoisivat leikkiä. Ne on tehty leikkimään. Aivan kuten hänetkin. Eivät he ole koriste-esineitä, vaan käyttöä varten.

Tyttö vannoo muistavansa. Hän tekee isona toisin. Hänen lapsensa saavat leikkiä leluillaan ja tutkia, mitä niiden sisältä löytyy.

Eräänä alkukesän päivänä, juuri kun valkoiset, lilat ja vaaleanpunaiset lupiinit ovat alkaneet kukkia, aikuisiksi kasvaneet poika ja tyttö tapaavat ja ihastuvat toisiinsa. He perustavat yhdessä kodin ja saavat kaksi lasta, tytön ja pojan.

He unohtavat, siksi historia toistaa itseään. (Liitän kuvan alle kuuluisan lauseen: ”Ne, jotka eivät muista historiaa, ovat tuomittuja toistamaan sitä.” Se on George Santayanan suusta.)

– Diippii shittii, sanoi energiajuomapoika vierestäni. Hänen makeantuoksuinen olemuksensa on kumartunut työni ylle.

-Rankkaa.

-Niin.

Poika katsoo minua arvioiden.

-Kuulen, kun ruoho kasvaa.

Poika seuraa ilmoituksensa vaikutuksia minussa.

-OK. Hieno homma. Kuulisinpa minäkin.

Olen vaikuttunut. En kehtaa kysyä, onko kyse hyvästä kuulosta vai jostain erityisherkkyydestä.

Kaikkien lahjakkuus ei ole aina ilmeistä tai tyrkyllä. Eikä sen tarvitse ilmetä meille tutuissa asioissa, kuten matematiikassa tai jääkiekossa. Se voi olla syvällä, vasta nupuillaan tai vielä löytämättä, mutta olen varma, että jokaisella on tuo ihana bonusraita itsessään. Ja se biisi on aina hitti!

Paras ystäväni, Anna, on ollut kahden päivän kokkikurssilla.

– Opin tekemään pitsaa ja mutakakkua. Äiti pakotti minut heti eilen illalla todistamaan uudet kulinaristiset taitoni. Ja ikävä kyllä, kaikki pitivät ruoastani tosi paljon. Olisi pitänyt olla varuillaan, mutten tajunnut ansaa.

– Ansaa?

Muistan erään ilmavaivaisen Ansan. Kenenköhän luona kaksikko on tänään sukuloimassa?

– Epäilen, että minusta suunnitellaan seuraavaa ykköskokkia taloon. Äiti ei välitä erityisemmin ruoanlaitosta, eikä kyllä siivoamisestakaan. Että, älä sitten ihmettele, jos en tulevaisuudessa enää ehdi kouluun.

– Menet tänä kesänä siis myös siivouskurssille?

– Minua ollaan luultavasti parhaillaan ilmoittamassa sinne.

– Voin tulla seuraksesi. Haluan oppia pesemään ikkunoita. Niihin tulee aina raitoja.

– Etkä halua.

– En niin.

– Kokkauskurssilla ei ollut yhtään poikaa, Anna huokaisi.

– Eivät taida kehdata.

– Minä haluan sellaisen pojan, joka kehtaisi.

– Niin minäkin.

Mielessäni on eräs. Sellainen, joka yhtenä kesänä auttoi maailmaan vasikan.

– Onhan sinulla juustoveitsi-Sami, muistutin.

– Luulen Sami, The Cheddarin, vain yrittävän tehdä sinut mustasukkaiseksi.

– Ei Sami minusta välitä, vastustelin.

– Se kiinnostaa, jota ei voi saada.

– Kuulostaa pakkomielteiseltä, huokaisin.

– Nora ehkä yllyttää Samia yrittämään sinua.

– Miksi?

– No jaa, siihen voi olla monta syytä. Jos sinä olisit Samin kanssa, Nora pääsisi helpommin vaikuttamaan asioihisi ja saisi sisäpiiritietoa. Tai sitten Nora vain haluaa ärsyttää. Se ymmärsi viimeksi totuuden.

– Mikähän se sitten on?

Minäkin haluan tietää totuuden. Mikään ei ole kiinnostavampaa.

– Nora taisi ymmärtää, ettet ole päässyt Jonnesta yli.

– Siihen nyt ei isoja aivoja tarvita. Pelkillä pikkuaivoilla sen näkee.

En minä ikävääni häpeä. Jonne on perinnekäsityötä, ei mikään kertakäyttöpoika.

Minulle jäi piirtäminen taas positiivisesti päälle, sillä sarjakuvakurssi oli niin inspiroiva.

Kun olen piirtämistuulella, maailmani on erilainen. Tunteet muuttuvat väreiksi, muodoiksi ja hahmoiksi. Sarjakuvailija kuulee äänetkin eri tavalla. Kaikesta jää ääni. Jopa hiljaisuus on ääni. Sydän pumppaa, veri kohisee, ripset kahisevat, hengitys vinkuu

Ajatukset vasta äänekkäitä ovatkin.

Nainen kiirehtii brunssille ”kip kop”, toiveikas mies iskee hänelle silmää ”vinks” ja pudottaa rakkausrunokirjan kädestään kadulle ”kops”. Lapsen vihreä ilmapallo puhkeaa ”poks” ja samalla hybridilokki varastaa jäätelöpallon vohvelista ”thänks”. Kaksi aihetta itkuun ”nyyh” tai isoon itkuun ”lirin lorin”(kyyneleet valuvat puroina). Nainen palaa brunssilta yhdessä miehen kanssa ja ”litsis lätsis” he hyppivät vesilätäköissä häpeämättömästi kuin pienet lapset. Molemmat rakastavat rakkausrunoja ”oih” ja pian myös toisiaan ”puf” (kaksi pientä sydäntä nousee ilmaan ja sulautuu yhdeksi).

Kotona isän eteen on katettu lämmin kasvisruoka-annos.

– Annan aina yhden mahdollisuuden kaikille ja kaikelle, jopa tofumakkaralle ja tälle, mitä tämä sitten onkaan.

– Kasvishässäkkä, äiti opasti.

– Pistin siihen kaikkea.

– Siivosit siis taas vihanneslaatikon?

– Niin.

– Ja tulos on minun lautasellani, isä mutisi.

Illalla isälle kehittyy vatsahässäkkä, joka vaatii runsasta vessassa käyntiä.

– Täysin odottamaton, mutta mielenkiintoinen takaisku, totesi äiti seuratessaan isän suunnistusta kahden rastin välillä. Nojatuolin ja vessanpytyn.

(jatkuu)

Onnea sinulle!

 

Ystävyydellä,

Nina