Sain yöllä vähän nukuttua. En tiedä, johtuiko se siitä, että käteni revähdysvamma on vähän parempi vai siitä, että alan tottua tähän kipuun. Ehkä molemmista. En ole varma, onko hyvä tulla liian tutuksi kivun kanssa, turtua siihen. Sallia sen tulla luonnolliseksi osaksi päiviä.
Pikaiset poiminnot
Lauantaina televisiosta tulleessa Clint Eastwoodin Täydellisessä maailmassa (1993) Kevin Costnerin esittämä Butch Hayes sanoo:
”Jos elämä on liian hidasta, paina vain kaasua.”
Netflixissä vaikuttava turkkilainen Doom of Love (2022) ei saanut pidettyä minua otteessaan loppuun asti, vaan siirryin miettimään puista palapeliä, jonka olen hävittänyt ja pyöreää, kuninkaallisen sinistä sohvatyynyä, joka maksaa kaupassa alle kolme euroa. Rakkautta ja joogaa yhdistävästä elokuvasta tarttui mukaani kuitenkin yksi ajatus:
”Mikään, mitä saa yrittämällä liikaa, ei tuota onnea.”
Onko oikean, hyvän ja tavoittelemisen arvoisen merkki se, että asian edestä joutuu kovasti ponnistelemaan vai se, että kaikki sujuu kepeästi ja melkein kuin itsestään? Olen ennenkin pohtinut tätä kysymystä. Jos vastoinkäymisiä on enemmän kuin laki sallii, pitäisikö ymmärtää, ettei tämä ole minua varten vai viekö sinnikkyys ja puskeminen lopulta aina oikeaan kohtaan.
Helppouden tuntua ja flow-tilaa on ehkä vähän syntistä arvostaa kulttuurissa, jossa kärsimys nähdään oleellisena osana ihmisen jalostumista ja kehittymistä.
Jatkuva kärsimys on mielestäni kuitenkin jotain muuta kuin vastoinkäyminen, kipu tai suru. Voiko pinttyneessä kärsimyksessä koskaan olla Made with Love -merkkiä? Pyöreä tarra kyllä sen pinnasta löytyy, mutta siinä lukee Self-made.
Kaikki tapahtuu jostain syystä, siihen en pysty lainkaan uskomaan. Tai siihen, että elämä testaa meitä. Ihan kuin elämä olisi jokin meistä irrallinen karvaolio kissankorvilla, pahankurinen ja järjiltään, joka leikkii kanssamme kuurupiiloa.
*******
Anthony de Mellon Havahtuminen (Awareness, 1990) on eräs lempikirjoistani, aina vaan. Kuuntele.
”Hän rakastaisi minua uhraten oman onnensa ja minä rakastaisin häntä uhraten oman onneni, ja siinä meitä olisi kaksi onnetonta ihmistä, mutta kauan eläköön rakkaus!” (s. 11)
”Kun näette, että kivi on kivi ja paperilappu on paperilappu, ette ajattele enää, että kivi on arvokas timantti tai pidä paperilappua miljardin dollarin shekkinä. Kun näette tämän, muututte.” (s. 119)
”…itse asiassa ei ole mitään, minne päästä, koska olemme siellä jo.” (s. 127)
”Minut ja teidät on opetettu olemaan itseemme tyytymättömiä. Tässä on pahan psykologinen juuri. Olemme aina itseemme tyytymättömiä, tyydyttämättömiä, olemme aina työntämässä.” (s. 137)
”Elätte vasta sitten, kun teistä on täysin yhdentekevää oletteko hengissä vai kuolette. Silloin te elätte.” (s. 147)
”Pettymys on kohdallani, ja sitä voi katsella. Hämmästytte havaitessanne, miten nopeasti se menee ohi.” (s. 154)
*******
En pidä numeroista. Pidän kirjaimista. Myönnän silti, että suuri osa elämää ja maailmaa on jonkinlaista matematiikkaa. Pidän kuitenkin numeroista samalla tavalla kuin Vincent Walder Mentalistissa (2021), joka on Camilla Läckbergin ja Henrik Fexeuksen trilleritrilogian avaus. Tämä on syy, miksi olen niin järjettömän hyvä päässäyhteenlaskuissa, vaikka muuten matematiikka lukiossakin hoitui lähinnä kokonaan sen olemassaolo unohtaen. Joskus asiat kyllä hoituvat sillä, että ne jätetään kokonaan rauhaan.
Oikeastaan vasta kirjan luettuani tajusin, etteivät kaikki ihmiset laske postilaatikoiden numeroita ja rekisterikilpien numeroita yhteen tai kasvata päässään yhteenlaskurimpsuja kuin virkattua pitsinauhaa. (6 + 6 = 12, 12 + 12 = 24, 24 + 24 = 48, 48 + 48 = 96, 96 + 96 = 192 jne… Ymmärsit varmaan kaavan. Tuota jatkan niin pitkään, kunnes tulee tenkkapoo, eli pitsinauhaa on nyplätty tarpeeksi.)
Kerroin äskettäin muutamille läheisilleni, että tiedän kaikkien lähiseudun postilaatikoiden yhteissummat. Lasken numerot aina yhteen niin pitkälle kuin mahdollista. (Neljän lähilaatikon yhteissummaksi tulee 30, mutta 3 + 0 lasketaan vielä yhteen, joten käteen jääkin vain vaivaiset kolme, ja se herättää kyllä kysymyksen, että kannattiko edes vaivautua.)
En ole ollut kertomatta siksi, että olisin hävennyt tekosiani, vaan siksi, etten ole tullut edes kiinnittäneeksi asiaan huomiota. Olin jokseenkin puolivilpittömästi hämmentynyt, kun kuulin, ettei kaikilla ole tätä niin viihdyttävää ja edullista harrastusta.
– Etkö oikeasti koskaan laske rekisterikilpien numeroita yhteen?
– En todellakaan.
– Etkö sitten myöskään käännä sanoja toisinpäin, ja kuulostele niitä?
-No, huh huh, en tosiaankaan.
Niin paljon todellakaan ja tosiaankaan. Mutta, enhän minäkään ymmärrä lintujen kieltä, vaikka tiedän erään, jolla sellainenkin taito on.
Olkoon sitten niin, mutta tuolta ison tien toiselta puolelta lähtee yksityistie metsään, ja hiekkatien viitassa olevien numeroiden summaksi tulee 82 eli 10 eli 1.
Ettäs tiedätte. Enkä välitä, jos joku haluaa käyttää tätä(kin) pikanttia yksityiskohtaa minua vastaan. Kuten eräs vihreä pikku-ukko Toy Story 2:ssa muinoin totesi. ”Tee pahimpasi!”
Että Zurg (tai Kanamies), jos luet tätä, terveisiä vaan!
Minullapa on yhdysmieli! Ja, keisariksi en edes haluaisi.
*******
Kaikissa tarinoissa on numeroita. Ihminen on täynnä kaikenlaisia lukuja. Satujen maaginen numero on kolme. Kaikkea on aina kolmittain: prinssejä, vastoinkäymisiä, tehtäviä ja toiveita. (Kaikki parhaat prinssit ratsastavat niin hitaasti, ja niiden tukka on niin liikkumattoman laatikkomainen, että prinsessan onkin parasta naida komeaa ja takatukalla varustettua lehmipaimenta, ainakin odotellessaan.)
On taikanumeroita, epäonnenlukuja, eräpäiviä, numerosarjoja, ympärysmittoja, viimeisiä käyttöpäiviä ja kouluarvosanoja. Tusinaan mahtuu 12, mutta tiulla munia saa 20, kun taas parissa on kaksi, tutisevassa puntissa 10 rasiaa ja ylikypsässä riisissä 500 arkkia, joissa jokaista eläintä kaksittain. On pedon lukuja (666, mutta kuten nyt tiedätte, oikeasti kyse on numerosta 9, joten ei ole mitään pelättävää), pyhiä lukuja (7), ja sitten on perjantai 13. päivä, jolloin vanhempi lapsistani on syntynyt Turun Heidekenillä.
Ja, kun yöllä herään, kello on aina 03.00. Sudet eivät ulvo, mutta ketut naukuvat.
*******
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
Menen uupuneena kotiin. Äiti ja isä eivät ole vielä palanneet romanttiselta ruokakiertueeltaan. En pyytänyt Annaa seurakseni, sillä minusta ei ole nyt pitämään seuraa edes parhaalle ystävälleni. Vien Koiran ulos. Sen täytyy saada pissata ainakin parikymmentä kertaa ja vastata saamiinsa hajuviesteihin.
Yöllä näen unta, että olen sairaalassa. Minua kuljetetaan pitkin kellareita, ja hoitaja nauraa minulle pudottaen samalla sylkeä kasvoilleni. Herään hoitajan lauseeseen: ”Tuossa iässä mennään enää jalat edellä.”
Ruokapöydässä huomaan, että varsinaiset tuohtumusten markkinapäivät ne vain jatkuvat. On äidin vuoro olla tolaltaan.
– Kävin aamupäivällä yhdessä virastossa hoitamassa asioitani. Arvatkaa, mitä ne kysyivät ensimmäiseksi?
– Toitko myös kahvileipää? isä ehdotti.
– Ovatko kaikki planeetallenne samanlaisia? ehdotin minä.
– Mitä? isä ihmetteli äidin nyrpeää ilmettä.
– Itsehän käskit arvaamaan. Minä tässä vain yritän täyttää toiveesi.
– Mitä sinä täällä teet? Niin ne pirulaiset sanoivat ennen kuin ehdin suutani avata. Yritin selittää nopeasti asiaani, joka oli ihan yksinkertainen perusjuttu, mutta ne kehottivat käyttämään nettiä. Kaikki asiat pitää kuulemma nykyään hoitaa verkon kautta. Sanoin, että kai se asia nyt voidaan tässä kasvokkainkin hoitaa, kun minä kerran olen tässä ja teitä on kaksi virkailijaa ihan vapaana. Olin siis ainoa asiakas koko virastossa. Mutta ei, he eivät ole kuulemma siellä istumassa asiakkaita varten. Sitä paitsi, paikka menee kuulemma viiden minuutin päästä kahdeksi tunniksi kiinni ja aukeaa taas kahdelta. Olin epäuskoinen, kun virkailija totesi uudestaan, ettei voi auttaa minua. Ei kuulemma voisi, vaikka haluaisi. Hän ei ollut yhtään pahoitteleva. Pyysin hakemaan paikalle jonkun, joka voisi auttaa minua. Nainen soitti jollekin kiukkuisena, luulin hänen kutsuvan esimiehensä selvittämään asiani, koska täytyyhän siinä lafkassa olla joku, joka on läpäissyt peruskoulun. Mutta ei, uskokaa tai älkää, ette te kuitenkaan usko, hän kutsui paikalle vartijan. Oikean, ison vartijan, jolla oli joku pamppu tai vehje vyötäisillään. Vartija sanoi minulle hitaasti: ”Rouva on hyvä ja poistuu rauhallisesti.” Hän puhui kuin minun ymmärryksessäni olisi ollut jotain vikaa. Minun? Arvatkaa, mitä sitten seurasi?
Äiti on punaisenkirjava ja hengästynyt. Jopa vasen korvalehti vaikuttaa närkästyneeltä.
– Et kyennyt poistumaan rauhallisesti? isä arveli kasvot kalpeina.
– Joudutko vankilaan? minä kauhistelin.
– Miten me selviämme? Joudumme syömään eineksiä, ja ne ovat vain liian pieniä annoksia ilman makua.
– Miksi sinun täytyy aina olla niin dramaattinen? Etkö olisi kerrankin voinut vain totella? Yhden hiton kerran?
– Tarkoittaako ehdollinen, ettei tarvitse oikeasti mennä vankilaan? tarkistin.
– Murahdin kerran, ja vartija kantoi minut ulos, äiti vastasi.
– Tulivatko poliisit? isä kysyi päätänsä pidellen.
– Näytitkö oikein hampaitasi? innostuin.
– Sain porttikiellon, äiti tunnusti.
– Sait porttikiellon virastoon? isä varmisti.
-Ymmärtäisin vielä, että baariin.
– Mahtavaa, kiljahdin.
-Ei porttikielto ole kovin paha. Siinä on vain kaksi sanaa. Portti ja kielto. Mitä sitten? Monissa porteissa lukee, ettei läpikulku ole sallittua. Ihan tavallista. Kyllä ihan varmasti on muitakin lapsia, joiden äideillä on porttikieltoja jos minkälaisiin virastoihin.
Olisin ehkä selvinnyt karjalanpiirakoilla. Munavoi on helppo tehdä itse.
– Joudun hoitamaan asiani verkossa.
Äiti on lyöty.
– Enkä edes korottanut paljon ääntäni, vaan olin melkein tyyni koko ajan.
En ole koskaan nähnyt äitiäni lannistettuna, mutta nyt se on lähellä. Hän menee makuuhuoneeseen toistellen lausetta.
– Joudun hoitamaan asiani verkossa. Enkä edes korottanut ääntäni.
– Minä voin auttaa sinua niissä verkkoasioissa, isä huikkasi perään, mutta äiti sulki oven.
– Annetaan hänen olla hetki rauhassa. Hän on niin herkkä.
Äiti herkkä? En olisi heti liittänyt juuri herkkyyttä äitiin, mutta ehkä isä on oikeassa. Olen surullinen äidin puolesta, joten piirrän hänelle kortin, jossa on sydän ja teksti:”Olen aina puolellasi.” Työnnän kortin oven alta.
Seuraavaan aamuun mennessä äiti on jo löytänyt virastoepisodin valoisan puolen. Näin kesälomalla aamiainen syödään vasta, kun kaikki ovat suorittaneet ensin luonnollisen heräämisensä.
– Arvatkaa mitä aion syksyllä tehdä? äiti lallatteli.
Useimmat äidin jutut alkavat kehotuksella: arvatkaa tai tulkaa tai katsokaa. Hän ikään kuin niillä toivottaa meidät tervetulleiksi omaan maailmaansa. Pyrimme aina varovasti lähestymään hänen maitaan. Ei voi koskaan olla varma, jos maahan onkin kaivettu joku kuoppa tai jos piha onkin täynnä suloisia, mutta suuria koiria, jotka haluavat hypätä rinnuksillesi.
– Aiot leipoa joka päivä, isä ehdotti toiveikkaana.
Hänen edessään on kulhollinen terveellistä jyväpuuroa, jonka päälle on aseteltu keollinen valkoisia viinimarjoja.
– Haluan näytellä. Aion pyrkiä harrastelijateatteriin. Minulla on jo yksi hyvä paikka mielessä. Kesäpuron Harrastajateatteri. Muistatteko, olimme siellä katsomassa sen ”Talviaamun tangon” pari vuotta sitten? Sehän oli nerokas.
– Minä en ymmärtänyt siitä mitään.
– Se oli parodia ”Kesäillan valssista”, isä muisteli. Äkkiä isä alkaa hymyillä.
– Se onkin hyvä teatteri. Mene sinne vain.
– Miten niin hyvä?
– Itse juuri kehuit sitä hyväksi paikaksi.
– Niin, mutta sinusta kulttuuri on hyvää vain, jos väliaikatarjoilu on onnistunutta, äiti muistutti.
– Aivan. Kesäpuron teatterin vieressä on ”Konnan Herkkula”. Jos voisit aina välillä…
– Ymmärrän kyllä.
– Mutta ei mitään liian terveellistä.
– Lupaan lukea tuoteselosteet tarkkaan, äiti huokaisi teennäisesti.
– Ei aitoja aineksia suomalaisesta luonnosta tai puutarhoista, vaan punaista lihaa, suolaa, kemikaaleja, makkaraa, salamia ja yleensäkin käsiteltyjä ruokia, joissa ei ole enää yhtään ravintoarvoja.
Äiti ei lue tuoteselosteita koskaan. Hän vain heittelee ostoksia kärryihin. Joskus hän painelee sormellaan jotain lihapakettia kuin tarkistaakseen, elääkö se vielä. Kotona hän kaivaa yllättyneenä ostoskassejaan. ”Ostinko minä tällaisia? Mitä nämä ovat?”
– Tuskinpa sinä joudut edes antamaan lukunäytettä, isä hymähti.
– Kyllä ne varmasti näkevät heti, että olet tullut oikeaan paikkaan.
– Miten niin?
Katsomme molemmat äitiä, joka istuu aamupalapöydässä päässään harmaista tekokukista tehty panta. Raejuustolla maustetun puuron seuraksi hän on valinnut haaremihousut, joissa on astrologisia kuvioita ja keltaisen paidan, jonka olkapäillä on sulkia.
– Olen varma, että siellä harrastajateatterissa on muitakin, jotka nauttivat sulkiin pukeutumisesta, isä vain totesi.
– Jossainhan teitä on oltava enemmänkin vai voisiko olla niin, että olisit lajisi viimeinen edustaja, se viimeinen mammutti.
Vastaus tyydyttää äitiä, joka alkaa heilutella käsiään isoissa kaarissa. Olkapäiden sulat heiluvat näyttävästi ilmavirrassa.
– Voi kulta, opit vielä lentämään, isä nauroi.
Ja sitten taas pussataan.
– Vitsit, miten noloa.
Mutta oikeasti ajattelen sen olevan suloista. Yksi höyhenistä irtoaa leijaillen lattialle. Näyttää siltä kuin sulkasatoinen enkeli olisi käynyt.
Jalkapallotreenien jälkeen alan ikävissäni piirtää Jonnesta sarjakuvaa. Mitä Nora itse asiassa tarkalleen sanoi? ”Jonne oli viime lauantaina meillä. Se ei kaipaa sinua yhtään.” Jos niillä kahdella olisi ollut jotain todellista sutinaa, Nora ei olisi epäröinyt satuttaa sillä minua. Joten, tuskin he yhdessä ovat, mutta jotain kuitenkin on ilmassa. Miksi Jonne oli Noran luona ja ennen kaikkea, miksi hän meni avautumaan Noralle? Tuntuu pahalta, ette ne kaksi ovat puhuneet minusta. Se on ehkä kaikkein kamalinta.
– Rilla, postilaatikossa oli sinulle kirje.
Äiti jää seisomaan viereeni.
– Keneltä se mahtaa olla?
– Onneksi et ole yhtään utelias.
En äkkiseltään tunnista kuoressa olevaa käsialaa. Voi se silti olla Jonnelta. Älä odota liikoja, ei se kuitenkaan ole. On Jonne ennenkin lähettänyt minulle kortteja. Joo, mutta se oli ennen tätä räpellystä.
– Siinä ei ole postimerkkiä, äiti huomautti.
– Joku on siis itse tuonut sen laatikkoon.
– Säästäväinen tyyppi.
– No, avaa jo, äiti hoputti.
– Eikö sinulla ollut jotain tekemistä?
Äiti menee keittiöön, mutta kuullessaan repeytyvän paperin ääntä, kiiruhtaa takaisin viereeni.
– Valkoinen paperi. Hän avaa sitä pikkaisen, hyvin varovasti. Minä kurkkaan olan yli. Siinä se nyt on. Paperi on jo pikkaisen auki. Mikä se on? Pikkaisen huonosti näkyy täältä.
Äiti matkii erästä suosittua urheiluselostajaa, joka rakastaa enemmän kuin pikkaisen pikkaisen-sanaa.
Ensin tulee pettymys. Jos siinä olisi lukenut yksi sana, vaikka pelkkä ”moikka” ja allekirjoituksena Jonne, olisin pussannut Koiran kuonon ja päälaen läpimäriksi.
– Tämä on pelkkä printattu elokuvalippu. Näyttäisi olevan huomiselle. Dinosauruselokuva 3D-versiona.
– Eikö Jonne muista, ettet välitä kolmiulotteisista elokuvista? äiti ihmetteli.
– Onko tämä sinusta Jonnelta?
– Keneltä sitten? äiti kysyi katsellen minua tarkasti.
– Sitä minäkin. Keneltä muulta?
Ehkä se sitten on Jonnelta, kun kerran äitikin on sitä mieltä. Eivätkö äidit tiedä aina kaiken? Juuri tällä hetkellä haluan uskoa niin.
– Aika romanttista, äiti kehui.
– Kyllä se poika osaa.
Seuraavana päivänä aloitan valmistelut jo kaksi tuntia ennen elokuvan alkua. Lähinnä vain katselen kasvojani peilistä koettaen nähdä itseni toisten silmin. Pitääkö Jonne minua viehättävänä? Minulla on kesäisin paljon pisamia. Ne ovat kuin kiviä, joista muodostuu polku mereltä saunalle. Silmäni ovat pitkulaiset. Serkkuni väitti kerran minun muistuttavan japanilaista.
Äiti jättää minut leffateatterin eteen.
– Onko sinulla nyt rahaa? Ja tulet sitten bussilla varovasti takaisin. Pidä hauskaa!
– Kyllä, kyllä ja kyllä.
Olin olettanut Jonnen olevan jo sisäänmenossa vastassa, nojaamassa rennosti seinään käsissään iso popcornpurkki ja kokis. Ylikuormitetuista käsistä johtuen emme olisi voineet pikaisesti halata, vaan Jonne olisi vain hymyillyt, puoliksi pahoitellen (hän ei ole päässyt halaamaan minua kuukausiin), puoliksi ilahtuneena (tulin paikalle).
Etsin ihmismassasta tuttuja kasvoja. Olen vähän jännittynyt, sillä Jonnella on tapana hyökätä velmusti takaapäin ja pelästyttää. Joskus hän iskee polvellaan minun polvitaipeeni takaosaan, jolloin polveni lukitus aukeaa ja teen pienen tahattoman niiauksen. Jonnesta kaikki sellainen pieni jäynä on hauskaa. Niin se on minustakin.
Pulssini on jotain 200. Sydän nousee hissillä kohta suusta ulos.
Tähän löytyy varmasti selitys, toistelen itselleni. Totta kai hän tulee, miksi muuten kaikki tämä vaiva. Ostan ison Combon, johon kuuluu 5,5 litraa popcorneja ja melkein litra kokista. Ripottelen suolaisten herkkujen päälle vielä juustonmakuista maustetta, josta tiedän Jonnen pitävän.
Tyhmä olo. Tyhmä, tyhmempi, tyhmin. Kaikki näkevät yhdellä sivusilmäyksellä, miten tyhmä minä olen. Keskityn niin hillitsemään itseäni, että käteni alkavat täristä. Hengitä rauhallisesti, niin olet rauhallinen. Auttaa aina, muttei juuri nyt. Miksi se onkin niin, että aina kun yrittää olla mahdollisimman viileä, näyttää vaan typerältä?
Aika mennä saliin. Ehkä Jonne jo istuu omalla paikallaan. Niin sen täytyy olla. Hän odottaa minua. Miten se voisi olla mahdollista? Missä välissä hän olisi saliin päässyt? Älä nyt, hänellä on kyllä keinonsa.
Rivillä kuusi ei ole ketään. Istun pehmeälle, punaiselle penkille. Valot sammuvat. Mainokset ja trailerit tulevat ja menevät.
En edes pidä dinosauruksista, saati sitten hybrididinosauruksista. Muistan vielä vuosia sitten saamani pehmeän hydralelun. Se oli jonkinlainen lohikäärme monilla päillä. Sille piti kasvaa uusia päitä katkaistujen tilalle. Se oli sillä tavalla aika voittamaton. Leikkasin saksilla hydran päät poikki. Ei kasvanut uusia. Joko hydrassa tai tarinassa oli vikaa. Miksi lapsille kerrotaan niin paljon valheita?
Saliin pujahtaa kaistale valoa, kun ovi avataan. Vihdoinkin! En aio heti hymyillä, sillä olen vihainen. Täsmällisyys ei ole turhaan hyve.
– Pisti kiireeksi, poika sihahti vajotessaan viereiseen tuoliin.
Laitan 3D-lasit takaisin silmilleni täristen tunteista, joiden voimalla voisi räjäyttää kallioita. Ottaisivatko ne minut kesätöihin tietyömaalle? Voisin korvata kalliit dynamiitit. Yhdessä kirjassa, jonka nimeä en enää muista, rakastunut nainen sytytti talon tuleen pelkkien tunteidensa voimalla.
– Olet häpäissyt juuston, poika murahti. Hän sylkee popcornit suustaan lattialle.
-Juusto syödään juustona ja popcornit popcorneina.
En vastaa. Elokuvissa ei saa puhua. Kuten usein tilanteen käydessä ylivoimaiseksi, kuvittelen itseni ketuksi. Kettu minussa on tyttöä kestävämpi. Ketulla on ulkopuolinen, jopa vähän ylimielinen ja välinpitämätön asenne tähän kaikkeen touhuun ja häärään. Kettu on tyttöä vapaampi, eikä sitä kiinnosta, mitä muut siitä ajattelevat. Se ei välitä paskaakaan. Ei ainakaan mistään sovinnaisuuksista.
(jatkuu)
Tänään on ihan uusi päivä!
Ystävyydellä,
Nina
