Lapsuus on siitä erikoinen paikka, ettei se lopu koskaan. Yleensä se istuu takapenkillä, ja kun vilkaiset sitä imukupilla kiiinnitetystä taustapeilistäsi, se iskee silmää juuri sillä tavalla, ettet osaa sanoa sen ”tahtoisuuksista” mitään. Oliko se hyvän- vai pahantahtoinen muistutus olemassaolosta?
On aikoja, jolloin lapsuus kömpii viereesi pelkääjän paikalle. Ei se liiku ovien kautta niin kuin muut, vaan työntyy ylipitkine raajoineen penkkien välistä. Sen viitan helma takertuu käsijarruun ja vaihdekeppiin, muttei se huomaa mitään, sillä se näkee vain sinut. Näkee sinun imevän vasenta peukaloasi. Tuntee tarrapapiljotin, joka on vahingossa jäänyt vaippaasi. Se iloitsee kanssasi, kun aamulla huomaat oppineesi yön aikana lukemaan.
Sinä ajelutat sitä ympäri kyliä. Se osoittaa sormellaan asioita, ja nyt sinulla on nimi niistä useimmille. Talitiainen, omenapuu, pesäpallomaila, siilo. Sinulla on hahmo ja suku myös useimmille tunteille, tiloille ja oloille. Toisaalta, olet jo oppinut tietämään, että suurin osa niistä on kiedottu taikinakääröön. Nakkipiilot ja paimenten piiraat ovat suosikkiherkkujamme.
Toisinaan lapsuus kumartuu ylitsesi, avaa oven ja työntää sinut tien varteen. Se ottaa paikkasi ohjaimissa ja polkimissa. Ajat pikavuoroilla ja pimeillä takseilla, kiskoilla kulkevilla ja toisinaan ihan vain kohoavissa ilmavirroissa tai ajatusten voimalla, muttet saa sitä kiinni.
Sillä, sitä ei voi saada kiinni. Sekin muuttuu koko ajan. Hammaspeikosta hammaskeijuun. Eikä se vielä mitään, että lapsuutesi toisinaan ikävöi ja inhoaa sinua, haluaa pitää kädestä tai käsivarren mitan päässä. Sinussa on paljon myös muiden lapsuutta.
Katsot mustavalkoista valokuvaa, jossa äitisi hiihtää siskonsa ja isänsä kanssa. Tiedät paitsi, mitä he sanovat, myös mitä he ajattelevat. Tunnet talviauringon, lumen painon ja rakenteen, miellyttämisenhalun, huolen huomisesta koulupäivästä, puristavan saappaan, irtirevityn sivun, ryppyisen nenäliinan. Olit mukana jo silloin. Tulet aina olemaan.
*******
Sata sanaa 1
Aika moni tiesi Terhiä paremmin, mikä oli hänelle parhaaksi. Joskus jopa täysin vieraat ja ennenkokemattomat ihmiset osasivat yhdellä katseella löytää hänelle oikeat ravintosuositukset, menomestat ja seksuaalisen nautinnon lähteet.
– Syö paskaa!
– Mee helvettiin siitä!
– Ime munaa!
Eniten hinttejä ja tipsejä sai kuitenkin niiltä, jotka pelasivat vanhoja pelejä, sellaisia kuin tikulla silmään (Mikado) ja toisellekin kuoppaa kaivan, kun itse siihen lankesin (Fortuna).
Jokainen uusi jäsen toi ulkoa tullessaan säkissään valoa pimeään. Se valo oli vakuus. Ja sinetti. Koskaan et muuttua saa.
Terhi repii kuvakaappaukset, poistuu selittelemättä ryhmistä, joihin hänet on lupaa kysymättä liitetty, ei osallistu enää Arvaa kuka? -peliin.
*******
Sata sanaa 2
Hänen piirinsä ja sen ääret sanoineen sekä tekoineen olivat ketjuuntuneet ja siitä tiivistyneet pitkäksi keihääksi, jonka hän nyt heitti keskelle merta. Upoksissa ei ole heti unohduksissa, mutta tämä oli alku. Itselleen jättämiään sanoja ja aihioita maistellessaan, Meri silitti kiveä ja rantaa sen ja itsensä alla. Hän halusi luopumalla saada takaisin tekijänoikeudet omaan itseensä.
Meri halusi maadoittaa itsensä tähän rantaan ja mereen, joka oli ennen kaikkea sana ja saattaja. Niin oikeita sanoja ei yksikään ihminen ollut koskaan kyennyt yhtä kauniisti ilmaisemaan.
Hän halusi taipua ja liplattaa meren, ei kieliopin, mukaan. Hän oli Meren. Tänä suuren nollauksen päivänä, meri oli täynnä pelastusrenkaita.
*******
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
Kesän kuumin päivä. Maisema on kuin maalauksesta, ja minä sovin hyvin siihen. Minulla on taas poikaystävä. Emme roiku toistemme liepeissä kiinni, pelkkä tietoisuus toisen olemassaolosta riittää. Olen pyytänyt Samia tapaamaan minut kirjaston edessä.
– Tiedäthän, ettemme voi enää jatkaa näitä salaisia tapaamisia, nyt kun sinulla on taas poikaystävä.
– Heh, heh.
Istumme ruskeaksi kulottuneelle nurmikkokaistaleelle. Tarjoan Samille ranskalaisia pastilleja, jotka ovat sulaneet tahmaiseksi mämmimassaksi.
– Miten Bulldog pärjää, kun sinä olet täällä?
– Huonosti. Soittelemme päivittäin ja hän lähettää paljon viestejä.
– Joissa kertoo, miten ankeaa hänellä nyt on? arvelin.
– Niin, no, hänellä on vaikeaa.
Sami on kova selittelemään Bulldogin käytöstä.
– Olemme tavanneet ainakin kerran viikossa. Eihän täältä ole meille kuin parisenkymmentä kilometriä. Käyn samalla kotona.
Äiti on hyvä ruoanlaittaja, mitä samaa ei voi sanoa Noran äidistä, joka on enemmänkin lämmittäjä-tyyppiä. Mikroon ja odotellaan kilahdusta, jos hyvin käy.
– Jäikö hänelle mitään jälkiseuraamuksia pahoinpitelystä?
– Päätä särkee päivittäin. Jäykkä niska. Ontumista. Kaikkea pientä remppaa vaativaa kremppaa.
– Kuule Sami, onko Nora tavannut Bulldogin?
– Ei Noraa uskaltaisi sille esitellä. Noralla on terävä kieli, ja Bulldog on herkkä kaveri.
– Entä minut? Osaan olla hienotunteinen.
Osaanko? Bulldog ei kuulostanut sellaiselta kaverilta, joka välttämättä haluaisi tutustua minuun, joka menen välillä pitkin seiniä kuin pallosalama.
– Miksi?
– Miksi ei?
Vastakysymys on aina hyvä hämääjä. Sen kun tekee tarpeeksi monta kertaa, toisella menee pää sekaisin.
– Sinulla on näköjään uudet lenkkarit ja ne ovat hienot, mistä niitä voi ostaa?
Imarteluakin voi yrittää.
– Voisit esitellä minulle seutujasi, takkikokoelmasi ja äitisi, joka on varmasti mahtava, koska sinäkin olet mukava tai ainakin sinusta on tulossa mukava, eikö olekin?
– En tajua mitään. Seutujasi?
Juuri se on tarkoitukseni. Sekoittaa Sami niin, ettei hän tajua, miksi suostui ja mihin. Pitää puhua niin paljon, ettei toiselle jää tilaa ajatella järkevästi.
– Minulla on muitakin asioita sinne päin, kun pitää käydä sarjakuvakaupassa varastamassa uusia ideoita ja samalla voisin vaikka antaa ystävällesi päähierontaa. Olenko kertonut lukeneeni intialaisen päähieronta -oppaan ajatuksella läpi? Moni on saanut helpotusta hieronnastani, joten minulla saattaa olla parantava kosketus. Mitä? On se mahdollista. Kyllä sellaisia kosketuksia on olemassa.
– Bulldog ei taida nauttia vieraiden ihmisten kosketuksesta.
– No, en minä ole vieras kauan. Minuun on helppo tutustua, olen iloinen ja sosiaalinen ja tulen hyvin toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Olen myös ahkera ja omaan hyvät käytöstavat.
Kuulostaa ihan työpaikkahakemukselta. Luin kerran yhden äidin kirjoittaman hakemuksen ja siinä oli juuri jotain tuollaista. Nähtävästi sillä ei ole niin väliä, onko se kaikki totta. Äidin käytöstavoissa on kyllä parantamisen varaa.
– Sinä olet ehkä ratkiriemukas, mutta Bulldog ei. Ette pitäisi toisistanne.
– Minä teen hänestä iloisen.
– Ehkä hän ei halua olla iloinen.
-Pliis, pliis, pliis, läähätin.
Sami repii maasta tukon ruohoa ja on syövinään sitä.
– En ymmärrä itseäni, mutta tule sitten. Tulen niin katumaan tätä.
– Koska lähdetään?
– Ajattelin mennä ylihuomenna käymään.
– Sopii. Hymyile. Tästä tulee hauskaa! Me kaksi pienellä kesäreissulla.
Sami ei hymyile, joten tartun hänen poskiinsa vääntäen kevyesti suupieliä ylöspäin.
– Sinulla on kiva ja niin aito hymy.
Ylihuominen on keskiviikko. Tunnen oloni luokkaretkelle lähtijäksi seistessäni bussipysäkillä. Ylläni ei ole uusia vaatteita, mutta repussani on voipaperiin käärittyjä voileipiä. Sininen kyytimme saapuu ajallaan.
– Ihanaa matkustaa linja-autolla. Nämä penkit ovat ihanan pehmeät. Katso, miten ihanan keltaista tuo rypsi on. Mitä sinä yleensä teet bussissa?
– Nautin hiljaisuudesta, Jonne huokaisi.
– Ja välttelen ihana-sanojen turhaa toistamista.
En anna pojan ärtymyksen pilata iloani.
– Ihanaa, että pyysit minut mukaasi. Sinulla on ihania ideoita.
Sami hakkaa päätään etummaiseen penkkiin.
Käymme ensin Samin kotona. Jännää, miten kukaan ei koskaan vastaa mielikuvaa, jonka hänestä on puheiden perusteella luonut. Samin äiti ei ole pieni ja pyöreä. Ei muistuta lainkaan sellaista pörröistä maskottia, jonka voi kiinnittää reppuun heilumaan ja onnea tuomaan. Hänen suora ja kapea nenänsä sekä hienostuneet kasvonpiirteensä on lainattu entisajan aristokraateilta, mutta käytös on karjalaista stereotypiaa parhaimmillaan. Jos tämä rempseä nainen on yksinäinen, hän on sitä omasta tahdostaan. Kun ruoka on hyvää ja seura vielä parempaa, ollaan elämän perimmäisten nautintojen äärellä.
Lähtiessä halaan Samin äidin luvaten tulla käymään uudestaan. Sami murjottaa ja sivelee viiksiään, jotka ovat kaksi punertavaa karvaa. Karvapolut johtavat kahteen pimeään sierainluolaan, joiden katoista riippuu karvaisia tippukiviä.
– Missä me tapaamme ystäväsi?
– Bulldog käski tulla Laajakankaan urheilukentälle.
– Missä se on?
– Pitää mennä paikallisbussilla.
– Luulin hänen asuvan tässä naapurissa? Missä hän sitten asuu?
– En tiedä.
– Et tiedä?
– Niinhän minä kai sanoin.
– Et ole käynyt hänen luonaan?
– Kiitos, kun kerroit sen minulle.
– Näettekö te aina samassa paikassa?
Ensin näyttää siltä, ettei Sami enää suostu vastaamaan uteluihini.
– Melkein aina eri paikassa.
Keltainen linja-auto haukkaa meidät valkosipulin tuoksuiseen sisukseensa. Ei oikein auta, vaikka muistelen valkosipulin terveysvaikutuksia.
– Puhelinnumeron avulla olisi helppoa selvittää asuinpaikka.
– Ei kiinnosta.
Vasemmalla mäen päällä on vanha keltainen puutalo, jota käytetään harrastelijateatterina. Olen käynyt siellä katsomassa näytelmiä. Esiintyjät eivät vaikuttaneet harrastelijoilta, vaan ammattilaisilta. Väliajalla söin molemmilla kerroilla vaaleanpunaisen ja ylimakean mazariinileivoksen. Poskia alkoi kutittaa sisäpuolelta, muttei raappiminen auttanut. Se kulki jossain seinien väleissä.
– Hänellä on prepaid-liittymä.
– Kiva.
– Tarkoitan, ettei siitä voi selvittää hänen asuinpaikkaansa.
Tapaamme Bulldogin urheilukentällä. Hän makaa korkeushyppypaikan sinisellä patjalla. Poika tai mies, miten sen nyt ottaa, hätkähtää minut nähdessään. Sami ei selvästikään ole kertonut ylimääräisestä tulokkaasta. Odotin Marilyn Mansonia, jotain romanttista sarjamurhaajaa tai jännittävää vaihtoehtoihmistä, mutta kohtaan epäsiistin miehen, jolla on rasvainen tukka ja alkoholilta haiseva hengitys. Lähempää katsottuna Bulldog näyttää paljon väitettyä 17 vuotta vanhemmalta.
– Ketä sinä roikotat mukanasi?
– Tämä on Rilla, minun kaverini.
Bulldog ei vastaa tervehdykseeni. Ajatus siitä, että Samilla voisi olla muitakin ystäviä, ei selvästi miellytä häntä.
– Tuonko minä kavereita mukanani? Tuonko?
– No, et, Sami änkytti.
Bulldog pyörittelee käsissään jotain. Se on muovinen kolmioviivain.
– Tänään on ollut huono päivä. Päätä on särkenyt niin hemmetisti.
Yritän näyttää osaaottavalta, vaikken juuri tunne mainittavaa sääliä. Minulla on aina ollut sellaiseen liian hyvä hajuaisti. Bulldog on vain rehellisenkaltainen tuote. Olen nähnyt kaupoissa juuston- ja makkaran kaltaisia elintarvikkeita, jotka herättävät minussa aina sen saman kysymyksen. Miksi joku haluaa aidon sijasta jotain, mikä vain etäisesti muistuttaa alkuperäistä? Eikö kannattaisi sitten haluta jotain ihan muuta, joka olisi oma itsensä, eikä minkään kaltainen?
– On se kuitenkin onni, etten rampautunut pysyvästi. Jäi vain vähän tätä ontumista, mutta lääkärien mukaan tämän kanssa oppii elämään.
Samin ryhti putoaa. Kaikki kukkomaisuus, joka hänelle normaalisti on tyypillistä, häviää. Pidän enemmän kukkoilusta. Ehdottomasti.
– En pysty keskittymään mihinkään asialliseen hommaan, kun pahoinpitely nousee koko ajan mieleen. Öisin näen painajaisia ja päivisin tuskin uskallan liikkua ulkona. Tämä on hermoja raastavaa.
Syyllistämiskakkaa roiskuu oikein urakalla Samin päälle. Sitä on silmätkin niin täynnä, ettei poika näe enää totuutta. Näin etäämmältä katsottuna huomaa kaikenlaisia outoja yksityiskohtia, jotka voisivat naurattaa, jos tilanne olisi toinen.
Sami selittää tekemisiään, muttei Bulldogia juuri näytä kiinnostavan Samin kesäpuuhat. Onneksi kärsivä ilme säilyy kuitenkin koko ajan.
– Minulla olisi kahdenkeskistä asiaa. Tule tuonne vähän syrjemmälle.
Sami on kuin hyvin koulutettu koira. Kulkee vierellä ja sovittaa askeleensa omistajansa rytmiin. He kulkevat niityn reunaan asti, joten edes superkuulostani ei ole nyt hyötyä. Voin vain seurata kaksikon ilmeitä ja arvuutella. Sitten näen jotain huolestuttavaa. Sami antaa Bulldogille rahaa. Paha, paha juttu! Mies rytistää setelin tai setelit huolettomasti mustien farkkujensa etutaskuun.
Sami palaa aikalisältään huolestuneen näköisenä varoen katsomasta minua silmiin.
– Huomiseen, Bulldog huikkasi lähtien ontumaan metsäpolulle päin. Seuraan miehen kulkua katseellani. Metsänreunan saavutettuaan hän äkkiä lakkaa ontumasta. Ihmetyttääkö ihmeparaneminen minua? Ei, sillä uskon vahvasti ihmeisiin. Uskon myös siihen, ettei kaikki ole aina, miltä näyttää.
– Huomiseen? minä ihmettelin.
Sami kieltäytyy puhumasta minulle.
– Ethän ole ennen antanut Bulldogille rahaa?
Sami puristelee poskiaan, vaikkei olekaan taikinaa.
– Ethän? toistin lujemmin.
– Vasta sen pahoinpitelyn jälkeen.
Kaikki sisäelimeni huutavat: ”Eiiiii.”
– Miksi?
– Se vain tuntuu oikealta.
– Lainasit?
Sami kohauttaa harteitaan.
– Kai minä annoin.
Vaikka mitä siitä. Kummassakaan tapauksessa Sami ei saa rahojaan takaisin. Joskus lainaaminen on vain varastamisen sivistyneempi ilmaisu.
En oikeasti tiedä edes, mistä aloittaisin. Eikö Sami ymmärrä, etteivät ystävyys ja raha kuulu yhteen. Jos joku vaatii ystävyyden tai rakkauden alkumetreillä rahaa, se on aina epäilyttävää. Jos toisen huomiosta ja välittämisestä pitää maksaa, kyseessä ei ole aito asia.
– Ystävyyden pitäisi olla ilmaista.
– Bulldog ei pysty käymään edes töissä, kun kivut ovat niin kovat.
– Et usko tuota itsekään. Ihan totta, Sami, kävikö hän muka töissä ennen pahoinpitelyä?
– Ehkä.
– Missä?
– Mistä minä tiedän. En minä ole samanlainen utelija kuin sinä.
– Mitä hän on opiskellut tai mikä on hänen juttunsa?
– Haista Rilla jo.
Niinpä tietenkin. Kun ei pystytä vastaamaan, turvaudutaan haistatteluun.
– Suomessa on sosiaaliturva, joka takaa työttömillekin toimeentulon. Eikö teillä koulussa opetettu sitä?
– Ei kai se mihinkään riitä.
– Minä olen sinun puolellasi, muistutin.
– Ei hän kuitenkaan niin köyhä ja kurja ole, etteikö voisi juopotella.
– Miten niin?
– Onko sinulla nuha?
– Se on varmaan partavettä, Sami murahti vaisuna.
– Ne sisältävät alkoholia.
-Tai, ehkä se on suuvettä, huokaisin.
-Niissäkin on usein alkoholia.
Uskoo, ken tahtoo.
– Mistä sinulla on ylimääräistä rahaa?
– Olen saanut viime aikoina vähän enemmän. Katsos, kun minua säälitään, sillä olen isätön raukka ja ihan sekaisin. Niin, ja olen pummannut kaikki Noran rahat.
Kotimatkalla juttelen kaikkea muuta pistäen sopiviin väleihin viattoman oloisia kysymyksiä. Haluan tietää huomisen tapaamispaikan ja -ajan. Vähemmän kiinnostunutta näytellen saa helpommin vastaukset selville, kun Sami luulee minun jo luovuttaneen. Hän ei tiedä sänkyni yläpuolella olevasta taulusta, jossa lukee: ”Älä koskaan luovuta.” Kortin kuvassa pieni sammakko ja iso kurki ovat menossa naimisiin. Yleensähän kurki olisi nauttinut sammakon lounaakseen. (On kyllä olemassa myös lintuja syöviä sammakoita, joten joskus roolit voivat vaihtua, ja se vasta hauskaa onkin, mutta ihan eri tarina.)
Anna on heti mukana. Hän on ykkösehdokkaani hankaliin ja ahtaisiin paikkoihin, myös huomiseen tapaamiseen Laajakankaan urheilukentällä kello kolme paikallista aikaa.
– Pari päivää sitten Sami vielä ärsytti meitä, nyt me puolustamme häntä vapaaehtoisesti, oikeastaan väkisin.
Olemme metsänreunassa, katajien takana, päivystämässä jo puoli tuntia ennen H-hetkeä.
Bulldog saapuu paikalle kännykkään puhuen.
– Huomaatko? Ei merkkiäkään ontumisesta. Vaiva ilmaantuu vasta Samin tultua.
Mies nauraa äänekkäästi puhelimeen. Eilinen alakulo on täysin poissa.
– Tuolta Sami tulee.
Bulldog huomaa saman. Lopettaa puhelun, vetää hiukset kasvoilleen, etsii mahdollisimman epäluonnollisen näköisen asennon ja pudottaa kostutustippoja silmiinsä. Ymmärrän oitis teon merkityksen.
– Katso Anna, noin isot miehet itkevät.
Samin askel on raskas ja vastahakoinen. Suu voi suoltaa vaikka millaisia sanoja, mutta eleet ja olemus paljastavat totuuden. Vastaat ”samoin” toisen rakkaudentunnustukseen, mutta silmäsi harhailevat, kätesi puristuvat nyrkkiin ja kehosi kieltäytyy halauksesta. Keholla valehteleminen on yllättävän vaikeaa. Keho oli ensin, sitten vasta tuli puhe, joten kehossa on paljon enemmän aitoa ja suodattamatonta.
Bulldog nousee patjalta ja linkuttaa Samin luokse. Puuskittainen yskänkohtaus pakottaa miehen ottamaan Samin olkapäästä tukea.
– Hallelujaa! Uusimpana oireena saapui hinkuyskä.
Tarjoan Annalle kuivattuja, makeita karpaloita.
Mitä enemmän Bulldog puhuu sitä hiljaisemmaksi Sami käy.
Kaikkein vaarallisimpia tuntuvat olevan ihmiset, jotka eivät arvosta edes omaa elämäänsä. He voivat mennä äärimmäisyyksiin, sillä millään ei ole mitään väliä.
– Mitä hän oikeasti haluaa Samista?
Sami lähtee hartiat lysyssä kävelemään bussipysäkille päin. Bulldog jää makoilemaan korkeushyppypaikalle.
– Näitkö?
Anna nyökkää. Bulldog näyttää Samin hitaasti pakenevalle selälle keskisormea. Soittaa sitten taas puhelimellaan jonnekin ja jatkaa aiemmin keskenjäänyttä nauruaan.
– Mitä nyt tehdään?
– Yritetään seurata.
Otan repusta lippiksen painaen sen syvälle päähäni. Vielä aurinkolasit, ja minua ei voi enää yhdistää eiliseen tyttöön. Annamme miehelle etumatkaa.
Bulldog suorastaan hiihtää eteenpäin pitkine jalkoineen. Saan samalla tehtyä intervallitreenini. Puhelun lopetettuaan mies työntää päänsä sisään korvanapit. Kävelemme omakotitaloalueen läpi, ohitamme harmaansinisiä, punamullanpunaisia ja keltaisia taloja, joissa kaikissa asuu mainosten mukaan vain onnellisia perheitä. Kävelemme noin kymmenen minuuttia, kunnes poikkeamme päätieltä vasemmalle. Se on pieni hiekkatie, joka alkaa loivalla, mutta pitkällä ylämäellä. Viiden minuutin jälkeen jätämme hiekkatien ja siirrymme metsäpolulle, jonka vasemmalla puolella nousee korkea kallio. Olen melko varma, ettei Bulldog ole havainnut meitä, vaikka koirilla yleensä hyvä vainu onkin. Hän on feikkikoira.
Kallion päältä kuuluu monenlaista möykkää: naurua, huutoa, kilinää, jopa laulua. (Joku laulaa Eppu Normaalin ”Murheellisten laulujen maata”, jossa Turmiolan Tommi herää taas henkiin.)
Piilotamme itsemme kallionkielekkeen alle. Tajuan vasta nyt, ettei tämä ole leikkiä, ja me emme ole Viisikosta. Anna ei ole kirjan Anne ja minä en ole hänen serkkunsa Paula, joka haluaa olla Pauli, vaikka poikatyttö olenkin. Tämä saattaa olla kaikkea muuta kuin viisasta ja turvallista. Ensi kerralla mietin ainakin kaksi minuuttia ennen kuin ryntään (ja vien parhaan ystäväni) keskelle tällaista rauhanajan sotatilaa.
– Saitko sen suostumaan? käheä ääni tiedusteli ”leiriin” palanneelta Bulldogilta.
Kuulen tölkin avautumisen äänen, jota seuraa ahnasta juomista ja nielemistä sekä lopulta, metrin pituinen röyhtäisy, jolla on sätkivät jalat.
– Äänitä, kuiskasin Annalle. Hänestä on tulossa vakituinen ääninainen näissä oudoissa projekteissamme.
– Suostuiko? Minähän, hitto vieköön, jopa itkin. Yrittihän se olla vähän nenäkäs. Kehtasi sanoa, ettei minun tarvitse joka kerta selittää, kuinka huonosti voin. Vastasin siihen nätisti, että jos olen hiljaa, niin sinä luulet minun voivan hyvin. Sanoin, että olisi väärin teeskennellä olevansa kunnossa, kun ei ole. Siihen se roikale vastasi, että häntä kohtaan se olisi huomaavaista. Voitteko kuvitella, huomaavaista? Ihan vieras sana minulle.
Koko joukko räjähtää yhteisnauruun. Uusia tölkkejä korkataan ja vanhat litistetään hyppimällä niiden päällä. Eivät ole kuulleet kierrätyksestä.
– Eilinen oli kyllä huippu. Tajusin heti, ettei se utelias likka ollut yhtä helppo tapaus kuin Sami.
Anna nostaa peukalon pystyyn.
– Huomasin sen haistelevan minua.
– Älä siitä sitten huoli. Se veti itseensä samalla niin paljon liuottimia, että on koko loppuvuoden sekaisin.
Tupakat syttyvät.
– Sanoin äsken sille pojalle tarvitsevani nopeasti jostain pari tonnia. Se valahti kalpeaksi. Sanoi, ettei hänellä ole sellaisia summia. Johon minä kiiruhdin heti vakuuttelemaan, etten ollut edes ajatellut häntä. Hänhän on minun hyvä ystäväni, ja auttanut minua jo ihan liikaa.
– Ystävä, joku toisti ja taas kaikki nauravat.
(jatkuu)
Paljain jaloin.
Ystävyydellä,
Nina
