Töölöllään

Nainen saattoi olla surrealistisesta maalauksesta. Hänen vaatteissaan oli jäämiä vieraista ihmisistä. Maa raksui hänen allaan kuin paahtoleipä. Uni veti häntä puoleensa, mutta sitä piti vastustaa. Naisen sydämessä oli vanhanaikaisen kaappikellon pulssi.

Hän oli kärsinyt rajusta krapulasta jo kolme päivää, vaikka oli absolutisti. Naisen sielu oli juoppo. Sen tonninpainoinen pää makasi hänen rinnoillaan, eikä hän saanut kunnolla henkeä, vaan hengittäminen piti tietoisesti tehdä. Sisään ja ulos. Välillä naisen onnistui mennä sisään kipuun. Hyväksyminen oli rentoutta, ja teki kivun siedettäväksi.

Nämä hetket olivat styroksisia. Hauraita, valkoisia levyjä, joista revittiin pieniä palloja, jotka sähköisinä takertuivat hiuksiin ja kämmenselkiin, ja jotka menivät minne tahtoivat, eikä hän saanut niistä otetta. Miten sellaisesta, joka ei itsekään tiennyt, mitä seuraavaksi aikoi, voisi saada otteen?

Hetkittäin hän eli hyvässä olossa. Juuri sen verran, että sen vieminen tuli joka kerta yllätyksenä, uutena asiana.

Tuntui kuin kaikki olisivat puhuneet hänelle välikäsien kautta. Sellainen oli loukkaavaa, teki kaikesta keltaista, ja keltaisuus oli merkki sairaudesta. Naapurikin oli ruma ja lihava mies, muttei ollut kertaakaan yrittänyt iskeä häntä. Sellainen välinpitämättömyys oli loukkaavaa. Miehen jutteleminen ei ollut kertaakaan muistuttanut flirttailua.

Maailma oli bento-boksi. Blendereissä pyörivät pitkät juomasekoitukset, ”Rakkautta iltapäivällä”. Siihen tuli tummaa rommia, mansikkalikööriä, kookoskermaa, appelsiinimehua, sokerilientä, vispikermaa ja mansikkaa. Kaunis juoma. Mitä sitten?

Tienvarsien lavat olivat täynnä vanhoja ristinpuita, joita sai käyttää sisustukseen. Niistä oli mahdollista rakentaa vaikka pitkä, hieno ruokapöytä. Nainen potki tölkkiä edellään. Jos hän nyt keräisi jonkun toisen tyhjentämän tölkin, hänen pitäisi ehkä merkitä se tulona veroilmoitukseen. Itse asiassa, ei hän voisi edes kumartua noukkimaan sitä, sillä hän ei ollut suorittanut tieturvakorttia.

Naista vastaan käveli joukko porisevia ihmisiä, joilla oli paljon hyviä suosituksia. Prinssiaskeettien löysissä housuissa oli raitoja. Päälakikohouma oli suuri kuhmu eilisillan juhlista. Kangaskassissa käsinkirjoitetut ohjeet silmävoimistelusta, jonka pitäisi edistää verenkiertoa silmien alueella. Lopullinen valaistuminen näet vaati hyvin kehittyneen näkökyvyn.

Vihollistemme ohella myös luotettumme ja rakkaamme voivat loukata meitä, jopa tappaa meidät.

Orionin suuri sumu itki jossain hänen kanssaan. Supernovajäänne. Pimeä sumu, joka ei juurikaan säteillyt tai heijastanut valoa. Tappavassa kauneudessa lepääminen, kasteinen maa ja kylmyys, helpotti hengittämistä. Kun aurinko alkoi lämmittää planeettaa nimeltä maa, usva haihtui. Kaikki pyhäinhohteet, jotka vain muistuttivat sädekehiä, lopettivat olemassaolonsa. Nekin olivat vain pieniä vesipisaroita.

Niin hänkin.

53-vuotias äiti soitti valittaakseen 76-vuotiaasta äidistään ja 55-vuotiaasta veljestään. Kutsui kylään, johon hänen pitäisi viedä mukanaan omat ja toistenkin pullat. Viime vuonna äitiä oli paikattu sairaalassa. Paikattu hänellä itsellään, sillä väliseinäaukon päälle oli ommeltu sydänpussista tehty paikka. Se oli hieno tapa tulla korjatuksi.

Ensi vuonna hän pitäisi kirjastossa ensimmäisen taidenäyttelynsä. Hän vannoi.

Kävelin eilen tunteja Töölössä, ihailin ja ihmettelin maailman kauneutta.

Lempeää lauantaita!

Ystävällisin terveisin,

Nina