Runo 1
Nielen pieniä kyitä
koppelon jauhinkiviin,
röykkiöhautoihin.
Me,
jalattomat,
uoman kuivuudessa,
suremme,
masuunikuonaa polkuanturoissamme.
Pöydällä kädet
sairaan kellertävää pullonpohjalasia,
ylälaatikossa kynsien sirpit, viikatteet,
kirjopikarililja kukkasiilissä.
Kaikki odottavat
uutta viistoa imupintaa.
Bingosali on jäänyt auki.
Kuuma ghee valuu kirkastetusta Auringosta.
Hyttysten luurangot
kovetetun nestemäisen muovin sisällä
pimeässä loistavia pyhimyksiä.
Poistuessamme
sihisevänä sihisevinä,
laatikkojen pohjat
putoilevat
paskan painosta.
Runo 2
Niin kauan kuin pitelet,
kuolevan luukudokseni
mikroskooppikuvassa
van Goghin auringonkukkia.
Kaikki kaksitoista.
Runo 3
Hän tyytyi vähään ja paljoon.
Vaikkei valinnut, joku valitsi väärin.
Yliajettu ja -ajaja.
“En ole koskaan” -seurapelaaja.
Muut olivat Tangerissa taskut täynnä topaaseja.
Apokalyptinen vulva
unelmiensa vankina,
keinonahkaisissa osioissa,
sopimattomissa lisukkeissa, asusteissa, laitteissa.
Herkkänä huijattu tyytymään kesävihantaan, kun
karkuun pääsivät tosirakkaudet,
voittamattomat virtuoosit,
ainavihannat.
Liiton pohja
Ø 25 cm
200 g
1,59 €.
Arkit ovat lopulta aina arkkuja.
Määräkokoisista tulee ennen pitkää arkkivihollisia.
Eikä sodasta ole koskaan luomaan sivistystä.
Jäljelle jää
ihmetys, itsevarjostettu
autio alue.
Ruho 1
Tien varressa makaa myrkynvihreään jouluvillapaitaan pukeutunut tai puettu peura.
Kaulassaan oviseppele.
Leveässä sorkassaan Samsoniten tietokonekassi.
Kaikki taajuudet kohisevat kylmän valkoisina.
Olen täynnä kahvilassa keksittyä yltäkylläisten filosofiaa.
Aivopestynä ylistän minää.
Matkalla artesaanipitsalle koen depersonalisaatiota, dissosiaatiota ja derealisaatiota.
Sankarit ovat huonolaatuista multaa. Voittoseppele on suruseppele.