I
“Älä astu paskaan”, Orvokki varoitti miestään, joka kävellessäänkin uhkapelasi kevyesti. Vilin kännykässä kerätyt atomit olivat juuri käynnistelemässä loppuriehaansa. Mies oli viimeksi aamulla muokannut rahansiirtorajojaan, sillä hän, jos kuka, ansaitsi vähän iloa elämäänsä. Hän ansaitsi ja tarvitsi. Netin bingosaleissa sentään oli eri huoneita, joissa kaikissa hänellä oli monia ystäviä.
Merilintujen ulostekasoista saattoi valmistaa vaikka ruutia. Senkin Orvokki tiesi. Niin, ja ennen vanhaan geishat poistivat meikkejään linnunulostevoiteella. Ennen vanhaan. Se oli hänestä kiva sana. Sopivan laaja. Ennen vanhaan oli kaikkea maailman alkuräjähdyksestä eiliseen. Se kattoi kaiken muun paitsi tämänpäiväisen.
“Siitähän sinä tiedät kaiken. Paskasta.”
Orvokin katse jäi kiinni pudonneeseen oksaan. Tarpeeksi kauan kun tuijotti ihan mitä vain, siinä alkoi nähdä kirjoitusta. Ihan väkisinkin asiat alkoivat mennä itsestään jonkinlaisiin ryhmiin, jotka halusivat kertoa jotakin. Orvokki oli melko varma, että koko universumi suorastaan sykki tarinaa. Se oli turhauttavaa, sillä hänellä ei ollut keinoja päästä perille mihinkään olennaiseen. Joskus hänestä ihan pienen tuokion, tuokkosellisen, tuntui kuin hän olisi oivaltanut jotain. Pitkä käytävä ilmestyi. Samettiverho kosketti olkapäätä. Ikävä kyllä, hyvin nopeasti sininen lasi peitti kaiken näkyvyyden. Paksu ja sininen pullonpohjalasi myös soi lähes väkivaltaisesti peittäen näin löysälle kerityt alleen.
“Haloo! Hoopo!”
Orvokki piti kyllä hassun kuuloisista sanoista. Sellaisista kuin parahultainen. Se tarkoitti juuri sopivaa. Se oli kovin surullinen sana. Ei se, että oli yhtä, tarkoittanut, etteikö olisi voinut olla myös jotain toista. Oli ihan mahdollista olla samaan aikaan sekä hassu että surullinen. Aurinko paistoi, kun satoi, ja ihminen nauroi kesken itkunsa. Sellaista tapahtui joka päivä jossain. Vastakohtaisuudet olivat usein rakennettua ympäristöä, eivät luonnon muotoja.
Hän oli hoopo. Välillä pöljä. Ne olivat hilpeitä sanoja, jotka eivät ikinä tarkoittaneet mitään. Ne saattoi vetää takaisin, mutta silti ne jäivät oleilemaan. Siihen nähden, että ne olivat usein vain huonoa tuulta, niillä oli voimaa liikutella osia jopa kokonaisista kylistä. Sysätä venekuntia kareille.
Se kaikki. Vain ohimennen.
Vili muisti yhden virolaisen työkaverinsa kertoneen, että ei-niin-hyvännäköisillä oli myös paha luonne. Katkera ja kaunainen. Se kuulemma päti aina, ihan matemaattisen tarkasti.
Vili ei halunnut tyytyä, joten hänen oli oltava tyytymätön. Tyytymättömyys vaati paljon työtä. Koko ajan piti olla huolellinen, ettei vain synnyttänyt vääriä mielikuvia. Huokauksiakin oli niin monenlaisia. Eilen häneltä oli melkein päässyt mielihyvän äännähdys. Miten se olikaan ollut raaka, sellainen keskeneräinen, tosi ruma. Onneksi hän ei ollut ehtinyt rikkoa itseään sen teräviin reunoihin. (Suodattimiin pitää vaihtaa uudet suodatintyynyt ja ehkä tiivisteet.) Tyytyväisyyttä piti varoa. Se johti tilanteeseen, jossa ei saanut mitä ansaitsi. Hän ansaitsi kaiken, mitä tarvitsi ja vielä paljon enemmän, sillä olihan viikossakin vapaapäiviä, eikä farkuilla voinut mennä juhliin.
Tyytyväistä halveksivat kaikki. Tyytyväinen oli aina vähään tyytyjä. Köyhä ja kurja ja kipeä. Rikas ja menestyvä ei tyytynyt koskaan mihinkään. Häntä ajoi tyytymättömyys.
Mersuilla ja Porscheilla ja Bugateilla.
Ansaittu saatiin kai voimakkaasti tekemisen kautta. Pelkällä olemisella vain löydettiin jotain sattumanvaraista.
Tympeä kasviöljyn tuoksu levisi kuin käskystä läheisestä hampurilaispaikasta. Drive-in-kaistalla oli kuusi autoa. Neljä valkoista, yksi hopeanharmaa ja yksi musta. Harmaassa autossa suudeltiin. He molemmat näkivät sen. Sen oli pakko olla kielisuudelma. Kukaan ei ollut koskaan kameleontin kielellään puhdistanut Orvokin sisintä.
Oikeastaan, Orvokin oli helppo kuvitella suuhunsa kaksi samanaikaista kieltä. Mikä olisikaan ihanampaa kuin olla yhdessä kumppaninsa kanssa keskiaasialainen kaksikielinen jousisoitin.
Naiset kestivät kipua miehiä paremmin. Orvokki tunki kädet taskuihinsa. Niiden pohjalla ei ollut kuin puoliksi purkautunut sauma. Hetkeksi hän sulki silmänsä. Joskus ennen vanhaan äiti oli sanonut, että hyviä asioita tapahtui, kun sulki silmänsä. Hän oli noudattanut neuvoa. Hyviä asioita ei ollut tapahtunut, mutta hän oli välttynyt todistamasta niitä pahimpia.
Terassin muovisen rottinkituolin selkänojalle laskeutunut lintu näytti ihan pikkuruiselta mangustilta. Orvokki ja Vili katselivat sieluun asti paprikamajoneesilla täytettyjä uskovaisia. Tässä pyhässä paikassa mikään ei ollut kovin monimutkaista. Raamatutkin olivat hyvin esillä. Sähköisten ruokalistojen äärellä maailma luotiin aina uudestaan.
Terveellisestä ja halvasta saatiin aikaan kallista ja epäterveellistä. Sekin oli taikatemppu. Alkemiaa.
II
“Ei se koskaan vaihtamalla ole parantunut”, hymähti puolituttu, jolle Orvokki joutui takaa yllätettynä avautumaan. Aukaisussa tarvittiin purkinavaajaa ja kirveen hamarapuolta.
Terävää kirvestä voi käyttää myös teloituksissa. Onneksi tämä vain etäisesti muistutti keskiaikaista mestausta.
“Eihän kenellekään koskaan anneta enempää kuin vain sen verran, mitä hän jaksaa kantaa.”
Osin tuttu heitteli Orvokkia viisasten kivillä. Ja, jotta satujen maaginen luku sanoisi toden, kolmas hyväntahtoinen syvämiete putosi kolahtaen (kuin nektari) Orvokin varpaille.
“Kyllä se siitä sitten.”
Piste. Tähän tuli aina piste.
Myrkky, joka tappoi eliön. Kaatolovi puun kyljessä. Timber! Puu kaatuu! Olipa kerran vähättely ja lohdutus. Onneksi kaikella ei sentään ollut tänään tarkoitustaan.
“Niin.”
Orvokki tarvitsi huoneeseen kanssansa itsensä Jadekeisarin tai ainakin kaikki paikalliset jumaluudet. Hän tyhjensi vihreän Pringles-purkin, muttei jaksanut askarrella siitä kynätelinettä, linnunpönttöä tai rannerenkaita. Hyvää tarkoittava ei aina tarkoittanut hyvää.
Nämä olivat vain ajatuksia Orvokissa. Hän istui viininpunaisessa nojatuolissa. Abstraktissa sommitelmassa, joka ei esittänyt erityisesti mitään, vaikka se kertoi kaiken lähes kaikesta.
Orvokki kaipasi ystävällistä korttelia ja tunteellista musiikkia, johon hän voisi salassa samastua. Rakkautta hän tohti tökkiä vain ajatuksissaan olevilla pitkillä kepeillä.
Se Oikea oli huono nimi, joka ei mairitellut ketään. Ei oikeasti. Hirveä taakka olla jollekin Se Oikea. Hän ei halunnut olla sellainen, eikä hän tarvinnut sellaista.
Orvokki levitti entiset pianistin sormensa kahdeksi viuhkaksi pöydälle.
“Joidenkin mielestä meistä kaikista pitäisi tulla jotain. Jospa minusta tuleekin minä. Pikkunolo ja yhä hämmentynyt minä.”
Aasinkorvan lehdet olivat sydämiä. Alin sydämistä oli pienin.
Auringon laskiessa vainajat pääsivät tuonpuoleiseen. Orvokki seurasi niiden levollista menoa. Kaikkialla oli pisaroita.
Voi olla, että hänen pitäisi lähteä vielä monta kertaa. Ehkä jopa joka kerta. Mistä hitosta sen voisi etukäteen tietää.
Itseään hän ei jättäisi koskaan. Sen hän päätti, ja sormien väliin laskeutuivat keltaiset perhoset. Keltaiset, ja kaikilla muillakin väreillä.
