Kun ajelin autolla, päässä alkoi sykkiä, mikä on positiivista, sillä viime aikoina aivoverisuoneni (carotis communis, jugularis interna) ovat olleet tiukassa puristuksessa ankarien kaulalihasteni alla. Ikävä kyllä, tälläkään kertaa sykintä ei tarkoittanut padon purkua ja vaellusveren virtaamista päähäni, se oli vain yksi lausahdus, joka yritti vaatia huomiotani.
Älä mee sinne, ettei mun mennyt oo sun tulevaa.
Aloin laulaa varoitusta. Sillä jonkinlaiseksi hälytykseksi tuo on laskettavissa. Pääsin kotiin raaputtamatta omaani tai kenenkään muun maalipintaa, minkä näinä aikoina lasken valtavaksi suosionosoitukseksi itseäni kohtaan, ja kirjoitin biisin. Olen elämässäni kirjoittanut aikaisemmin yhden biisin, lastenlaulun omille lapsilleni. Minulla on siihen myös nuotit päässäni, ja laulan sitä vieläkin toisinaan, ihan vain ärsyttääkseni lapsiani.
Äitikanan pepusta se kananmuna putosi. Äitikana ryhtyi kananmunaa hautomaan. Se hautoi päivän, se hautoi kaksi, ja kananmunan kuori sanoi ”riks ja ratsi”, ja kananmunan kuori halkesi. Kananmunasta astui ulos, tipu mitä suloisin…
Noin se vanha hitti alkaa. Hyvät hitit eivät unohdu koskaan, sillä ne kertovat jotain olennaista ja universaalia ihmisen elämästä. Tuokin kertoo äidin rakkaudesta lapsiinsa. Ja näköjään tämä seuraava hitti on jonkinlainen varoitus niille samoille, jo täysi-ikäisiksi kirineille.
Älä mee sinne
Älä mee sinne, ettei mun mennyt oo sun tulevaa,
älä mee viimeseen huoneeseen,
vierashuoneeseen, vieraiden huoneeseen,
jää keittiöön, jää sinne, missä tehdään ruokaa ja puhutaan paskaa aamunkajoon,
älä mee saliin asti,
kukaan siellä ei välitä,
ei ees hengitä,
ne istuu rivissä,
ylähyllyllä,
kun hymyt on maalattu kiinni naamaan,
ja sormet kiinni toisiinsa,
vain kiiltävää paperii laatikoissa,
uimarannat, omenapuut, vain kiiltävää paperii,
lapset elää hetkessä, joka ei oo tää hetki,
etkä ilman kosketusta, sanaa ja nimee voi kiintyy,
vain kiiltävää paperii,
keltanen on aurinko ja kuolema,
sama asia,
älä mee sinne, ettei mun mennyt oo sun tulevaa,
älä mee ajasta pois,
se on hetken kaunista, mut ajan myötä,
jo kymmenenkin ajastaikaa myöhemmin,
katsot, kosket kättäs, kuivaa käärmeennahkaa,
etkä tunne mitään,
kasvos,
vain kiiltävää paperii,
huudat kauhun aamuyöhön, kello kolmeen,
huulin, joilla et suutele, joita ei suudella,
sillä ilman kosketusta, sanaa ja nimee ei voi kiintyy,
älä mee sinne, missä ei pidetä päivää,
putoot kalenterista,
eikä päivät muista itseään, maanantai ja torstai ei tuu,
jos et tiedä,
etkä kutsu niitä,
aika ei kudo räsymattoo,
eikä tuu pimeetä, jos et tiedä yöstä,
eikä aamu aukee eteen ilman nimeään,
etkä oo sinäkään,
kun kukaan ei huuda ja kutsu luokseen,
älä mee sinne,
siellä mun mennyt on sun tulevaa
*******
Minulla on aina ollut jonkinasteinen obsessio saleista. Lapsuudessani maalaistalossa (rintamamiestalot) oli sali. Se oli alakerran viimeinen huone, jota ei lämmitetty muiden huoneiden tavoin. Se oli huone, jossa kukaan ei käynyt. Niiden vähän parempien vieraiden oli kai tarkoitus siellä istua, mutta kaikki viihtyivät paremmin lämpimässä ja kotoisassa tuvassa, elämisen keskuksessa. Valokuvia säilytettiin siinä huoneessa. Hääkuvaa hyllyn päällä. Se oli jonkinlainen mausoleumi, jossa oli oma tuoksunsa. Sellainen vähän makea tuoksu, joka on niissä tiloissa, jotka ihminen jättää rauhaan.
Se oli ihana ja kamala huone. En tiedä, kumpaa enemmän.
*******
Hattu on piste pään päällä
Näin viime viikolla jossain aviisissa kuvan reteästi virkatusta kesähatusta, ja pistin korvan taakse. Se oli virkattu erivärisistä ja -laatuisista jämälangoista boheemilla otteella. Virkkasin äsken samalla otteella. Tein oikein löysän, sillä en kaipaa enää yhtään vannetta lisää pääni ympärille. Hulavanne on jo ihan toinen tarina.
*******
Kieli vyön alla
Otin vanhan vanerisen paletin, joka on, pakko sanoa, kaunis ihan omana itsenään. No, koska minun on pakko täyttää asioita jollain, tein siihen kaksipuolisen kieli-installaation. Tai, jotain sellaista! Toisella puolella kielipää, kun taas toisella puolella on käynnissä jonkinasteinen kielikylpy.
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
Mietin hetken oman elämäni Noraa. Miten saada räyhähenki lopettamaan ilman, että alentuu samanlaiseksi? Loppuuko sota sotimalla? Ei, sitä tulee aina lisää, sillä sota on hemmetin riittoisaa. Sitä joutuu usein santsaamaan pyytämättä.
– Minun on vaikeaa pitää puoliani, sillä en oikeasti vielä tiedä, millainen minusta pitäisi tulla. Joskus on näet helpottavaakin, että toinen kertoo sen ja asettaa tavoitteita ja näyttää tarkan suunnan. Mutta vain joskus. Suurimman osan ajasta olen ahdistunut, äidin odotukset stressaavat minua ja vatsani on kuralla. Ihan oikeasti. Vatsani on aina löysällä. Onneksi minulla on oma vessa.
En olisi ikinä ajatellut Karitan kaltaista tyttöä ja kakkaa samassa yhteydessä. Hän on niitä tyttöjä, joiden ei osaa kuvitella käyvän vessassa lainkaan. Lähinnä sitä luulee hänen hoitavan ne asiat jotenkin ulkoistamalla. (=Joku muu tekee likaisen työn hänen puolestaan.)
– Äidillä on kova tarve tehdä minusta jotain hienoa. Kerran hän ehdotti, että menisin näytille mallitoimistoon. Milanossa ja Pariisissa ei kuulemma kukaan voi olla onneton. Luulen äidin itse halunneen aikanaan malliksi, mutta hänen vanhempiensa mielestä sellainen ei ollut soveliasta. Mummu ja pappa olivat aina samaa mieltä kaikesta. Pappa sanoi, miten asiat oikeasti olivat ja mummu hymyili. He ovat nyt molemmat kuolleet. Pappa kuoli ensin, mummu seurasi hymyillen puolen vuoden päästä. Pappa kuoli keuhkosyöpään. Hän oli tupakoinut kuulemma yhdeksänvuotiaasta. Tiedä sitten. Mamma kuoli tavalliseen nuhakuumeeseen. Isän mukaan se oli solidaarisuuskuolema.
– Mikä ihme se on?
– Jotain sellaista, että tarkoituksellisesti tappaa itsensä, vaikkei teekään varsinaista itsemurhaa. Ei koe enää toisen poistuttua olevansa elämän arvoinen.
– Mummu sanoi minulle kerran, ettei hän muuttaisi mitään eletyssä elämässään, Karita muisteli.
– Hän oli varmaan lukenut sen naistenlehdestä. Minä ainakin olen. Ja monta kertaa. Yhtä monta kertaa kuin kesäksi bikinikuntoon -jutun.
– Minusta se olisi kamalaa. Ihan järkyttävä elämä sellainen, ettei olisi mitään korjattavaa. Onko hän vain istunut tuolissa ja katsellut ulos, koska jos lähdet tuonne maailmaan, kyllä niitä virheitä sattuu.
– Minä olen elänyt vasta neljätoista vuotta, mutta tekisin nyt jo monen asian toisin, mietin rehellisesti.
– Samoin. Voiko tuollaiseen edes uskoa, ettei muuttaisi mitään? Haluaako ihminen vakuutella sillä itseään? Voiko itseään vetää höplästä? Voiko ihminen valehdella itselleen?
– Äiti sanoi kerran, että kaikki, jotka uskovat pystyvänsä muuttamaan toisen ihmisen, valehtelevat itselleen eli kai se mahdollista on.
Ovi aukeaa. Karitan äiti tulee taas varoittamatta huoneeseen.
– Äitisi on tullut hakemaan sinua. Hän odottaa alhaalla.
– Joko nyt? Kylläpä kaksi tuntia meni nopeasti.
– Karitalla alkavat pian soittotunnit. Niin, ellei hän sitten päätä lopettaa niitäkin. Minullahan ei ole nykyään mitään sanavaltaa näissä asioissa. Olen vain äiti.
Halaan seisomaan noussutta Karitaa pikaisesti.
– Hei sitten, sanoi Karitan äiti.
– Hei vaan, vastasin naiselle ja nostin lattialta kesätakkini, jonka kankaassa hymyilevät Oikeuden Puolustajat eli Teräsmies, Vihreä Lyhty ja Ihmenainen kumppaneineen, jotka hekään eivät ole vähäisiä tai helposti sivuutettavia persoonia.
– Huomaan sinun tulleen äitiisi, nainen tokaisi katsellen vaatteitani.
-Karitakin voisi olla enemmän minun kaltaiseni.
Mitähän se äiti tällä kertaa?
Okei. Aika laimeaa.
Äiti seisoo portaiden juurella hiuksissaan muhkea tekoruusurivistö.
– Oliko hauskaa?
Kuulen ylhäältä Karitan äidin äänen. Mykkäkoulu on tainnut juuri päättyä. Onkohan se välttämättä hyvä asia? Jotkut meistä saattavat olla hiljaisina juuri parhaimmillaan.
– Oli. Ihan.
Minulla on kiire kotiin ja omaan sekaiseen sekä ystävälliseen huoneeseeni.
Katselemme hiljaa hoidettua maisemaa. Moderneja, vaaleita kivitaloja, kolmen olohuoneen kokoisia terasseja. Haravoitua hiekkaa. Jättigrillejä.
Kesälomaileva isä hoipertelee harmaana ja törmäilee ovenpieliin.
– Olen väsynyt, koska olen nukkunut liikaa, hän voihki.
– Näin äsken unta villieläinseinästä. Sellaisesta, jossa alustoille oli kiinnitetty antilooppien ja leijonien päitä. Joukossa oli myös minun pääni. Mitä se mahtoi tarkoittaa?
– Se tarkoitti, että olet aikamoinen saalis, äiti pussasi isää niskaan.
– Onneksi sinut on jo metsästetty.
– Äitisi kirjoitti eilen testamentteja, isä paljasti.
– Mitä? Miksi?
Minä pelästyn todella.
– Ei siinä ole mitään ihmeellistä, äiti puolustautui.
– Halusin vain kirjoittaa teille jokaiselle oman kirjeen. Ilmoitan siinä, ettei minun kuolemaani tarvitse erityisesti surra, koska olen nauttinut jokaisesta hetkestä. Minulla on katsokaas se kyky.
– Nautitko muka silloin, kun pyykkikone hajosi ja tänne tuli iso vesivahinko?
– Siitä seurasi lopulta paljon hyvää. Sain nämä uudet, hienot laminaattilattiat.
– Entä se, kun Veli leikkasi toisen palmikkosi poikki.
Veli oli suuttunut omien hiustensa leikkaamisesta ja päättänyt näyttää, miltä se tuntuu.
– Veljen ansiosta sain polkkatukan. Kaikkien mielestä hiukset toivat kasvonpiirteeni hienosti esille.
-Mitä niissä kirjeissä sanotaan? Onko niissä rahaa? Tai osakkeita?
– Vai vielä osakkeita? Minä jätän perinnöksi elämänviisautta. Juokaa itsenne hautajaisissa humalaan ja tanssikaa pitkin seiniä. Aiheuttakaa hämmennystä ja suurta pahennusta ja ennen kaikkea, kieltäytykää pyytelemästä käytöstänne anteeksi.
– Hyi, ei noin saa sanoa omalle lapselleen, huomautin.
-Tuo on huonoon käytökseen yllyttämistä.
– Sanoinkin sen aikuiselle Rillalle, äiti korjasi.
– Missä ne kirjeet ovat?
– Olen laittanut ne hyvään piiloon.
– Miten ne sitten ikinä löytyvät? Tiedäthän, ettemme löydä ilman apuasi edes ulos ovesta.
– Piirrän teille aarrekartan, jonka avulla löydätte kirjeet.
– Niin varmaan. Mutta miten me löydämme sen aarrekartan?
Illalla sängyssä pohdin Karitan tilannetta. Haluaisin kovin ratkaista tytön kaikki huolet. Monet ongelmat näyttävät olevan kovin universaaleja. Kukaan ei ole niiltä turvassa. Ei rikas, ei köyhä. Kello on jo yksitoista illalla, mutta laitan Karitalle tekstiviestin. ”Muista, että olet rohkea ja upea.” Ne ovat pelkkiä onttoja sanoja, tiedän sen, mutten tiedä muutakaan tapaa osoittaa olevani hengessä mukana. Onhan se vähän kuin laittaisi kuolemansairaalle kortin, jossa on hymynaama ja teksti: ”Parane pian.” Tai sokealle kortin, jossa on värikäs kukkapelto ja teksti: ”Nauti näkemästäsi.” Kornia, mutta parempi kuin ei mitään. Kuten äiti sanoo, pitää olla itselleenkin armollinen. Hyvää yötä.
Isä tahtoo viedä äidin treffeille. Pitkän kaavan mukaan.
– Mitäköhän se lista sisältää? utelin.
– Vesibussi, romanttinen lounas, kuohuviiniä ja romanttinen illallinen, kuppi kahvia ja käsintehtyjä konvehteja.
– Eli lähinnä pelkkää syömistä, tiivistin ohjelman.
– Ei tavallista syömistä, isä korjasi vikkelästi.
– Romanttista herkuttelua. Merkityksellistä!
– Palaamme kymmenen aikoihin, äiti selitti.
– Voit kutsua tänne vaikka Annan. Jääkaapissa on suolaisia ja makeita vohveleita ja kerrosvoileipiä. Heräsin aamulla aikaisin tekemään niitä ihan teitä varten.
– Minä tarkistin molempien tuotteiden laadun, isä tunnusti.
– Vastentahtoinen velvollisuuteni isänä on toimia esimaistelijana. Elämä on raskasta!
Isä on toivoton herkuttelija. Ja täysin vailla itsehillintää.
Äiti lähtee romanttiselle ruokamatkalleen intialaisena. Siitä innostuneena puen päähäni turbaanin. Se on tummansininen ja samettia. Sivulla on metallinen solki. Mahtava euron löytö kirpputorilta.
Tapaan Annan leikkipuistossa. Siellä on rauhallista. Kaikki ovat tainneet lähteä ostoskeskuksiin tai huvipuistoihin. Annallakin on huoli.
– Jotkut ovat jo olleet.
– Missä?
– Ei missään, Anna kivahti.
– Et ole tosissasi.
– Enkö?
Mistä Anna puhuu?
– Onko tuon valtavan päähineen sisällä jokin generaattori, joka imee kaiken aivotoimintasi?
– Joo. Tai siis täällä sisällä on sähköautojen latauspiste.
-Täh?
– Ei, kun oikeasti hattuni sisällä asuu leppäkerttuyhdyskunta.
Vilautan turbaanini alta leppäkerttuhiuspinnejäni. Kawaii. Söpöyden multihuipentuma.
– En olisi odottanutkaan mitään vähempää, Anna tokaisi.
– Niistä on hyötyä sinulle. Leppäkertuthan ovat petoja, jotka syövät kirvoja. Saat samalla täihoidon.
– Oletko sinä viisastunut kesän aikana? ihmettelin.
– Tosin, kesällä harvemmin on täitä. Ne eivät pidä kuumasta.
– En minä ole viisastunut, sinä olet tyhmistynyt.
Vain tosiystävillä on lupa tällaiseen kielenkäyttöön.
– Mikä on saanut sinut tolaltasi? Se ei vielä selvinnyt.
– Henkka kertoi eilen kuulleensa Laurilta, että tämä epäili Viivin olleen jo jonkun kanssa. Ollut jonkun kanssa. Tajuatko?
Aihe alkaa vähitellen paljastua minulle.
– Kuka ihme on Viivi?
– En minä tiedä, Anna sihahti korvaani.
– Ei sillä ole mitään merkitystä, vaan sillä, että hän on neljätoista.
– Mutta, kuka on Lauri?
– En minä voi kaikkia tuntea. Sinä takerrut nyt epäolennaisiin asioihin.
– Miksi sinä kuiskaat? Täällä ei ole kilometrin säteellä ketään. Tämä on autiokaupunki.
– Henkka vaati lupauksen, etten kertoisi kenellekään, vaikka kyllähän se tiesi, että minun on pakko kertoa sinulle.
– Ahaa.
– No mitä, ahaa?
– Ei mitään. Vain pelkkä ahaa, toistin.
– Kai sinulla nyt jokin mielipide on?
– Viivistä vai Laurista?
– Älä nyt takerru niihin nimiin. Vaan, pitääkö olla huolissaan siitä, että jotkut ovat jo olleet?
– Ei pidä.
– Ai, ihan noin vain?
– Niin.
– Mitä hittoa?
– Mitä me muista välitetään?
– Etkö sinä sitten koskaan mieti? Anna kierteli.
– Se on yksi biisi, jossa lauletaan siitä, miten ”kaikella on aikansa, kaikella on paikkansa, sateet tulevat ajallaan”.
– Joo, hyvä lauluääni on, mutta etkö sinä ole Jonnen kanssa … mitään?
– Et ole tosissasi? nauroin räkäisesti.
– Ai, pojan kanssa, joka leikkii lohkareentuhoajilla ja viidakkohyökkääjillä ja kuvittelee hämähäkkimiehen rakentaneen maailmankaikkeuden seiteistä. Jonnella on huoneessaan teltta, jonka sisällä on pallomeri. Hän ei suostu luopumaan siitä. Olenhan minä nämä kertonut?
– Niin, mutta luulin, ettet vain halunnut pahoittaa mieltäni, kun minulla ei ole ketään.
– Mitä?
– No, sinusta nyt ei koskaan tiedä. Joskus voit olla yllättävän ajattelevainen.
Voi noita tyttöjä, ajattelen.
– Meillä äiti ei uskalla puhua minun kanssani seksiasioista. Se luulee, että jos hän puhuu seksistä, minä lähden heti harrastamaan sitä. Ikään kuin asiasta puhuminen olisi asiaan yllyttämistä. Äidin ajattelun mukaan se on riittävää sukupuolivalistusta, kun hän muistuttaa aina välillä, ettei sellaista saa sitten harrastaa tai edes ajatella, sillä ne ovat vain aikuisten juttuja.
– Meillä on kotona kondomilaatikko, paljastin vessan peilikaapin alahyllyn sisällön.
– No, se on tietenkin lähinnä isoveljeä varten, mutta olen minäkin niitä hipelöinyt.
– Mietin vaan, että mitä jos joku poika keksii vaatia? Uhkaa jättävänsä, jos en suostu?
– Tiedät vastauksen ihan itsekin, huomautin.
– Sano nyt kuitenkin. Ihme pihtaamista tänään.
– Tervemenoa, Bye Bye Bibibää, adieu, adjö tai oma suosikkini sayonara pösilö. Kielen voit valita ihan itse.
– Okei, Anna huokaisi helpottuneena.
– Ciao on hyvä. Se tarkoittaa sekä tervehdystä että jäähyväisiä.
Näen Noran ja Samin pyöräilevän ohitsemme.
– Haistoivatko ne meidät?
Menen nelinkontin maahan.
– Ei tuo auta, Anna sihahti.
– Sinun pääsi on niin iso ja sininen, ettei sitä saa piiloon. Megamind.
Kaksikko jarruttaa niin, että soraa lentää ympäriinsä. Langalla istunut meditoiva harakka häiriintyy ja lentää tiehensä harmistuneena. Jommankumman vaihteisto voihkaisee. Minä ainakin voihkaisen.
– Mitä ne lapset täällä leikkivät? Nora aloitti tykityksen heti.
– Kissa-leikkejä? Vai kissan pissaleikkejä?
– Kunhan venyttelen alaselän lihaksia.
– Pitäisikö sinun Sami, hankkia lemmikillesi pinkki pikku panta ja siihen talutushihna? Muuten se voi jäädä auton alle, mikä olisi kovin, kovin surullista. Pantaan pitäisi tietysti muistaa kaiverruttaa Samin yhteystiedot. Sellainen olisi vastuullista eläimenhoitoa.
Noralla on viime aikoina ollut tarve mainostaa minua Samin tyttöystävänä, vaikka väitteessä ei ole mitään perää. Sekä Anna että minä olemme käyneet Samin kanssa huoltamolla limsalla, muttei kumpaakaan meistä kiinnosta osa pojan tyttöystävänä. Ei minua ainakaan.
-Kissa pitäisi muistaa myös leikata, Nora jatkoi yksinäistä pohdiskeluaan.
– Ettei se pääse holtittomasti lisääntymään. Villiintyneistä kissoista on näet paljon harmia.
– Vain uroskissat kastroidaan, huomautin.
– Kissa-asento ei vielä tee kissaa, eikä käynti huoltamolla ole seurustelusuhde.
Haluan vapauttaa Noran kanssa tuhlaamani energian tärkeämpiin kohteisiin. Miksi minä roikotan tätä hoitamatonta asiaa mukanani? Tämä ei ole yhtään tyypillistä minulle. Olen eksynyt jonnekin säälisavannille, sillä vaistoan toki, ettei Noralla ole hyvä olla. (Kyllä savannille voi eksyä, vaikka siellä onkin vain ruohoa ja pensaita sekä yksi puu.)
Osansa on varmasti myös saamattomuudella ja pelolla. En ole halunnut ottaa asiaa käsittelyyn, koska olen pelännyt siitä lähtevän purkautumaan jotain vielä kamalampaa. Tuttu paha on vierasta pahaa turvallisempi valinta. Tiedät kestäväsi sen. Alat olla sinut sen kanssa.
Sami näprää kännykkäänsä. Pojasta ei ota selvää. Tänään sillä ei edes ole takkia, vaan keltainen T-paita, jossa on iso gorillan pää. Annakin on huomannut saman ja iskee minulle silmää.
– Onko Samilla siskopuolensa kuva T-paidassa? Anna lohkaisi.
– Te olette niin nokkelia, Nora nauroi.
– Kai ymmärrätte, että gorillalle tuollaiset naukujat ovat alkupaloja.
– Gorillat ovat kasvissyöjiä, Anna tiesi.
– Missä nuo tuollaiset ovat muotia?
Nora tökkää urbaania turbaaniani etusormellaan.
– Eivät kai missään. Ehkä jossain Bagdadissa. Ei minua kiinnosta mitkään muodit. Kyllähän sinä sen jo tiedät.
– Minä en kyllä kehtaisi, mutta ei millään pahalla. Tuo on kyllä sellainen viritys, joka oikein huutaa: ”Haluatko turbaasi?”
Kuinkakohan monta kertaa olen kuullut tuon ”ei millään pahalla” -iskulauseen Noran sanomana.
– Tämä ei voi tuottaa sinullekaan mitään iloa.
Nora tekee kädellään ”jäkäti jäkäti”-elettä.
– Olisit sitten pysynyt poissa minun reviiriltäni.
– Sinähän se aina tunget seuraamme, Anna kiljaisi.
– Sellaista paikkaa ei olekaan, ettet sinä löytäisi meitä sieltä.
– Kerro minulle Nora, mitä minä olen tehnyt sinulle? Anna nyt jo vihdoinkin tulla. Olen yhtä isoa korvaa.
Noran silmissä välähtää yllättyneisyys. Yksinkertainen ja vakava kysymykseni yllättää hänet.
– Olisi reilua, että kertoisit, mitä olen tehnyt, sillä muuten en voi pyytää anteeksi. En voi pahoitella tekemääni tai sanomaani, jos en tiedä, mitä olen tehnyt väärin. Ole niin kiltti. Avaa silmäni.
Vaihdan vähän näkökulmaa. Kallistan venettä odottamattomaan suuntaan. Olen valmis ottamaan vaikka kaikki syyt niskoilleni saadakseni tämän pakkomielteiseksi muuttuneen hulluuden loppumaan. Tarjoan Noralle tyylikästä vapautusta. Hänen ei tarvitse kuin keksiä jotain, niin minä hyväksyn sen kyselemättä.
– Olenko katsonut sinua vähättelevästi?
Tarjoilen Noralle vaihtoehtoja, joista hän voi kasvojaan menettämättä valita mieleisensä.
– Olenko vitsaillut kustannuksellasi? Ollut töykeä? Sulkenut porukoista? Nauranut inhottavasti? Tönäissyt? Potkaissut pallopeleissä sääreen?
Ei reaktiota.
– Valehdellut? Ollut sietämätön tai ylimielinen? Kielinyt tai kannellut? Etuillut?
En keksi enää inhottavuuksia.
– Jotain? Ihan mitä vain.
Odotan. Odotan yhä. Sitten näen, miten jokin pyrkii vastahakoisesti ulos Norasta. Olen niin pirun toiveikas. Jospa vihdoinkin. Purista nyt ne ilmavaivat ulos, niin kaikkien henki kulkee paremmin.
– Jonne oli viime lauantaina meillä, Nora töksäytti minulle vahingoniloisesti.
– Se ei kaipaa sinua yhtään.
Tätä minä en ollut osannut odottaa.
– No, tuntuuko nyt hyvältä? Nora matki aiempia puheitani.
– Voi, eikö sinusta tunnu hyvältä? Voi, voi! Miten sinä nyt selviät?
Nora tönäisee Samia.
– Lähdetään. Täällä on ihan paskaa seuraa.
Kaksikko nostaa maahan heittämänsä polkupyörät pystyyn.
– Ajakaa varovasti, Anna toivotteli.
– Missä teidän kypäränne ovat?
– Sinun perseessäsi, Nora vastasi tyhjentävästi.
– Sellaista. Osasin kyllä jo epäillä, että siellähän ne ovat, Anna totesi.
Emme ala haukkua Noraa. Päätimme jo pari vuotta sitten pyrkivämme välttelemään törkyn puhumista selän takana. Hengitys alkaa vain haista.
– No, oli tästä jotain hyötyä, Anna silitti selkääni rauhoittavasti.
– Mitä muka?
– Nyt ainakin tiedän syyn jatkuvaan ummetukseeni.
(jatkuu)
Ihanan suven ihanaa sunnuntaita sinulle!
Ystävyydellä,
Nina
