You are currently viewing Herttanen sentään! (Osa 2)

Herttanen sentään! (Osa 2)

Olen Hertta. Synnyin sunnuntaina 34 vuotta sitten. Äitini ja isäni toivoivat tyttöä.

Digiloikan sijaan otan valikoiman toisenlaisia loikkia. Loikan tuntemattomaan. Kengurun ja jäniksen loikan. Kolmiloikan. Loikan satupolulle. Ehkä ryhdyn oikein loikkariksi. Luovutan lojaalisuuteni heille, jotka sitä osaavat arvostaa, enkä suostu tuntemaan itseäni petturiksi. Enkä suostu pelkäämään tai perääntymään. En edes avonaisten ikkunoiden edessä. Tai, portaiden yläpäässä. Uimarannalla. Viikingeillekin oli häpeäksi kuolla omaan sänkyynsä.

 

Pihalla oligarkit oksentavat lastemme suihin.

Liikevoitto, voittomarginaali, marginaalikorko, korkoputki, putkiaivot.

 

Lapsena uskoin, kun sanottiin, että maailma on kaunis. Nyt se vaatii vähintään tämän osa-aikakaihin, aivopesun, myrkytystilan ja alkavan muistisairauden. Nuorena rakastin kivoja tiiviitä ajatuksia, joita kutsuin viisauksiksi. Nyt ne ovat laimenneet sitaateiksi ja mietelauseiksi. Ja, kun minua kannustetaan muistuttamalla siitä, että kannattaa kattella aurinkoo, nii ei nää sit varjoi, tiedän kannustajan yöpöydällä olevasta vaaleansinikantisesta kirjasesta, jonka kannessa on herkkiä kukkia.

Silloin, vielä joskus, viisi tähteä oli Kassiopeia. Nyt se on luokitus. Arvostelu. Välillä se on velvollisuus. Jokaisen paskalla käynnin jälkeen pytynvalmistaja pyytää pisteytystä ja kommenttia. Miten onnistuimme palvelemaan sinua? (Toisinaan tässä yhteydessä vaaditaan myös itsearviointi. Miten mielestäsi onnistuit?)

 

Talojen seinissä lamput pudottavat valonsa.

Valaisevat vain itseään.

Ne ovat pelkkä esitys.

Jatkuvasti kietoutuneina oman oikeassaolonsa ympärille.

 

Olen mielestäni joustava, mutta niin ovat metallitkin. Tuntuu ihan siltä kuin koko tämä maailma olisi rakennettu vain meidän hyväuskoisuutemme varaan. Minua pakotetaan. Hakataan erilaisilla vasaroilla toiseen muotoon. Muotoon, jota kutsutaan virallisesti oikeaksi.

Onko mitään oikeaa?

Jotenkin olen alkanut ymmärtää heitä, joita aiemmin lähes halveksin. Heitä, jotka vastaavat kaikkeen, en tiedä. Ehkä se onkin ylen viisas vastaus. “Hei, olen Hertta, enkä minäkään enää tiedä mistään paljon mitään. Hetki hetkeltä yhä vähemmän.”

 

Elämämme on todellakin pelkkä silmänräpäys, ja sekin tuokio tuulessa (André Brink) on pelkkä näköhäiriö. Emme tiedä juuri mitään. Emme mitään.

 

Vastaa