-Totuudella ei ole nettisivuja. Se ei vastaa yhdestäkään puhelinnumerosta. Se ei ole mukava, ei käytä deodoranttia tai syö siististi. Totuus on ruma, yksinäinen ja köyhä.
-Syyllisyys se on, joka kerää tämän syödyn keskivartaloon.
-Rahat ja ihmiset liikkuvat enää sähköisesti.
-Kylmä heikentää ainoaa, joka minussa on. Pintaverenkiertoa.
-Kaikki jää lopulta kesken. Jopa nämä hiton ajatukset.
-Tavallisten asioiden tekemisessä on oma lohdullinen rytminsä. Perunat kolisevat kattilassa. Valokatkaisin napsahtaa. Polkupyörän jarru kirahtaa.
-Hemingway sanoo kaikkien todella pahojen asioiden juontavan juurensa viattomuudesta.
-Suurissa nopeuksissa aika hidastuu. Jos haluat elää kauan, liiku vauhdikkaasti.
-Jos pelasti tuhotakseen, oliko silloin pelastaja vai tuhoaja?
-Kongonsimpansseilla ei ollut aikaa sotimiseen. Niiden kaikki aika kului paneskelemiseen.
-Ihmiset elävät eri pituisen jakson kuolemansa jälkeen, mutta ei sen tarvitse kertoa mitään kuolleesta.
Järkevä
Hän oli järkevä ihminen. Jos ympärillä olevien ihmisten olisi pitänyt määritellä hänet yhdellä sanalla, se se olisi varmasti ollut. Järkevä. Vähän kuin munakello. Tai hajulukko, joka esti paskan hajun tulemisen sisäilmaan. Jonkun oli kai aina oltava järkevä. Muuten kaikki romahti.
Ei hän siitä nauttinut. Järkevänä olemisesta. Olisi kyllä mielihyvin lahjoittanut seuraavalle. Pistänyt kiertoon kuin taloyhtiön hallituksen puheenjohtajan viran, mutta hänen ei sallittu sitä tehdä, sillä kukaan ei halunnut järkevää lahjaa, pehmeää sukkapakettia, vastaanottaa. Kerran hän oli melkein onnistunut hämäämään. Pakannut kalsarit kauko-ohjattavan pahvilaatikkoon, mutta jotenkin se löysi taas tiensä hänen ovelleen, ravisteli kynnysmaton ja oikaisi ovikranssin.
Ei hänestä ollut olemaan mikään Julie Andrews. Nunna, joka ryhtyi vapaaehtoisesti seitsemän lapsen äidiksi, juoksenteli nauraen ja kädet harallaan niityllä esiliinassaan ja lauloi korkealta kaikki sata valkoista hammasta pimeässä hohtaen. Ei. Hän oli järkevä ilman tanssiaskelia ja korkeaa ilmanalaa.
Ei hän mikään kokoharmaa silti ollut. Ekologista Gudrun Sjödéniä ja kotikutsuilta tilattua raikasta Friendtexiä löytyi kaapista. Ja joskus hän seilasi kuningatarveneellä, sai sen sulamaan suussa.
Sunnuntain lehden reunaan hän kirjoitti yksi kaksi kolme ja tänään alkaa laihdutuskuuri, eikä se ole muuta kuin syömisen vähentämistä ja neljä viisi kuusi, sillä pitää olla toiveikas, kun kaikki, tai ainakin jokin, oli vielä mahdollista. Ei kukaan onneksi aloittanut oikeasti laihdutuskuuria sunnuntaina. Jumalakin oli sen kieltänyt. Illalla hän sulki kaiken rasteista, laski rispaantuneet liput saloista. Seitsemän ja kahdeksan, sammutti valot, vaikka se oli merkki hämähäkeille, jotka söivät häntä jo nyt, elävältä. Yhdeksän ja kymmenen, yöllä muut viholliset saapuivat tilausbusseilla uneen, ja niillä kaikilla oli uskollisuutta tunnustavat kaulahuivit.
Hän ei halunnut olla kuin keskiaikainen taitelija, maalata kirjaimellisesti piruja seinille, vaikka ne hyviltä seuramiehiltä näyttivätkin, toisin kuin maalausten pyhimykset ja apostolit, jotka eivät koskaan hymyilleet.
Mihin tästä menisi? Hän oli luonteva kuin kubistinen laatikkotaide. Täynnä salattuja hypnagogisia aistiharhoja. Kaikkialla mongolisapeleita. Niin teräviä, ettei niillä halkaisu tehnyt lainkaan kipeää.
Ehkä rakkaus oli todellakin vain lihas, joka käyttämättömänä surkastui, tyhjeni pelkiksi rypytetyiksi pallinnahoiksi. Ehkä hän oli ollut edellisessä elämässään Jean-Paul Sartre, eksistentialisti, jonka mukaan kaikki oli mieletöntä.
Hän näkee, miten kanat lentävät ulkona ilman päitä.
Kari
Kari oli hakemassa paskatöihin. (Sitä sanaa ei saa julkisesti käyttää, sillä kaikki työ on yhtä arvokasta. Jiihaa! Toiset työt vain ovat toisia arvostetumpia.) Hänen haastattelijallaan oli ohjelma, joka Karin vastausten perusteella laski hänen pisteensä. Sitten, samalla tapaa kuin psykiatrin vastaanotolla, tulos katsottiin taulukosta. Psykiatri katsoi, minkä tai mitkä diagnoosit antoi, ja haastattelija katsoi, saisiko hän työn, jota kukaan ei halunnut, mutta monen se oli otettava.
100 pistettä tai yli = Älä palkkaa missään nimessä. Liian koulutettu. Narsisti, egoisti, viinitietäjä, feministi, idealisti, elitisti. Vaarallinen! Pitää shakista. Käyttää pöytäliinaa. Tietää hankaluuksia. Kyseenalaistaja.
86 – 99 pistettä = Älä palkkaa. Yhä ärsyttävä. Naureskelija. Aktivisti, anarkisti, humanisti. Tietää paremmin kuin muut ja kertoo sen. On mielipiteitä, poliittisia vakaumuksia ja jäsenkortteja. Pelaa tennistä vakiovuorolla.
50 – 86 pistettä = Palkkaa. Vaaraton. Pitää itseään tavallisena suomalaisena ja kertoo sen. Hyvä nielemään (avara kurkunpää). Pysyy käyrillä ilman kuumaliimaa.
32 – 50 pistettä = Palkkaa. Vaaraton. Todennäköisesti hyvin nuori (suostuu kaikkeen). Ei ole vielä ottanut asioista selvää.
0 – 32 pistettä = Älä palkkaa. Ei osaa kirjoittaa nimeään työsopimukseen. Koomassa. Kuollut.
Huom. Käytä eri taulukkoa V (Value), jos joku hakee oikeisiin töihin, joista maksetaan oikeilla rahoilla (ei syreenin lehdillä ja voikukkakiehkuroilla tai puutulppaaneilla), työpaikalla on näköalahissejä ja thairavintoloita ja designia, valkoisia nahkasohvia, neukkareita, koulutuspäiviä, flow-tiloja ja englanninkielisiä ammattinimikkeitä (ei Sandwich Artist).
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
Äiti kertoi nuorena olleensa varsinainen perseennuolija. Hänellä oli ollut oma miellyttämisalan yrityksensä, jota ei ollut millään onnistunut lakkauttamaan.
”Sellaiset firmat ovat pitkäikäisiä. Rukoilin konkurssia, täydellistä asiakaskatoa ja pakkolunastusta, mutta olin ihan liian hyvä työssäni. Menestyin hyvin. Ei minun sallittu niin vain lopettaa.”
Perseennuolentapaikoissa on westernelokuvien saluunanovet, joita ei voi laittaa lukkoon. Ihmiset tulevat ja menevät mielensä mukaan, jättävät likaisia kengänjälkiä kaikkialle.
Perseennuolijaa kutsutaan nimillä kiltti, sievä ja ihan nätti. Ne ovat turvallisia sanoja. Nätti ja ihan sievä merkitsevät usein näkymättömyyttä ja vaarattomuutta. Kiltti taas on käsky: ”Seuraa! Tset, tset!” Se on myös uhkaus. ”Kukaan ei pidä sinusta enää, jos muutut.”
Ihan sievä, nätti ja kiltti ei saa koskaan suuttua. Hänellä ei ole sellaiseen oikeutta. On oltava nöyrä. Ravintolassa kiltti saa aina väärän annoksen, muttei kehtaa valittaa, kokki voisi loukkaantua ja tarjoilija ärsyyntyisi. Hän saa kassalla väärin rahasta takaisin, mutta ei halua nolata uutta kassapoikaa, joka hermoilee jo muutenkin. Kiltti hoitaa kaikille kortit ja paketit, varsinkin niille, joita inhoaa.
Kiltti on varsinainen syyllisyysmagneetti. Hän punastuu, vaikka on syytön. Maljakko on aina hänen rikkomansa, vaikka hän on sen hajoamisaikaan ollut kokonaan toisessa kaupungissa ja unessa. Kiltti on kova selittelemään. Hän tuntee tarvetta kuplamuovittaa ja topata kaiken sanomansa. Kiltillä ei ole omia mielipiteitä, ei omia mieltymyksiä. Hänestä raaka pihvi on yhtä hyvä kuin puolikypsä tai mediun. Riippuu siitä, kuka kysyy. Kiltti kulkee valmiiksi tallattuja reittejä, edellisten askeleissa. Kiltti ottaa huomioon kaikki muut, muttei itseään.
Kun joku nauraa kadulla, hän nauraa aina juuri kiltille. Ja se on väheksyvää naurua. Kiltin tehtävänä on aina hymyillä. Se on yhteisesti sovittu, kansainvälinen merkki siitä, että minulle sopii ihan kaikki, päättäkää te. Hymyllä osoitetaan vaarattomuutta.
Kiltti pelkää ja tuntee syyllisyyttä. Jos joku ihastuu kilttiin, hän jää valtavaan kiitollisuudenvelkaan ja hänen velvollisuutensa on ainakin yrittää maksaa vastaihastuksella.
Jos kiltti lopettaisi kiltteilyn, kuka häntä enää sietäisi? Eikö se ole juuri kiltteys, jonka ansiosta häntä juuri ja juuri siedetään? Jos se viedään, mitä jää?
Jos kiltti muuttuu, hänestä tulee todella tuhma. Tuhmempi kuin pahin kaikista. Pahaa hänestä ei varsinaisesti tule, sillä hyvyys ja pahuus ovat suuria sanoja, ja varattuina niille, jotka todella ovat jotain. Kiltteys ja tuhmuus ovat sievien ominaisuuksia, ja lasten.
Mietin äidin sanoja. Kiltteyttä on varmasti kahta lajiketta, ainakin. Onhan omenoitakin (Valkea kuulas, Lobo, Pirja…) ja makuja (hapan, makea, karvas…). On tervettä kiltteyttä ja vahingollista kiltteyttä. Ne ovat ihan erilaisesta materiaalista ja tuntuvat erilaisilta. Toinen vapauttaa, toinen kahlitsee.
Jos suomalaisiin sananlaskuihin on uskominen, elämä on läpeensä kamalaa. ”Ne sutor supra crepidem”, jonka mukaan suutarin täytyy pysyä lestissään, opetti jo vanha kansa. Kiltinkin kannattaa ymmärtää olla nolaamatta itseään havittelemalla jotain enemmän.
Äidillä ei ole enää vuosikymmeniin ollut Tmi Perseennuolentaa. Ihminen voi kasvaa, muuttua ja kouluttaa itseään. Nykyään äiti kestää sen, että ihmiset ovat toisinaan pettyneitä häneen. Hän kestää, vaikkei pistesijoista jaettaisikaan hänelle enää lakupötköjä. ”Ostan ihan itse omat lakupötköni.”
Isäkin on jäänyt kesälomalle. Ja keittiön kaapinovet ovat 24/7 auki. Isä kutsuu äitiä käveleväksi reklamaatioksi. Äiti vain ei voi ymmärtää, miten kaapin saa auki, muttei kiinni. Se kun on vain samanlainen kädenliike toiseen suuntaan.
– Minä haluan huomenna maaseudulle. Eletään Road movie -elokuva todeksi. Ajetaan hevonkuuseen ja nautitaan olosta keskellä ei mitään.
– Mitä siellä sitten on, jos ei ole mitään? ihmettelin.
– Thelma ja Louise, isä irvaili.
– Batesin motelli, veriset suihkuverhot, keinutuoli, pari märehtivää lehmää ja suohon uponnut traktori.
– Käyttäkää mielikuvitustanne, äiti ohjeisti.
-Älkää ajatelko niin kapeasti.
– Minussa ei ole paljon mitään kapeaa jäljellä. Tuskin näen jalkojani, isä valitti.
– ”Liika kuntoilu tappaa kaljavauvan”, lauloin Justimusta.
– ”…parisuhtees se oon mä kumpi meistä synnyttää.”
– Takaisin metsään siis, isä myöntyi. Hän myöntyy aina. Lopulta.
– Ei siitä kauaa vielä olekaan, kun esi-isäni vasta laskeutuivat männyistä.
Ovikello soi. Otan eteisen korista kissa-aurinkolasit ja pistän ne silmilleni.
– Mauu. Mouu.
Isot kissat mouruavat, pienet maukuvat ja vihaiset sähisevät.
– Kuka ihme se voi olla sunnuntai-iltana kahdeksalta? äiti mietti.
– Ehkä joku muukin innokas haluaa ilmoittautua mukaan hilpeälle retkellemme, isä kiusoitteli mennessään avaamaan ovea. Vaikka pitääkin yllätyksistä, oven avaamista äiti kammoaa. En tiedä, ketä hän odottaa tai pelkää tulevaksi.
– Haluan intohimoa, äiti kurnutti käsissään vihreät, silikoniset sammakkopatalaput, kokin käsinuket. Niillä voi leikkiä samalla, kun valmistaa ruokaa.
– En halua kuulla. Lal lal laa! Laa laa!
Mikään ei ole kiusallisempaa kuin omien vanhempien intohimot.
– En puhu nyt seksistä.
-Se vielä puuttuisi.
-Takoitan syvää elämää.
-Osta lapio!
Isä tulee hämmentyneenä keittiön ovelle.
– Rillalle on vieras.
Jonne. Jonne on raahautunut viimeisillä voimillaan luokseni anelemaan anteeksiantoa. Hänen ihonsa on rakkuloilla, huulet kuivuneet valkoisiksi pökäleiksi, käsivarret täynnä kaktuksenpiikkejä. Minä puhdistan ja sidon hänen haavansa ja tarjoan kannullisen jäävettä.
– Eikä, suustani pääsi.
Olli, vastuuvalmentaja helvetin kyisiltä pallokentiltä, kurkkaa keittiöön. Äidin viheltely katkeaa. Pullalautasella notkunut Herra Huonekärpäsen pikkuserkku, ulostaa vaniljarinkelin päälle pari pientä suklaanonparellia.
– Tuota, Olli aloitti kankeasti.
– Olin leirillä Rillan valmentajana.
Isä ja äiti katsovat toisiaan. Äiti pyörittää silmiään, isä teeskentelee silittävänsä huoneeseen tullutta Koiraa. Oikeaa vahtikoiraa, joka vasta nyt havahtuu vieraaseen ja haukahtaa kerran. Muodon vuoksi. Vahtiminen on näet Koiran työtä. Siitä sille maksetaan hyvää palkkaa, naudan vatsalaukkua ja reisiluita ja kuivattuja siankorvia. Koira huomaa siivekkään pikkuserkun ja innostuu. Olli pelästyy. Luulee Koiran hyökkäävän kimppuunsa.
– Se on ihan kiltti, isä lohdutti. Ja valehteli samalla. Kyllä Koira osasi olla vähän vaarallinenkin.
– Iso, mutta kiltti, äiti myötäili. Ja valehteli vain toisesta asiasta, sillä Koira on todella iso. Lehmä ilman maidontuotantoa. Poni ilman ratsastusmahdollisuutta.
– Istu, isä kehotti työntäen Ollin tuolille.
– Ota kahvia, äitikin havahtui ja alkoi pohtia vaikeaa valintaa. Muki vai kahvikuppi? Brutaali vai hienostunut? Äiti katsoo Ollin suuria sormia, lapiokäsiä. Olli ei saisi etusormeaan tungettua pienen kahvikupin kapeaan korvaan, joten muki siis. Kahvikupin kanssa taistelua olisi ollutkin liian nautinnollista seurata.
– Arvaat varmaan, miksi tulin? Olli katsoi minua.
– En kyllä, vastasin tarkoittaen ensimmäistä sanaa, vaikka vastauksessani ovatkin läsnä molemmat vaihtoehdot. Minua ei jännitä. Jos hän on tullut jatkamaan alamittaista halveksuntaansa, minulla on ainakin kotikenttäetu. Ja luottopelaajat kentällä.
– Rilla on varmasti kertonut kaiken.
– Minä en taida tietää mistään mitään, isä katsoi äitiä syyttävästi.
– Taaskaan.
– Ei se vielä mitään, mutta kun minäkään en tiedä.
Kahvia kaatuu, paitsi kuppeihin, myös isän iltapäivälehden päälle, suoraan tunnetun missin poskille. Suihkurusketus leviää hiljalleen kuin Dalin taskukello pöydältä.
Mikä on huomionarvoista, kumpikaan vanhemmista ei esitä kysymystä: ”Mitä sinä olet mennyt tekemään?” Siksi olen heistä aika hittolaisen ylpeä.
Hetken Ollin kasvoilla paistaa pieni katumus. Äiti asettaa kahvimukin miehen eteen ja työntää pöydällä jo valmiina ollutta pullalautasta lähemmäksi. Äiti siirtyy nojaamaan keittiön ovenpieleen tukkien samalla ulospääsyn. Ajatustenlukija.
Hämmentynyt Olli tarvitsee käsilleen jotain tekemistä, joten hän tarttuu vaniljarinkeliin. Nonparellipäällysteiseen. Kiitokseni pikkuserkulle! Palkkion voi lunastaa Kärpästen herran kulmabaarista, ”Sontiksesta”.
– Niin? äiti köhisi kysyvästi. Hän pyörittää hiuskaistaletta sormiensa välissä, kuten usein ollessaan keskittynyt.
Olli aloittaa kopallisella partikkeleita.
– Niin. No. Joo.
– Minä olen pahoillani.
Haluaisin kaivaa nenääni. Mitä enemmän yritän välttää nenäni ajattelemista sitä enemmän sitä kutittaa.
– Rilla oli täysin sijaiskärsijä.
– Oletko sinä kärsinyt? äiti karjaisi niin, että Koira kiirehtii pelästyneenä pöydän alle.
– Millaisesta kärsimisestä nyt mahdetaan puhua?
Isä alkaa kääriä paidanhihojaan. Alkaa. Ihan varmasti alkaa, vaikka onkin täysi pasifisti.
– Minulla on huoltajuuskiista meneillään.
– Jaaha, isä hämmentyi aiheenvaihdoksesta.
– Ei kuitenkaan tuon meidän Lemmikin kanssa?
– Lemmikin? Olli kauhisteli.
– Tuon koiran?
– Mitä Koirasta? äiti ihmetteli.
– Se on ihan kiltti.
Koira tulee esille pöydän alta kuullessaan nimeään kutsuttavan lempeällä äänellä.
– Ei kai nyt minun kanssani, höpsö, äiti naurahti isälle.
– Missä välissä minä nyt kaikkialle ehtisin?
– Ei sinusta tiedä.
Äiti tirskahtaa. Minä en kestä.
– Lemmikki on äitini, selitin Ollille.
– Ahaa, hauska tutustua tai no, hauska ja hauska.
– Mitä? äiti ihmetteli.
– Tarkoitan, että kun tämä tilanne on nyt tällainen, mies selvensi.
– Ei minulla mitään lemmikkejä vastaan ole. Ei koiria, äitejä tai kukkasia. Kaikki kelpaavat.
– Vai niin, äiti hymähti.
– Se on vähän huonoa huoltajuuskiistassa sellainen.
– Mikä?
– Jos kaikki kelpaa. Koirat, äidit ja kukkaset.
– Millaisista kukkasista nyt mahdetaan puhua? isä ihmetteli. Hän epäili jonkinlaista symboliikkaa.
– Voi kun…, aloitti Olli.
Koira lipaisee miehen käsivartta. Olli yrittää muuttua näkymättömäksi, mutta harva osaa sen taidon. Criss Angel osaa, mutta hän onkin tajunnanräjäyttäjä. Ja komea kuin mikä.
– Voikukkasista? isä ymmärsi.
– No, niitä mekin olemme syöneet.
Apua. Äidin lempiaihe. Yksi niistä.
– Voikukista saa loistavaa salaattia. Se on kätevää, menet ulos ja revit nurmikolta. Me annamme voikukkien kukkia. Ja ovathan ne kauniitakin. Miksi istuttaa kalliita kukkia, kun luonto tarjoaa niitä jokaiselle yllin kyllin? Onhan se jonkinlaista ironiaa, ostaa kaupasta kukkia, vaikka niitä on piha täynnä.
– Oletko kokeillut paahtaa voikukan juuria? isä kumartui Ollin puoleen kiinnostuneena.
Oikeastaan vasta nyt tajuan ensimmäisen kerran, ettei isä eroakaan niin kovin paljoa äidistä. Joskus olen ihmetellyt, miten ne kaksi oikein päätyivät yhteen, mutta nyt alan ymmärtää.
– En minä mitään, mutta…, Olli yritti taas jatkaa alkuperäistä kertomustaan.
– Kerran sinä teit voikukista sitä simaa, isä muisteli kaihoisasti.
– Minä sitten pidin siitä.
– Olipa se mukavasti sanottu, äiti loisti.
– Minulla olisi nyt tätä, vähemmän mukavaa kerrottavaa, Olli korotti ääntään. Kärpäsenkakassa taisi olla puhtia antavia kivennäisaineita.
– Minä olen uuvuttavassa tilanteessa ja nyt en tarkoita pelkästään tätä tilannetta.
– Olemmeko me uuvuttavia? äiti nyrpisti nenäänsä, jota me yleisesti kutsumme suvun perunanenäksi. Suvussamme on edelleen paljon maanviljelijöitä, ja ihminen alkaa muistuttaa niitä, joiden kanssa viettää eniten aikaansa.
Enää vastuuvalmentaja ei suostu luovuttamaan puheenvuoroaan.
– Kohdistin ärtymykseni vieraaseen tyttöön, siis sinuun, kun en omaanikaan voinut. Minulla ei ole enää kotia, on vain asunto, kaksio, joka sekin on usein pimeänä.
– Olet siis joutunut muuttamaan pois kodistasi? isä ihmetteli.
– Ei rakas, äiti tuhahti tuskastuneena.
– Hän ei ole maksanut sähkölaskuaan.
Äiti ja isä nauravat vitsille. Äiti lyö käsillä polviinsa.
– Pimeässä näkee paremmin sisälle päin, joten ei se välttämättä huonoa sinulle tee, äiti jakoi filosofisen viisauden yhä nikotellen.
– Voit keskittyä paremmin itsetutkiskeluun.
– Lapseni ja hänen äitinsä muuttivat pois luotani, joten jäin kotiini yksin, ja nyt se on enää pelkkä asunto.
– Tyttäresi on jotakuinkin Rillan ikäinen? isä johdatteli tarinaa eteenpäin.
-Tai muistuttaa Rillaa? Ja sinulla menivät ajatuksissa tytöt sekaisin. Kyllä sellaisen voi ymmärtää.
– Tyttäreni on kohta puolivuotias. Ja kalju.
– Sehän on somaa, äiti ihasteli.
– Tyttäreni on äitinsä puolella, ja kaikessa minua vastaan.
(jatkuu)
Taianomaista tiistaita!
Ystävyydellä,
Nina
