Luot minuuttiaikataulun, vedät viivoja samaa tarkoittavien sanojen välille, suunnittelet kattauksia, vuorosanoja ja piirrät karttaan reittisi, jossa ei ole tietöitä tai peltipoliiseja. Lopulta löydät itsesi sanoihisi kompastuneena pikaruokapaikan autokaistalta, liikennevirhemaksu odottaa kärsivällisesti hansikaslokerossa.
Voit menettää hermosi, järkesi, tajuntasi, sillä hallintahan ikään kuin petti jo. Voit tietysti aina repiä siniset pelihoususi tai viskata vesilintua.
Voisit myös ihan vain pistää jalalla koreasti.
Isotkin asiat menevät vallan toisin, muttei se välttämättä ole hunningolle menoa. Olin nuorena varma, etten mene koskaan naimisiin. En tuntenut liian montaa onnellista avioparia. En edes sellaisia, jotka olisivat osanneet tai jaksaneet uskottavasti teeskennellä kyseistä olotilaa. Lapsiakaan en tulevaan aikuisen elämääni osannut kaivata. Raskaana olevaa piti työntää mäet ylös, ja hänen kaulassaan oleva munakello hälytti varoitusta lähestyvästä raskausmyrkytyksestä. Hänen miehensä, joka ei liiemmin arvostanut tulevaa isän rooliaan, oli luultavasti vankilassa, mutta vapautuisi pian, ja kirjoittaisi toki kaipaavia kirjeitään.
Ei, minusta ei ollut siihen ahtaaseen kliseeseen, jossa oli liian paljon teräviä kulmia.
Menin jossain vaiheessa kuitenkin vihille siinä parinkympin mustassa alennusrekkihameessani, kauppatorin läpi kulkiessani ostin ne kolme viininpunaista harjaneilikan oksaa. Sanoin kai tahdon, ja minusta otettiin kuva, jossa hymyilen, ja puoli päätäni on mahtunut kuvaan. Lapsiakin sain. Peräti kaksi. Ensin pojan, joka hyppi puskiin. Melkein heti perään, yhdeksän vuotta myöhemmin, sain tytön. Silloin minulla oli myös sekarotuinen narttukoira, joka hävisi välillä ojiin. Ja, päätypala rivitaloa.
(Suvi Anniina, Kuiskaus, 2010.)
Kaikki vakavaoireisen kliseen merkit siis. Olin ehkä välillä paperiviilloilla, mutta onnellinen kaikesta siitä, minkä olin saanut, vaikken ollut osannut sitä itselleni aamujen alussa kuvitellakaan.
Resorissa on paras paikka. Siellä on tilaa muutoksille ja yllätyksille, viime hetken käännöksille ja viisastumiselle. Jos kaikki menisi aina suunnitelmien mukaan, mitä mieltä olisi edes elää?
Listallamme olevien mahdollisuuksien lisäksi on lukemattomia mahdollisuuksia, joista emme tiedä mitään. Niitä esitellään vain pyydettäessä, eikä meillä ole nimiä pyytää. On siis käytettävä mielikuvitusta.
Saisinko kokeilla tuota ylähyllyllä olevaa mustarastasnaaraan väristä yötä, jonka vaaleassa kurkussa tähdenlennot laulavat.
Olen sekä narun päässä, että se, joka pitelee narua.
*******
Alkukirjaimille alistetun ruokalistan keskiviikkoinen ape on kehuttu keitto keräkaalista. Oli niin nopea valmistaa, että melkein hävettää.
*******
Ilo on sittenkin tärkein.
Ystävyydellä,
Nina
(Helene Schjerfbeck, Äiti ja lapsi, 1917, Ateneumin taidemuseo.)
