Billie Eilish ei taida tuntea erityistä sympatiaa minua ja kipeää kättäni kohtaan, vaan näyttää lähinnä kyllästyneeltä. Ehkä häntä huimaa korkealla rinnuksillani, hah. Ehkä hän on yhä kylmissään niiden pakastevihannespussien vuoksi. Kaikkein todennäköisintä on, että hänestä sen, joka hankkii koiria riesakseen, pitää ottaa vastaan myös nämä sivuvaikutukset. Oikeassahan hän on!
Ehkä olen hänestä vain hiton naurettava. Vanha ämmä, jolla on hänen kuvansa paidassaan. Minulta tivattiin eilen naureskellen, tiedänkö edes yhtään Eilishin biisiä nimeltä. Minä tiesin! Itse asiassa, kaksikin. Se oli kyllä makea piste kotiin päin.
Minkä hemmetin takia minulle aina käy noin? Ihmisen ensimmäisiä kysymyksiä, kun jotain tapahtuu. Jotain kielteistä, miinusmerkkistä. Voisihan sitä myös huokaista helpotuksesta, ettei käynyt tämän pahemmin.
Olisin voinut kaatuessani halkaista kalloni kiveen. Kallon, joka on kuin tilkitsemätön pesä, joka kukkuu kuin kaukainen käki ja josta on kaikki munat rosvottu. Pienempi koirista olisi voinut pelistä innostuessaan ryhtyä golfammattilaiseksi, sillä golfin huipulle kiipeävät ovat vuosi vuodelta nuorempia. Näin olisin menettänyt koirani huippu-urheilulle.
Vaihtaisitko? Uskaltaisitko vaihtaa osia jonkun superrikkaan ja extramahtiupean ja tositosikuuluisan kanssa? Mistä voisit ikinä tietää, mitä kaikkea hän sisällään kantaa? Jos juuri se, mitä hän hautoo, olisi sinulle liian kuumaa, kestämätöntä?
Jokaisella on jotain. Niin uskon.
Olen elämässäni joutunut miettimään kysymyksiä oikeutuksesta ja oikeasta, niin kuin me kaikki. Milloin on oikeus saada tarpeekseen? Paljonko yrittämistä on riittävästi? Miten nopeasti lupauksen jälkeen sen voi rikkoa? Missä mittakaavassa on lupa muuttaa mieltään?
Sosiaalisuuden vaatimukset kihahtavat kiukaaseen sihisten. Höyry täyttää huoneen, ja se on kuin pieni häpeä, joka ikinen kerta. Jos ihmiset ympärillä ovat kovin sosiaalisia, mutta itse olet eri tavalla seurallinen. Vaatimattomammin. Miksi se hävettää? Miksi se hävettää, jos on hyvä olla? Miksi se hävettää, jos on hyvä olla, vaikka se on vähän?
Häpeä on hirveä riesa!
Nykyään vaadin saada itse määritellä omat rytmini ja haluni. Ei minua kiinnosta miettiä, montako ihmistä tulee osallistumaan hautajaisiini, joita en halua edes järjestettävän.
Kumia polttamalla tuhoaa vain sitä itseään. Itseään.
Lähellä maata
Kukkapääkaupungissa sisustettiin muovikasveilla,
eikä sielläkään säästöliekillä eläminen
välttämättä johtanut pitkään,
saati hyvään elämään.
Vankilat ja kirkot olivat tyhjiä,
kun anteeksiantamattomimmat
rikokset olivat itse tehtyjä lahjoja itselle.
Sylillinen ja siipiveikot
Tänään kaikki sudet,
korennot parittelevat lennossa.
Koira itsehoitaa ripulinsa syömällä
tuoretta hevonpaskaa.
Suon laidalla olevassa metallisiivessä lukee
“Liberation”,
sillan alle on spreijattu
“Refugees Welcome”,
mutta ne ovat vain yksittäisiä mielenilmauksia.
Aurinko on maltillinen sylillinen.
Huoltoaseman pihalla tavallinen kahvi,
sillä sen pitää olla aina myös rangaistus.
Edessä merestä leikattuja epävarmoja laattoja.
Narujalkojen päissä solmut.
Yritän selittää, ettei
minua kiinnosta rakennelmien,
vaan ympäristön,
erilaisuus.
Illalla tapaan sivistymättömiä sinkkuja,
kuten minäkin. Sisäinen
nopeusrajoitukseni 140,
vaikka vedän peräkärryä.
Seuraavat kuvat ovat juuri valmistuneesta kukkahuivista. Tai, tyypilliseen tapaan, voi sen laittaa kaulaankin tai pöydälle tai vaikka seinälle. Kävin näyttämässä huivia pihan kukille, ja ne sanoivat muutama kaunista sanaa. Kiitos!
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
– Miten Michelangelo olisi Jumalan käden tehnyt? Onko avaruudessa maalaustarvikkeita?
Jos on, minä tulen viihtymään siellä.
– Ihan vain veistänyt valosta, hiekanjyvistä, mustista aukoista ja pimeästä aineesta, äiti mietiskeli haaveellisena.
– Hyvää lohta, isä palautti keskustelun maaplaneetalle.
Illalla luen nuorten jännitysromaania. Murhamysteereissä on aina paljon henkilöitä, jotta lukija saadaan eksytettyä jäljiltä. Todellisessa elämässä ilmeisin on usein syyllinen. Se, joka tulee avaamaan oven poliiseille. Televisiossa pidän eniten niistä etsivistä, jotka osaavat lukea yksityiskohtia, huomaavat sen, mikä muilta jää näkemättä.
Yksi lempilauseistani on omapäisen mentalisti, Patrick Janen: ”Jos valitsee taistelupaikan hyvin, voi voittaa jo ennen taistelua.” Mietin sitä usein. Se on niin totta.
Huomenna alkaa pelileiri, joka kestää seuraavat kolme päivää, perjantaista sunnuntaihin. Käyn aina kesäisin muutamilla lyhytleireillä. Sellaisilla, joista pääsee yöksi kotiin, sillä olen aika kova kuorsaamaan. Isä sanoo, etteivät kaikki rakennukset kestä rajattomasti järistystä. Jos on joustamattomat perustukset, voi käydä huonosti.
– Lähde mukaan torille, äiti pyysi.
– Tule vahtimaan, etten mene syömään luumumunkkeja.
Rasvaiset wienermunkit ovat äidin suosikkipullia. Kaikkien muiden lempileivonnaisten lisäksi, tietysti.
Jätämme auton parkkihalliin ja nousemme hissillä katutasolle. Tasolle, jossa ihmiset elävät. Tori on parkkihallia vastapäätä. Torilla kaikki ovat iloisia. Värikkäiden hedelmien, kasvisten ja kukkasten keskellä ei voi murjottaa.
– Oi ei.
Käännyn katsomaan äidin parkaisun syytä. Onko hän nähnyt vastustamattoman munkkirinkelin? Kerran kahvilassa äiti kumarsi mansikkaleivoksen edessä. Isä sanoi myyjälle, etteivät he olleet samaa porukkaa. ”Sinä nolaat minut tahallasi”, isä syytti äitiä myöhemmin ulkona. ”Minulla on oikeus olla oma itseni”, äiti puolustautui. Isä oli eri mieltä, mutta pian he suutelivat kaikkien nähden keskellä jalkakäytävää. Silloin oli taas minun vuoroni tulla nolatuksi.
– Tuolla, tuolla ja vielä tuollakin.
Äiti nyökkää torin kulmiin päin. Neliönmuotoisen torin kolmessa kulmassa istuu vanha nainen.
– Kerjäläisiä?
Helleraja on ylitetty, mutta naiset ovat pukeutuneet toppatakkeihin ja paksuihin huiveihin.
– Tuo ei ole oikea paikka mummoille. Mummot kuuluvat keinutuoleihin, omenapuiden alle, lavatansseihin, laitureille. Mummojenarvoisiin paikkoihin.
– Jokainen nainen on tulevaisuuden mummo, jos on onnekas.
Myönnän miettiväni joskus, millainen mummo minusta tulee.
– Yksi asia on muuttunut, äiti huokaisi.
– Ihmiset ovat tottuneet heihin. Harva edes kiusaantuu enää. Tästä on tullut ihan tavallista. Meidän ei tarvitse välittää heistä, sillä valtiovaltakin on neuvonut, ettei heille kannata osoittaa minkäänlaista vieraanvaraisuutta, jotta pääsemme heistä nopeammin eroon.
Menemme suomalaiseen versioon idän basaarista. Äiti ostaa neljä pitsanpuolikasta, neljä kanapatonkia ja neljä vesipulloa. Tasan 40 euroa kaikki yhteensä.
– Olisit voinut antaa jokaiselle kymmenen euroa, ehdotin helpompaa toimintatapaa. Isäni tytär.
– Haluan varmistaa, että mummot syövät nämä itse.
– Tuskin he näillä lintuja ryhtyvät ruokkimaan.
– Romanian romanit ovat muukalaisia kaikkialla, äiti kertoi minulle.
– Kamalaa, jos ei olisi kotia. Mihin sitä aina palaisi? Missä olisi se turvallinen paikka? Millaista olisi edes matkustaminen, jos ei tietäisi pääsevänsä pian kotiin?
Minua itkettää. Jotenkin ihan vähän jopa oksettaa.
Meillä ei ollut antaa rauhaa, ei rakkautta, ei suvaitsevaisuutta tai huonetta, jossa nämä kerjäävät naiset saisivat perheineen olla turvassa. Pitsalla tai patongilla ei vielä maailmaa muutettu.
Auttamisen ilo on vaihtunut turhautumiseen.
Ostamme torilta munakoisoja. Äiti aikoo tehdä moussakaa. Se on kreikkalaista, ja Kreikka on se toinen sinivalkoinen maa.
Ruokapöydässä minulla on vähän syntinen olo. Moussaka on hyvää, ja tuntuu pahalta, ettei sitä riitä koko maailmalle.
– Köyhyys näkyy ensimmäisenä ihmisten hampaissa.
Äidinkin ajatukset liikkuvat samoilla alueilla.
– On ollut lämmin päivä, isä yritti keventää.
– Köyhä tarvitsee hampaitaan 12 vuotta rikasta lyhyemmän ajan.
– Ensi viikolla kuulemma sataa, isä jatkoi.
– Köyhät elävät usein rikkaita lyhyemmän elämän, sillä heillä ei ole varaa kalliisiin yksityislääkäreihin ja lääkkeisiin ja yleensäkään itsensä hoitamiseen tai hemmotteluun. Rikas saa heti hoitoa, kun taas köyhä joutuu odottelemaan jonoissa joskus vuosia.
– Kyllä sade hyvää tekee viljelyksille, isä oli sinnikäs.
Hänellä on yhä näkemyksensä soveliaista ruokapöytäkeskusteluista.
– Kunnalliseen hammaslääkäriin on kevyesti yhdeksän kuukauden jono.
– Tästä tulee kaunis kesä.
– Niin tulee, äitikin vaihtoi vihdoin aihetta.
–Muuten, saimme tänään kutsun ilmaiselle lounaalle.
– Kuulostaa pelottavalta, tuumi isä, joka uskoi, ettei ilmaisia lounaita ollut olemassa.
– Saamme myös kivan yllätyksen.
– Kuka meidät on kutsunut?
– Lomaosaketyypit.
– Lomaosaketyypit?
– Niin. Kuuntelemme ensin esitelmän, jossa asiantuntija kertoo, miksemme voi elää ilman lomaosaketta. Lopuksi saamme ilmaisen lounaan seisovasta pöydästä.
– Yllätyksenä tulevat varmasti ne elämämme kalleimmat lihapullat, jotka syömme tilaisuudessa. Varmaan jotain 20 000 euroa per annos. En ole varma, kaipaanko sellaista yllätystä. Eikö kuitenkin vain ostettaisi tarjouksesta jauhelihaa?
– Joo, ja esitelmöitsijäkin on varmaan sivutoiminen hypnotisoija, pistin vielä paremmaksi.
(jatkuu)
Kesä on keskiviikko!
Ystävällisin terveisin,
Nina
