5.
Aamulla herään maanantaihin. Pyhäpäivä on poissa.
Käännyn katsomaan niskaa, ja tunnen iloa tottelemattomuudestani. Olen yhä kiltti ihminen. Minusta ei ole tullut pahaa tai ilkeää, vaikka olenkin pitänyt puoliani. Niin ihmeellistä ja vastoin kaikkea meille opetettua kuin se onkin, niin helppous tuntuu olevan usein merkki siitä, että ollaan otollisilla väylillä.
Ei ole katumusta. Pelkkää suurta helpotusta. Kun osuu kohdilleen, ei satu. Kanyylin kärki menee suonen sisälle oikein silloin, kun ei tunne kipua.
Ei ole Jumalaa, mutta ei ole Saatanaakaan. Ei ole paratiisia, muttei helvettiäkään. Ei ole kirkkoa, muttei myöskään sitä kannattelevaa pirua, joka ei epäröi esitellä penistään. Ei ole valmiiksi katettua pöytää, muttei myöskään uhriaterioita. Ei ole Jumala-Isän rakkautta, mutta ei ole pelkoakaan. Ei ole Isä meidän -rukousta, muttei ole painajaisiakaan, joihin sitä tarvittaisiin turvasanaksi. Ne ovat kaikki riippuvaisia toisistaan. Vastaparistaan. Kumppanistaan. Kun toinen lähtee, toinen seuraa. Tilan täyttää tyhjyys, rauha.
Tämä Jumala-Isän suuresti väheksymä rauha. Älkää luulkokaan. Rauhaa te ette saa, mutta saatte miekan. Ja, miekan me olemme saaneet. Koko sen mitalta. Eikä se miekka tylsisty koskaan. Siitä uskovat soturit pitävät huolen. Hiojat ja viilaajat.
Ei ole omaa isää, muttei ole koskaan ollutkaan. On ollut vain juoppo hirviö, joka ei selvittyään ole ollut yhtään vähempää hirviö. Ei ole siskoa, muttei ole koskaan ollutkaan. On ollut vain totuudenpuhuja, joka lähes poikkeuksetta on valehdellut kaikista tärkeistä asioista. On ollut suurisilmäinen pikkusisko, joka on onnistunut mahtavilla ihopoimuillaan peittämään näkyvyytensä. Ne luomet ovat laskeutuneet kuin Nooan arkit, eikä kyynelnesteen pisaraakaan ole tarvinnut vuodattaa minun edestäni.
Se, lopullinen menettäminen, tapahtui jo kauan sitten. Näiden yhteisten aikojen alussa.
Sen jälkeen kolme kertaa kolmesataa kertaa minut on kielletty, mutta nyt minä vapautan vihdoin itseni.
Tuntuu kuin olisin päässyt uusiin huoneisiin. Avarien mielentilojen saleihin. Salonkeihin, jotka avautuvat metsiksi ja vesistöiksi. Pelloiksikin, sillä mikään ei ole kyntövakoa kauniimpaa.
Voin milloin tahansa lähteä kiertelemään loputtomissa huoneissani, maailmoissa. Jättää kaikki ovet auki. Voin kulkea, eikä minun tarvitse olla erityinen. Ihmisen suureellinen erityisasema ei ole ihmiselle hyväksi.
Huoneissa ei ole mitään myytävää tai ostettavaa. Siellä ei ole ketään juomassa ensin viinipulloa tyhjäksi, sitten pistämässä sitä myyntiin sisustuskoristeena. Jos haluan, voin siirtyä suoraan maalaamaan taikakukkasia. En tarvitse niiden tekemiseen todistusta. Tai taitoa. Rehtorin lupaa. Voin olla sekä Pohjola että Kalevala. Välillä minun on kannettava hetki surunappia, mutta nimeni ei ole silti Suru.
Minun ei tarvitse antaa hetkille ja tapahtumille arvosanoja, eikä määritellä niitä mitenkään. Silloin kaikki vain on.
Kuun valossa kaikki voivat olla alastomia.
Kirjoitan miehelleni kortin, jonka sujautan hänen salkkuunsa.
”Niin kauan kuin pitelet kuolevan luukudokseni mikroskooppikuvassa van Goghin auringonkukkia.
Kaikkia kahtatoista.”
Uskon meidän kaikkien olevan pohjimmiltamme katujen asukkeja. Huolimatta siitä, millaiseen tönöön tai tölliin olemme onnistuneet hetkeksi murtautumaan. Tästä syystä, ylimielisyydelle ei ole sijaa. Ylimielisyys on pelkkä liemiseos. Sillille. Sen juomisesta seuraa vain valtava jano.
Ja, rakkaus on hyvä tarjoilla päivän peiton kera.
